Mitä läntinen naapurimme on meille merkinnyt ja merkitsee.
Realismin vuosikymmenille saakka kulki ruotsalaisen ja suomalaisen
lyriikan kehitys käsi kädessä, ei ainoastaan kieleen, vaan myöskin
sielunkäyntiin nähden. Eikä suomalainen Parnassos ole ollut ainoastaan
vastaanottavana puolena. Sellaiset merkilliset tähdenlennot kuin
Creutzin hieno rokokorunous, Franzénin nerokas läpimurto, Stagneliuksen
pakanallinen hurma Runebergilla, vieläpä hänen kaipuunsa melodia
Kivellä ovat tämän vuorovaikutuksen tärkeinä, täyteen vuosisataan
pätevinä todistuskappaleina, samoinkuin merkkeinä siitäkin, että
auringot vetävät toisiaan puoleensa myöskin runouden taivaalla
etäisyyksien takaa, salaperäisellä verrannollisella voimalla.
Ilmeistä on tässä vaikutuksessa aina ollut se, että ruotsalaisen
runouden kaunopuheisen loiston tilalle on suomalaisilla
runoilijaveljillä astunut karumpi, koruton ja uneksiva lyyrillisyys.
Epäilemätöntä on myöskin, että kaikki, mikä jo kielen puolesta on
etelämaalaista, vallankin ranskalaista ruotsalaisen runouden sielussa,
nimittäin salamana leimahtava lyyrillinen diktsiooni, ilmaisun heleys
ja kirkas plastiikka, yhtyneinä syvästi germaaniseen haaveellisuuteen,
on näyttäytynyt ruotsinkielisen suuruudenaikamme lyyrikoille korkeana,
kannustavana esikuvana. Suotta ei varmaan Siljon vaisto arvioinut
suomalaistakin näkemystä erittäin plastilliseksi.