Ensimmäinen huomio, jonka saattaa tehdä nuoren Ruotsin lyriikasta, on
se, ettei se selvästi jatka mitään vanhemman runouden kunniakkaista
traditsiooneista. Heidenstamin ja Levertinin voimakas subjektiivisuus
ja rohkea väri-ilo, Frödingin eetillinen ja monisärmäisesti
psykologinen taiteilijakamppailu ovat sille vieraita, eräitä
poikkeuksia lukuunottamatta myöskin Rydbergin hienot, idealistiset
urkuäänet. Hämmästyttävän vähäinen on myöskin tämän runouden
natsionalistinen aines. Meidän on tarkastettava, merkitseekö tämä
suhteellinen entisten ihanteitten vieroksuminen uutta säveltä, vai onko
edessämme vain väritöntä jälkisatorunoutta.
Ruotsin nuoren lyriikan johtavana nimenä mainitaan yleensä _Anders
Österling_, joskin hän kuuluu vähän vanhempaan polveen kuin se
runoilijaparvi, joka on saanut sijansa Sten Selanderin toimittamassa
valikoimassa _Den unga lyriken_ ("Nuori lyriikka", ilm. 1924.). Anders
Österling on v:sta 1904 -- _Preludien_ -- julkaissut kymmenkunta
runokokoelmaa, muutamia draamoja, esseitä ja käännöksiä.
Ensimmäinen vaikutelma, joka kohtaa suomalaista lukijaa Österlingin
runouteen tutustuessa, on yllättävän hennon artistisuuden tuntu.
Se välittää esteettisesti hienostuneen ihmisen hiljaisia, melkein
huomaamattomia sieluntapahtumia. Välittömät luonnonaistimukset,
äänet, värit ja tuoksut esiintyvät äärimmäisen ohennettuina sisäisten
mielialojen symbooleina. Hänen sielunsa, sanoo hän itse, on kuin
kristallimalja, jonne etelämaisen siniseltä taivaalta putoaa pisara
auringon kastetta saaden solisemaan maljan viileinä uneksivat vedet.
("Kauneudelle"). Aivan varhainen, hiljainen aamu on Österlingin
lyyrillinen aika, valkea ja sininen hänen väriasteikkonsa. Hän rukoilee
aamunkoiton kirkkaana hetkenä merta, jonka hopeaan lokkien siivet
sulautuvat kuin valkeat kipinät, antamaan hänellekin sävelen siitä
musiikista, joka soi näkinkenkien kuorissa, jotta hänen laulunsa
kohoaisi kuin lokki sulautuen ilmojen hopeaan. Sillä hän ei tahdo
päämäärätönnä vastaanottaa maailman kauneutta ("Aamuhartaus").
Tämä hiljainen ylevyys ja hartaus on luonteenomaista Österlingin
lyriikalle. Siitä ei puutu eräitä kiinteitä persoonallisuusarvojakaan.
Mitä tahansa runoilija kohtaakaan, ei hän päästä sitä ohitsensa,
ennenkuin sen levottomuus on tullut hiljaisuudeksi hänessä ("Uusi
elämä"). Pyrkimys kirkkauteen ja mielenrauhaan on Österlingin viileä,
intellektuaalinen uskonto ("Työrukous".) Väliin tämä hiljaisen
lyyrillinen stoalaisuus saa hänellä jotakin heidenstamilaisten
säe-etsausten ryhdistä ja pregnanssista, kuten kirjoitelmaan
liittyvässä runossa "Aamun sydän", joka puhuu omasta kirkkaasta ja
nöyrästä elämäntahdosta.
Österlingin lyriikka on epäilemättä harvojen valittujen luettavaa.
Sillä on pohjoismainen tuoksu, mutta maaperän tuntu siinä on
heikko. Omituisen epäpersoonalliselta tuntuu sen eroottinen
aines. Myöskin helleenisen maailman vaikutus tuntuu muutamissa
Österlingin etelämaisissa kuvitelmissa, mutta näyttää se rajoittuvan
jonkinlaiseen marmorin jumalointiin, jonka tuloksena on pessimistinen
tunne kauneuselämän hentoudesta todellisuuden vaatimusten edessä.
Vastakkaisuus todellisuuden ja unelman välillä ja runoilijan ilmeinen
persoonallinen kasvaminen niiden kosketuksessa -- mistään ristiriidan
kipeydestä ei Österlingin yhteydessä voi puhua -- on "Idyllien
kirjassa" (1917) päättynyt todellisuuden voittoon. Runossa _Credo_
("Uskoni") kiittää runoilija elämää siitä, että se on antanut ikivanhan
sisällyksen tulla hänelle uudeksi ja näyttänyt hänelle jokapäiväisten
ilmiöiden syvän merkityksen ja kauneuden.
