Sun sykkää haikeutta sydämes,
on siivissäsi ikävätä syvää
kun piirtää iltaa hiljaa hämärtyvää
ja yötä lyönnit vilusiipies.
Ah, eikö ikävääsi lohduttaa
voi aurinko tai aallot punertuvat
tai kyyrypilvet, mereen kumartuvat?
Miks kaipuu sua kauas kuljettaa?
Sa huudat ikävääs kuin ihmiskielin.
Ja mullekin se saapuu sydämeen
ja hautaa kaiken tuskaan, murheeseen.
Ja kurkkuun kyynel kohoo, haikein mielin
mä vaikertelen -- lohdutusta vailla --
kuin lentäisin mä merilinnun lailla.
Mutta tällä ei ole kielletty sitä tosiasiaa, että Underin viehätysvoima
joka tapauksessa perustuu juuri detaljitäysien, räikeänväristen
laatumaalausten loihtimiseen -- kuvien välkyttämiseen.
Koko naisen kodin hurma, auringon painuessa, tomun tanssiessa ikkunan
keltaisessa kajastuksessa, ehtoohämyn nopeana laskiessa huoneen
esineille, on patoutuneena esimerkiksi hänen "Sisäkuvaansa":
Jo pyyhkii kultakude-päivänliina
pois nuottein mustat kyynelet. Ja on
klaverin kaikki hammasrivit vaiti
ja.nauraa tummina ja valkoisina.
Ja lamppu, suuren päivän kilpaveli
on silkkitakissa ja tyynnä vartoo.
Ja seinän taulun nuori, kirkas nainen
on polvillansa, silmät peitettyinä.
-- -- --
Kuin purppurainen viinimarjaterttu
on unohtunut maljaan neilikoita.
Ah, hiipii huoneen soppiin hämyn varjo
pää kumarassa. Koko huone sammuu.
Ja kuvastimen lampi valuu seinään
ja peittää sen ja seinän kultakukat.
Ei ääntä kuulu kumajavan mistään.
Ja huoneen kattaa ehtoohämyn murhe.
Ehkä vielä puhtaampi ja herkullisempi laatumaalaus on öisiä, tuulisia
katuja kuvaileva sonetti, jossa yötuulta verrataan katukanavassa
soluvaan kalaan, joka ahmii kitaansa lyhtyjen loisteen harmaat madot,
jossa pihat haukoittelevat keskellä aidanriukuin mustan kaislan, jossa
pilvien tuhkakatot ovat kallellaan. Ja kaiken keskellä kuuluu käheä
kuiskaus, jonka laatua ei voi erottaa: se onko kirous vai hellä kuiske?
Ja loppuefektinä
Kuun harmaa veitsi nousee arvaamatta.
Sen kaksoisveljen, "Öiset kadut", kuvat ovat hurmaavia välähdyksiä
mielikuvituksen rajattoman maan kaikilta rajoilta: