Arvi Kivimaa.
Aurinko on käännähtänyt korkeimpaan kohtaansa, katsellen sieltä
tänne alas hiukan veltosti lekotellen, mutta kuitenkin täynnä
hyvää hymyä. Minusta tuntuu, että se sädekimppu, joka osuu tähän
kuumuutta pihahtelevalle rantakalliolle, on niinkuin käsi, pehmeä ja
hyväileväinen, joka silittelee mielialan tyvenen onnelliseksi ja antaa
koko ulkomaailman muistuttaa itsestään vain kuin keveän horroksen
lävitse. Joku yksinäinen poutapilvi purjehtii taivaalla; tarkkailen sen
lipovaa kulkua ja sinisenharmaata väriä, mutta kaikki tämäkin on väin
kaukaista heijastelua minun ulkopuolellani. Nyt on päivä, täyteläisen
onnellinen kesäpäivä eikä tätä tunnelmaa voi mikään muuttaa. Vallanpa
pyrkii silmiä huikaisemaan järvi kimalluksessaan... Kas, jopa taas
alkavat ahvenenköriläät tuolla luodon reunassa molskahtelunsa...
Onnenmaa on tämä saari, pienoinen paratiisi. Olenpa taas ties kuinka
kauan paistatellut päivää tässä rantakalliolla, ja jossakin muistin
rajamailla on silloin tällöin pilkahtanut tunto, että tuolla mäen
takana ovat mansikat -- mehevyyttään tihkuvat, sormenpäänkokoiset --
täysin kypsät; pitäisipä tästä kierähtää niidenkin keskeen. Ja kun ei
mansikka enää maita, silloin vene vesille ja tuonne luodon reunaan,
jonne ei olekaan kuin pari vankkaa vetäisyä. Siinä ne kiertelevät tämän
rannan muhkeimmat ahvenet; kun olet parisen minuuttia katsellut korkin
liikahteluja, niin jopa onkin ongessa muhkea ahven, mustanvälkkyvä,
kyrmyniska. Pari kun niitä mätkäiset pataan, eipä kaipaa yksi mies
muuta päiväsekseen. --
Sellainen on täällä kesäisen päivän sisältö puolenpäivän kohdalta
katsottuna. Aurinko ja tämä saari sen määräävät: ei ole muuta kuin ota
vastaan, mitä niillä on antaa. Niin liittyy päivä toiseen, ja tällä
hetkellä on vain yksi toivomus: että tämä hereästi liukuva päivien
sarja vielä olisi pitkä.
* * * * *
Joskus iltapäivällä, jolloin auringon silmä jo on raukenemassa ja
kesän tunto ikäänkuin verkkaisesti ohentumassa siitä, mitä se oli
rehevimmillään ollessaan äsken puolipäivän aikaan, saapuu saareen vanha
Kala-Tevus. Hänen pienoinen, sisältä ja ulkoa kiiltävänpuhdas torppansa
seisoo rantakalliolla vajaan tunnin soutumatkan päässä tästä saaresta
itään, ja tuo torppa on siinä paikallaan hiukan nenällään seisoessaan
ikäänkuin tipahtanut linnunmuna, jonka minä ohikulkiessani aina pelkään
särkyvän. Mutta eipä se vain ole särkynyt; se on kestänyt monet tuulet
ja myrskyt ja katsellut päivittäin tämän Kala-Tevuksen yhtäjaksoisen
muuttumatonta, kaikkia polveiluja ja mutkia vailla olevaa vaellusta.
Sillä Tevus, mies muutoin reima ja rehti, ei poikkea säännöistään eikä
myöskään pidä siitä, että tämä nykyinen maailma yrittää ottaa itselleen
hiukan toisia säädöksiä kuin hän. "Yhtä plitsua se on homma sellainen",
sanoo hän, korjaa nysäänsä, ruiskauttaa pitkän syljen ja jatkaa
housujaan kohaisten: "Kyllä siitä sentään taitaa lutviutua säällinen
koukkuilma."
Minä hiljaisesti virkistyn, kun näen ukon veneen nytkin tasaisesti
lipovan saarta kohti. Oikeastaan tässä jo onkin ollut salainen
juttutoverin ikävä, vaikkei sitä ole saanut itselleen tunnustettua.
Aamu ja puolipäivä kyllä kuluvat omassa ajatuksettomassa, kasteisessa
ihanuudessaan, mutta iltapäivällä, joka on jotenkuten arkisempi,
aivoihin hiljalleen kasautunut ja siellä kyyröttelevä ajatusröykkiö
alkaa kaivata purkajaansa. Eikä tähän sydänmaahan muuta juttutoveria
nyt siekaisisikaan kuin vanhan Tevuksen; tuolta hän nyt lähestyykin, ja
niin on taas somasti kuluva tämä iltapäivä...
Tänään on ukki tavannut käärmeen rantakallioltaan ja tappanut sen.
Tämä seikka -- näen sen selvästi -- on nyt hänen ajatustensa
keskipiste, ja hän tarinoikin tapahtuman julki joka yksityiskohtaa
myöten. Silmissä tuttu, pirteä väike hän kysyy minulta, eivätkö
käärmeet minua ole tällä saarella ahdistelleet.
-- Eihän paha uskalla käydä pahempansa kimppuun, vastaan minä leikiksi
lyöden.
Ukko herauttaa naurun niin että leukaparta tutisee ja yläleuan ainoa
ruskea hammas roikottaa ulkopuolella huulten. Sitten hän jälleen
yrittää asiallisemmaksi ja sanoo:
-- Mitäs ne käärmeet täällä, mutta niissä helvetin paahteen maissa,
Intiinassa ja Ahriikassa...
-- Joo, siellähän ne käärmeet rympsteeraavat. Ja minkäpäs niille
sitten mahdat: kun peto on pari metriä pitkä, tynnyrin paksuinen ja
kantaa sellaista kuorta yllään, että asekin siitä kimmahtaa takaisin
kun pantsarista, ei siinä auta vastaan tutkaileminen. Jos se peto
puraisemaan pääsee, ei muuta kuin kellisty kuolemaan.
Ukko vilahtaa kulmainsa alta minuun todetakseen, haastaako tuo nyt
vakavissaan vai koiruuttako se yrittää. Mutta minä pysyttelen aivan
koruttoman näköisenä, ja hetken päästä hän lausahtaa:
-- Eipä ole niille maille asiaa tehtävä... hyvä on olla täällä,
minne Luoja on lykännyt. Ja mikäpäs täällä; vetää kaloja järvestä ja
pyöräyttää käärmeen poikki saappaankorolla, jos vastaan tulee... Joopa
joo... Oletkos kaloja saanut?
-- Keittokalat, ja välikös tässä enemmästä.
-- Niin, mitäpäs sinä, herra, huoleton herra ja pontsari...
Ja ukko hihittää jälleen hereätä, hiljaista naurua. Minä keitän kahvit,
ja pannun vieressä jatkuu haasteleminen. Järvi pälyilee jo tyyntyneessä
rauhassaan ja metsässä on kohta viimeinenkin tuulenhenki kuollut.
Illan arasteleva kirkkaus leviää jo leviämistään, kun ukko lähtee,
pistää kättä, sylkäisee ja työntää tottuneesti veneen vesille. Hetken
kuluttua hän jo kelluu kaukana selällä, pyöritellen veteen uistimien
siimaa. Laskeva aurinko jakaa kultaa veneen uomaan, joka etääntyy yhä
kauemmaksi kapeana viiruna.
* * * * *
Ilta tihentyy yhä, järvenselkä tummuu ja kuikka päästelee niemen takana
yksinäisiä huutojaan. Tuo huuto leikkaa vavahtaen sydänalaa: siinä
on jotakin pelokasta ja aavistusta yöstä. Aurinko on jo kohta metsän
takana, ja illan salamyhkäisyys kiertelee yhä lähempänä. Pian on kuu
kierinyt paikalleen ja lännen puolelle syttyneet ensimmäiset
punaviirut.
Nuotio palaa räiskähdellen ja ensimmäinen yötuuli koskettaa jo
kahahtaen telttaa. Makaan tulen ääressä lämmitellen ja koetan pitää
ajatuksia kaukana; tuijotan selälle, joka enää vain himmeästi
välkähtelee ja alkaa kauempana yötuulessa hiljaisesti lainehtia. Tämä
tumma maisema saattaa mielen tapaamattoman kauaksi siitä keveästä
toimeliaisuuden tilasta, mikä on aamupäivän suurin siunaus, ja siukoo
eteen levottoman, himmeän muistikuvien sarjan, joka ikäänkuin tämän
yksinäisyyden uhallakin etsii tietä sinne, missä kerran on ollut
kuohuvaa iloa ja muita ihmisiä. Välkähtää joku tanssiaiskuva ja muisto
nuoresta, hentovartaloisesta naisesta, jonka silkinpehmeässä tukassa
oli juovuttava tuoksu, käväisee joku katukuva, täynnä nauravaa aurinkoa
ja vastapuhjenneita lehmuksia, ja muisto huviretkestä kerran, vuosia
sitten -- liputettu laiva, kirkkautta välkähtelevä järvi, onnellisten
ihmisten iloista huutoa.
Mutta nämä hauraat muistot työntää pian edestään tämä yö ja sen
mykkä salaisuus. Se kaareutuu nyt jo kaikkivoimaisena tämän omaan
hiljaisuuteensa pakahtuvan saaren ylle. Ei ole enää juhannusajan
lasinkeveä ja tuoksuva yö, vaan myöhäiskesän tumma ja raskas.
Tämä yö kantaa sisällään salaista vaatimusta, joka kutsuu tilille
myöskin minua. Miksi minä oikeastaan olen tässä? Miten olen minä
tähän joutunut? On taas valunut käsistä yksi päivä, jonka tapaukset
heijastuvat tämän yön keskeen turhina ja vähäisinä. Minä olin olevinani
aamulla onnellinen rantakalliolla -- siihen mielialaan ei enää pääse
kiinni. Minä haastelin vanhan Tevuksen kanssa ja olin olevinani sukkela
ja keveän leikillinen, mutta se oli narripeliä ja siitä kaikesta ei ole
enää mitään jäljellä se on hävinnyt niin kuin öinen tuuli pyyhkäisee
vaahdon tuosta pimeän järven rannalta. Vanha Tevus makaa nyt torpassaan
ja kuorsaa, noustakseen aamulla kyllin nukkuneena kokemaan koukkunsa,
mutta minä tavoittelen turhaan tämän raskasotsaisen yön edessä
tasapainotilaa.
Metsästä, joka katsoo vieressä tummana ja suurena, lentää yhtäkkiä
levoton lepakko kohti nuotiota. Sitä seuraa heti jäljessä toinen,
ja niin nämä kaksi arkaa eläintä liikahtelevat hetken tulen äärellä
jotakin hakien, sitten taas kadotakseen metsän pimeyteen. Mikä ne
toi tähän? Se salainen, tiheä virtako, jota jokin näkymätön voima
painaa tänne ja joka saattaa ohimot kohisemaan kaukaisessa ja
raskaassa ikävässä? Vastaukseksi metsä kohahtaa kerran, kaksi, ja yö
on suuri ja liikkumaton. Niin valuvat tunnit luota aamuntaitteeseen
saakka, jolloin auringon verestävä silmä alkaa näkyä kylmänkosteana
metsän takaa. Tietoisuus uuden päivän syntymishetkistä synnyttää
raskasta ja kaukaista hurmaa, ja uni, joka tähän saakka on ollut
saavuttamattomissa, valahtaa yhtäkkiä tähän vaikenevaan maisemaan.
Painiskelu on päättynyt, kysymykset ovat liukuneet luota; vastausta ei
niihin kylläkään ole löytynyt, mutta etsintä alkaa uudelleen ensi yönä.
Sitä ennen on vielä pitkä, onnellinen päivä, joka on jakava tuhlaillen
kultaa ja poutapilvien mukana kuljettava pois kaiken sen, mikä nyt on
ahdistanut raukenevaa sydäntä.