Eräänlainen haennaisuus ja epäplastillisuus vaivaa Österlingin ylen
deskriptiivistä diktsioonia. On kuin se banaalisuutta karttava
hartaus, joka puhuu "Valittujen runojen" atmosfääristä, ei sanelisi
suoraan itseään rytmeihin. Todellinen valloittava melodia on melkein
tapaamaton Österlingin lyriikassa. "Idyllien kirja" sisältää pelkästään
yksitoikkoisia jambimittaisia kuvauksia. Mutta jonkinlainen oma hauras
kauneusunelma laulaa, joskin täyteläistä ilmaisua löytämättömänä,
Österlingin parhaiden runojen pohjalla, muistuttaen joskus etäisesti
Frödingin Hades-unia, joskus Swinburnen loputtomasti aaltoilevaa
melodiaa.
Kaksi piirrettä Österlingin lyriikasta voimme pitää muistissamme
lähtiessämme jatkamaan tutustumistamme nuoren Ruotsin lyriikkaan.
Ensiksi sen, mitä Österling nimittää _credokseen_ "Idyllien kirjan"
lopussa, arkisten tapahtumien merkityksen ja kauneuden tunnustamisen ja
toiseksi hiukan epälyyrillisen taipumuksen runolliseen koseriaan.
Elävä esimerkki tästä on eräs nuoren polven ilmeisesti lahjakkaimpia
sekä tuotteliaimpia kykyjä _Erik Lindorm_ (s. 1889). Hänen
aihemaailmaansa kuvaa runo "Isä ja poika" (kokoelmasta "Puheita
sydämelleni", ilm. 1915). Isä kävelee rannalla pienen poikansa kanssa:
Hän puhuu, viittoo ja väliin
kivihin liukahtaa.
Ma puristan kättänsä pientä
ja hienoa, ruskeaa.
Hänen raikas ihmettelynsä
ei kysyen uupua vois.
Ma hajamielisnä vastaan,
ja ajatus kiitää pois.
Isä kuvittelee aikaa, jolloin poika on kasvava suureksi:
Sinä haaveeni tietäisitpä
yli vuotees, poikani mun!
Olen kätkenyt kirjoituspöytään
ens töppöses valkeat sun.
Pian pienistä töppösistä
kovat, suuret kengät saa.
Ne omaa tietään polkee,
isän, äidin ne musertaa.
Syvemmin havaittu aihe on "Hopeahäitten jälkeen". Aviopuolisot ovat
eläneet yhdessä kolmekymmentä vuotta. Lapset ovat lähteneet pesästä.
Eräänä yönä valvoo mies kuunnellen vaimonsa hengitystä. Kuinka vähän
tunteekaan hän ymmärtävänsä kaikesta ajatellessaan elettyjä vuosia. Hän
nousee, sytyttää kynttilän ja kuiskaa:
Ken olet sa nukkuja, oikeastaan
mun vierelläin?
(Kokoelmasta "Tunnustuksia", ilm. 1922).
Varsin hauskaa huumoria on runossa "Rippikoulupojat". Juhlallisesti
katsovat he ensimmäistä kelloaan, joka käy liian hitaasti, sillä
koskaan ei ehdi suureksi. "Totisesti, totisesti sanon minä teille"
häipyy vähitellen arkiseen pakinaan. Urut kaikuvat vielä heidän
korvissaan heidän katsoessaan "Chaplinia palosotilaana".
Kristus, som korsfästs för dem, ha de förgätit,
Innan deras byxor mist sina veck.
Fastän de av honom ha druckit och ätit
gå de och fundera på rackarstreck.
Kuinka iskevästi johtuukaan mieleen Hjalmar Söderbergin ironia! Mikä
omituinen käänne! Naturalismin jumalat, joita särkemään Heidenstam ja
Levertin nousivat, on taas nostettu jalustalle.
Kauniisti ilmaistu on hellyys elämän pieniä asioita kohtaan kuoleman
elämyksen yhteydessä nuoren lyyrikon _Ebbe Linden_ (s. 1897) runossa
"Nuoruus", tuoden mieleen eräitä Liliencronin pieniä unohtumattomia
runoja. Linde on samalla ainoa mitattoman, meilläkin niin muotiin
tulleen runouden edustaja muodonkunnioittajien joukossa.
Ilmeisesti hieno ja kultivoitu lyyrikkohahmo on _Sten Selander_ (s.
1891), kuulemma päätään pitempi muuta nuorta polvea -- tosin vain
konkreettisessa mielessä. Keskitetyn lyyrillisen ilmaisun on hän
löytänyt runossa "Kuiva puu" ("Tie kotiin", ilm. 1920). Puu rukoilee
sadetta ja uutta kukintaa, ja vastaus tulee salaman muodossa, joka
tekee puusta jättiläismäisen, tulta leimuavan kukan. Runo muistuttaa
Nietzschen runoa "Pinja ja salama". Valitettavasti on Selanderkin
viimeisessä kirjassaan kääntynyt runopukuiseen koseriaan. Lämmin
myötätunto kaikkea pientä inhimillistä kohtaan puhuu tästäkin kirjasta.
Kiitäessään junassa hän ajattelee ohikiitävien maisemien tuhansissa
kodeissa asuvia ihmisiä, joiden kanssa ystävystymiseen hänen pieni
elämänsä ei riitä.
Kuten edelläolevasta on käynyt ilmi, kumpuaa Ruotsin nuori lyriikka
perifeerisistä kulttuurielämyksistä, ei sentraalisista, alkuperäisistä
tunteista. Runsas kulttuuri ei suinkaan ole vika, ajateltakoon
Heidenstamia ja Levertiniä. Nuorten lyyrikoiden löytöretket kulttuurin
maailmoihin näyttävät kuitenkin säännöllisesti pysähtyneen rajoille.
Yksinäinen ilmiö _Bertil Malmberg_ (s. 1889), joka on ruotsintanut
Schillerin esteettisfilosofisen runouden, edustaa kokoelmassaan
"Orfika" (ilm. 1923) jonkinlaista gnostillista romantiikkaa, joka
etäisesti muistuttaa Stagneliusta. Helleeninen henkäys hänen
runossaan "Neitsyt" on varsin hentoinen. Rydbergiä muistuttava
kaunis, idealistinen uskonto on _Erik Blombergilla_ (s. 1894), joka
kokoelmaansa "Maa" (1920) on kirjoittanut hymnin hengelle ja runossa
"Nike" laulaa ihmisajatuksen kunniaa.
Luonnontunne on Ruotsin nuoressa lyriikassa hämmästyttävän heikosti
kehittynyt. _Ragnar Jändel_(s. 1895), ilmeisestikin hersyvä ja
heleätunteinen lyyrikko, joka v:sta 1917 on julkaissut viisi
kokoelmaa, on runossa "Sataa" tavannut rytmillisestikin eheän ja
harmoonisen tunnelman. Toisella tavalla lähellä maata ja kansaa
ovat _Dan Andersson_ (1888-1920), jonka "Mustissa balladeissa" on
eräänlaista boheemiviisautta. Hänen muutamissa runoissaan on tunnetta
ja persoonallista äänenpainoa. Vahvasti samanlainen aihepiiri on
_Gustaf Johanssonin_ (s. 1891) kirjassa "Metsämiehen lauluja ja
maantieballadeja" (1913), jotka nekin usein tihenevät verrattain
proosalliseen sananlaskuviisauteen.
Erääseen merkilliseen seikkaan saattaa vielä kiinnittää huomionsa.
Nuoren Ruotsin runouteen sisältyy myöskin poliittista lyriikkaa, ja
se on voimakkaasti ententeystävällistä. Se näkyy muun muassa _Karl
Asplundin_ gallialaisen ylväästä runosta "Quand même" (Kokoelmasta
"Sankarit", kaksitoista balladia 1923, nähnyt toisen painoksen).
Kirsikkapuu, jonka pakenevat saksalaiset ovat kaataneet, puhkeaa
kuollessaan uljaimpaan kukkaansa. Sen ylpeät kukinnot ovat kuin
säteilevä gallialainen lause "Quand même" ("Kaikesta huolimatta").
Antipatia Saksan militarismia kohtaan, puhuu myöskin kommunismiin
taipuvaisen _Ture Nermanin_ (s. 1886) runosta "Äiti". Runonsa "Kaunein
laulu" hän omistaa tuntemattomalle pariisilaisylioppilaalle, josta
olisi voinut tulla uusi Musset.
Siten olemme läpikäyneet pääasiallisimmat lyyrilliset aihepiirit, jotka
luonnehtivat Nuoren Ruotsin lyriikkaa. Kieltää ei voi, että satomme
on ollut vähäinen. Meidän on täytynyt todeta, että kaikki, mikä luo
elinvoimaista lyriikkaa, syvät, yksilölliset elämykset ja niiden
kypsyttämä persoonallinen originaliteetti, elävän minuuden liikunnosta
lähteneet rytmit, värikylläinen ja plastillinen mielikuvitus ovat
hyveitä, joita nuoren Ruotsin lyriikka ei tunne. Sen tunnussana
ja uskonto tuntuu olevan: "Lähemmä jokapäiväisyyttä!" Mutta tämä
periaate ei ole koskaan luonut suurta lyyrillistä perioodia. Enemmän
alkuperäisyyttä, syvyyttä ja tuoreutta on sittenkin Saksan nuoressa
lyriikassa, jonka alkuosasiinsa hajonneessa sielussa huohottaa
ilmaisuaan odottavan uuden panteistisen maailmantunteen ääni. Runouden
olemassaolo on yhtä välttämätöntä kuin se, että ihmiset syntyvät ja
kuolevat ja että sade ja auringonpaiste vuorottelevat maan päällä.
Mutta sitä vapauttavaa sanaa, jota me kukin kohdastamme etsimme, ei
anneta meille ulkoapäin. Se on meidän itsemme löydettävä.
Lauri Viljanen.