Hullu huilunsoittaja, jos vielä eläisit, kuiskaisin korvaasi: minulla
on nyt kaukana maalla iso talo, ja talon pihalla kasvaa vielä suurempi
puu kuin se siellä kaupungissa, jota ei ole enää olemassa. Olen
itse isäntä, eikä puuta hakata poikki, vaan sinulle se säästetään
soittopuuksi. Käyhän sinne luokseni, minä asetun puun oksalle, juuri
pääsi kohdalle, ja sinä seisot sen juurella, selkääsi siihen nojaten
ja soitat, aivan kuin ennen kaupungissa. Ja minä ihmetellen katson ja
kuuntelen. --
Mutta sinähän katosit silloin, kun "puukin" hakattiin maahan.
"Puuksi" sitä vain nimitettiin. Siksi sitä sanoivat vanhempamme ja
mekin lapset. Se kasvoi siinä aivan akkunamme edessä, portaitten
juuressa. Estihän se kyllä auringonvalon pääsemästä huoneeseen, mutta
minusta se oli maailman parhain ja kummallisin puu. Eivät minkään muun
puun lehdet värisseet niin omituisesti ja loihtineet ihmeellisempiä,
kirjavampia näkyjä. Nyt ei loihdi enää. Kaasivat puuni. Kuuluikohan
silloin linnankellojen kilinää, lensivätköhän piispan hiippa ja uljaat
ritarit huiskahtaen ilmoissa...
Ja puun tähdenhän sinä, hullu huilunsoittaja, niin mielelläsi tulit
pihaamme soittamaan parikin kertaa viikossa. Viereisessä talossa,
kivitalossa, inhoittavassa pösössä, sinä kävit, jos muistit, kerran
viikossa ja harvemmin ja soitit, seisoen keskellä pihaa, lohduttoman
tasaista sementillä laskettua pihaa. Mitäpä se piha olikaan meidän
pihamme rinnalla, missä mukulakivien välissä kulki multa kiemurrellen,
käännellen, muodostaen hiirenpolkuja, joita myöten keppihevosella
ratsastettiin pihan päässä olevalle vesiojalle hevosia juottamaan ja
uittamaan. Ja vesiojan luonahan niin usein olinkin, kun sinä saavuit
puun juurelle soittamaan. Et asettunut keskelle pihaa kuten vieraassa
talossa, vaan puun luokse tuttuna astuit. Heitin hevosen siksi aikaa
pitämään jalkojaan vedessä ja juoksin portaille, asettuen juuri
pääsi kohdalle kuuntelemaan ja katselemaan soittoasi. Niin, enemmän
katselemaan kuin kuuntelemaan.
Näin sinä tulit ja soitit. Kopsis, kopsis, kops, sanovat vanhat
saappaanterät. Likaiset housut ovat rimpallaan, laahaten maata, ja
takki, puolipalttoo, jossa ei ole ainuttakaan nappia, on kiedottuna
vaatteella vyötäröiltä, jättäen rinnan avoimeksi ja päästäen paidan
tapaisen vilkuttamaan. Talvilakki, josta reunat ovat poissa ja
viimeisetkin pumpulit kiireimmiten näyttävät pyrkivän ulos, on
vinosti päässäsi. Mustaksi maalattu huilu pistää vasemmanpuoleisesta
taskusta esiin. Sinä kopeloit auki portaittemme edessä olevan pikku
portin, ja siinähän melkein oletkin puusi luona. Sinä katsot akkunaan,
olenko minä siellä: ei, ei, täällähän minä vesiojan luona! Jo otat
huilun taskustasi, pyyhit sitä likaisella rievulla, sylkäiset, koetat
puhaltaa, eipähän käy, sylkäiset taas, pyyhit huilun suuta ja rupeat
uudelleen puhaltamaan. Tulee yksinäinen ääni, toinen samanlainen, jo
rupeaa juoksemaan tasaisemmin, tulee pysähdys, yrität edelleen, kasvot
ovat tulleet aivan punaisiksi, ruumis taipuu yhä alemmas, käpristyy
koko soittaja kokoon, miltei maata viistää ponnistaessaan, nousee
hetkiseksi ja taas nytkähdellen käpristyy pää vinossa asennossa,
ja niin yhä uudelleen, yrittää väliin sylkäisten ja hakaten sylkeä
huilusta ja sitten jatkaen niiltä main, mihin jäi.
Viisi kappaletta sinä osasit soittaa, ja ne kaksi sinä soitit meidän
pihassamme. Me lapset pistimme soittosi loputtua oikeaan taskuusi
rahasen, sillä vasemmassa säilytit huiluasi; ja jos sinne yritti panna,
osoitit oikeanpuoleista. Nojasit hetken aikaa puuhun, kuin hyvästit
sille sanoaksesi, tarkastit huiluasi samalla. Nostit sitten lakkiasi
ja lähdit pois. Hetken kuluttua kuului katkonainen soittosi toisista
pihoista.
Parikin kertaa viikossa kävit pihassamme puun juurella soittamassa.
Mutta sitten se tapahtui, se puun kaato. Olisihan minun pitänyt siitä
sinulle ajoissa ilmoittaa. Tietysti se koski sinuun yhtä pahasti kuin
minuunkin. Minähän luulin tulevani hulluksi, tahdoin vanhempiani heti
muuttamaan koko talosta pois.
Edellisellä kerralla käydessäsi puu oli vielä pystyssä, mutta sitten
se kaadettiin isännän käskystä tiellä olevana. Ja sinä tulla nyyrötit
eräänä päivänä, pää kumarassa, nuokkuen aivan kuten ennenkin, kopeloit
portin auki, tavoitat huilua taskustasi. Mutta siihen jäit. Puuta
ei ollut enää olemassa. Katsoit alakuloisesti akkunaan, jossa olin,
ikäänkuin olisit tahtonut sanoa: miksi et sinäkään pitänyt paremmin
puun puolta. Ja sitten sinä lähdit pois.
Vielä seuraavana kesänä kuulin sinun soittavan naapurin pihoissa, mutta
meidän pihassamme et enää käynyt. Mutta joka kevät, kun kaupungissa
kuulen katusoittajan soittoa pihoista, muistut sinä mieleeni, ja minä
toivon, että sinä vielä tulisit. Mutta sinä olet yhä poissa. Ja nyt kun
minulla olisi kaukana maalla iso talo ja pihalla suuri puu...