Varjojen jättilukit teitä hiipii.
Ne lähtee puista, joitten oksain sarviin
lyö hourukuvin kuumetautituuli.
On käyneet pimeyden henget parviin.
Kuin lepakot ne halaa ilman täyttää
ja valkeuden ylle heittää harson.
Ei kuplaan enää sauhupurje paisu.
Vain linnan viiri viittoo usvan keskeen
ja sauhutornein kynttilät ei pala.
Ja hämärissä lyhtyin tulililjat
kuin helmikääty koristavat yötä.
Ja kello torninrinnan yskii hiljaa.
Ja murhemieli tippuu veden lailla.
On akkunoissa itku lyötyin haavain;
ne vuotaa valoverta. -- Yö vai päivä?
-- -- --
Kuun vaskirattaan tuuli vierittänyt
on pilvistä. Ja tähdet tihkuu kaikki
kuin maito pimeyden mustaan pataan.
Mutta kaiken ohella värisevän, linnuille puhuvan feminiinin, joka
ehkä hetkeksi yrittää kohota maan päältä, väkeviä näkyjä näkevän
puolimystikon, omalla tavallaan havaitsevan luonnonnäkijän pistäiksen
aina pukinsorkka; Under kuuluu Dekameronin naisiin.
Silti voi hänen rakkauslaulunsa toisinaan nousta viehättävään
kuulauteen. Hänen syvällinen "Hartaus" sonettinsa alkaa sovituksen,
pyhityksen ja puhdistuksen pyynnöllä. Runoilijattaresta tuntuu kuin
rukouksen kutsu alkaisi soida -- vaikka rahvas metelöi markkinoilla.
Meri hymisee ja mailleen menevä päivä vaatettaa sen. Silloin tulet
sinä. Ota minut mukaasi.
Jo kauas souda! Päivän viime kulta
on näyttämässä meille merkkitulta.
Ja siellä jossain poissa puhtaat vuot
jo meitä vartoo...
* * * * *
Paljon kevyempi, voipa sanoa sangen kevyt nuorimman polven runoilija on
_Henrik Visnapuu_ (synt. 1890), joka kumminkin Virossa nauttii suositun
säesepon mainetta. Hänkin -- kuten Under, Barbarus ja niin monet muut
virolaiset kirjailijat -- syöksähti yleisön tietoisuuteen uhmaavana,
kaikki kahleet silpovana muurinmurtajana. Hänen "Amores" kirjansa
herättämä kauhu oli vähintään yhtä suuri kuin Underin sonettien; ehkä
suurempikin -- siksi, että Visnapuun runojen tekniikka oli melko paljon
Underin sonettien klassillisen täydellisyyden alapuolella, joten edes
etevä muoto ei ollut hänen puolustelijanaan, "Amores" on sekoitus
kyynillisyyttä, pessimismiä, myrskyä ja paatosta. Toisessa kokoelmassa
"Jumalaga, Ene!" (Hyvästi, Ene!) on nuoruuden "röyhkeys" jo talttunut;
muoto tavoittelee jaloa yksinkertaisuutta. Jo neljä vuotta sitten
ilmestyneet "Taliharin" runot -- samoinkuin myöhemmin eri tahoilla
julkaistut, raskaspoljentoiset runot -- tuntuivat laimealta käsityöltä,
huolimatta siitä, että niitten joukossa on ihana vapaudenlaulu, kenties
ainoa, mikä on Virossa nähnyt julkisuuden:
Nii ilus on surra, kui oled veel noor,
kui päikese magama minna...
(Niin ihanaa on kuolla, kun olet vielä nuori,
kuin aurinkoon nukkumaan mennä...)
Visnapuun parhaissa runoissa on yksinkertainen, hiljainen,
harras tunnepohja; monet hänen rakkausrunoistaan ovat sieviä,
sentimentaalisehkoja, lempeitä. Hän liikkuu mielellään yön, eron,
kuoleman maailmassa, kansainvälisin epiteetein ja kansainvälisin
kääntein. Tällaisista lienevät edustavimmat seuraavat somat palaset.