Lyhyitä näytteitä Viron nuorimmasta lyriikasta.
Sininen purje. Hiukan artistinen sanayhdistelmä. Sanakuva, johon
sisältyy haurasta ja totuudenvastaista, kaukaisuuden kaipuuta joka
niin usein, kansanrunoja myöten, saa ilmituojakseen purjeen ja venheen
ja vielä useammin sinisen värin, joka on siintävien vuorien ja
kaukametsien väri.
Sanakuva, joka kykenee olemaan vain symbolina.
Käytän sitä, rohkeasti ja ehkä teennäisestikin ja vallattomasti,
karakterisoimaan Viron nuorinta lyriikkaa. Sanalla on minulle
persoonallisesti määrätty tunnearvonsa: kun puhe osuu Viron lyriikkaan,
kohoutuu ajatuksiini niin kovin helposti Marie Underin senniminen
teos: ja on varmaa, että vain Underin runous, ei kyllä sisällys,
mutta muoto, on saanut silmäni näkemään monesti oikeudenmukaista
lempeämmin lahdentakaisen lyriikan. Olen identifioinut Marie Underin ja
lahdentakaisen lyriikan.
Vain Under on Viron nuorista runoilijoista se, joka toistaiseksi
ansaitsee nimen: eurooppalainen. Talonpoikaismaa ei nouse päivässä
eikä muutamassa vuodessa vuosisatojen raffineeraamien kulttuurimaitten
rinnalle varsinkaan maa, joka on niin pieni, että sen keskeltä näkyy
sen kaikki rajat, lausuakseni totuuden hiukan liioitellen.
Viron lyriikka syntyi vasta äsken. Sen todelliset luojat, Suits ja
Ridala, Eino Leinon ja Larin-Kyöstin aseveljet ja ikätoverit, ovat
jatkuvasti elossa.
Viron nuorten lyyrikkojen ensimmäinen on "Siurun" aikoinaan
eläneeseen kirjailijaryhmään lukeutunut _Marie Under_ (Hackert).
Marie Under iski v. 1917 kolmekymmentäviisivuotiaana rouvana Viron
kirjallisen maailman hämmästyksellä julkaistessaan pienen "Sonetid"
kokoelman. Siinä olevien runojen muoto on täydellisyyteen kehitetty;
sisällys on osittain sangen sensuaalinen, mikä seikka selittää kirjan
herättämän huomion ja kuohunnan. Mutta tämä sensuaalisuus ei vienyt
kirjaa perikatoon. Väkevät värit, usein myöskin väkevät tunnelmat
ja erittäinkin loistelias kieli kannattivat sitä ja pelastivat sen.
Myöhemmistä kokoelmista "Sinine puri" on tekniikaltaan monipuolisempi;
sen kieli on yhä kuvarikkaampi; mutta sen säkeet hipovat niin
taituruuden rajoja, että sen lukeminen käy ehkä ennenpitkää
väsyttäväksi moninkertaisten vertaus-monstrumien ja ekspressionistisen
hypähteleväisyyden takia. Tässä kokoelmassa, samoinkuin seuraavissakin
"Eelõitseng" ja "Verivaha", viron kieli on kuin omaan kauneuteensa
ihastunut Narcissos.
Underin runojen sisällys on mitä suurimmassa määrin egosentrinen. Ja
henkilö, joka piileksii säkeitten harsokudoksen alla, huutaa toiveensa
ja tuskansa maailmalle kiihkeänä ja hillitsemättömänä; eikä hän rajoitu
vain sielunsa kuuluttamiseen: ehkä vielä enemmän hän julistaa pitseihin
hautautuvan ruumiinsa suloa miltei koomillisen hartaasti.
Under keikailee runoissaan -- se on hänen maniansa ja hänen symbolinsa
-- suunnattomilla naiskammion vaatemäärillä, pitseillä, silkeillä ja
puutereilla. Hän sijoittaa ne usein niille ominaiseen, raskaaseen
huoneilmaan; mutta toisinaan hän vie ne ulos luontoon, vertauksiksi ja
metaforiksi. Enkä epäile sanoa, että tämä suuren, ylevän vangitseminen
ja ikäänkuin sullominen pieneen ja proosalliselta tuntuvaan voi
vaikuttaa uudelta ja yllättävältä, tosin ehkä suomalaisesta lukijasta
liian teennäiseltä. Seuraavassa "Kylpy" runossa on oivallisia näytteitä
tästä Underin runoilijapersoonallisuudelle tyypillisestä
näkemystavasta:
Nyt kalmanheinän lavendeli tuoksuu,
kuin peili kiiluu kukkasista laakso:
mä jalkojani seppelöidä tahdon.
Ja verta vuotaa suuret pilvikimput:
on päivä kuolemassa. Vesi loiskii.
Kuin kannel helkkää kajakoitten murhe.
Pian laskee taivaan sinikukkasille
yön tähtein parvi kultaperhosina.
Kuin alkoholi painaa hämyilma.
Jasmiinivalkein siivin puisto vartoo
ja seppeleillä majan nurkat vyöttää,
min akkunat on täynnä päivänpunaa.
Ja metsä peittyy utupuuterilla,
ja viime aironveto liukuu rantaan:
on harmaa murhe tullut järven ääreen.
Mun ruumiini on nauru valkea.
Tämä omituisin kuvin kyllästetty, öljymaalausmainen sävy on Underin
runouden sekä heikkous että sen vahvin puoli. Tuntuu kuin Under
itsekin hämmästyneen ihastuneena katselisi vyöryttämiensä kuvien ja
värisointujen hehkuvaa kirjavuutta. Mutta se on laavavirta, joka tempaa
mukaansa hennoimmat yrtit: se tukehduttaa armotta aidon tunteen.
Kauneusmaailmasta välitetty havainto uppoutuu sananmukaisesti harsojen
pilveen. Näinollen Under saattaa vain harvoin päästää julkisuuteen
persoonalliselta tai ehkä paremmin sanoen välittömältä vaikuttavan
tunnelman -- mutta tällöin saattaa se vaikuttaa lukijaan
sovinnaiselta, totunnaisen sentimentaaliselta. Seuraava runo kaikessa
silosanaisuudessaan kuulunee kumminkin näihin harvoihin vilpittömiin
palasiin: