Sataa, sataa, ilta saa
ja suruharsoon hienoon
käärii ilman tummuvan
ja hämärtyvän tienoon.
Puistikossa poppelit
on tummat, korkeat.
Korkeammat vuoret vielä,
metsät tummemmat
silmänkantamattomina
aukee välillämme,
ja pilvistäkin yli maan
soi itku ikävämme!
Avaan hämyyn ikkunan
ja sisään tulvahtaa
poppelien lemua
niin unenhuumaavaa.
Olentooni lämpö virtaa
läsnäolos armaan,
niinkuin halki sumusään
ja sateen vihman harmaan
korvani mun valtimojes
sykkeen kuulla vois,
ja syömet yli yön ja eron
samaan rytmiin sois!
Lauri Viljanen.