Tehtävän laadusta on johtunut, että edellisessä olen ennen kaikkea
pyrkinyt suopeaan kannanottoon esiteltävieni suhteen, pyrkinyt
osoittamaan sitä, mikä heissä on parasta ja lupaavinta. Joskaan lukija
ei ehkä ole häikäistynyt, lienee kuitenkin käynyt selville, että
nuorvoimalaisilla saattaa olla tuotavanaan jotakin uutta ja myönteistä
suomalaiseen lyriikkaan. Ja vaikka heidän lahjansa tuskin on yhtenäinen
sanoma -- mikäpä _toteutettu_ runollinen julistus sitä olisi! --
sisältyy siihen kuitenkin joukko yhteisiä piirteitä. _Tuntematavan_
herkistyminen ja moninaistuminen (nykyäänhän uhkaakin jo runoilijaa
sanahelinä _tuntoilemisena_ eikä aatehelinänä, kuten pari vuosikymmentä
sitten), ilmaisun toisinaan artistinen, mutta enimmin lopultakin oman
kansan ja kielen sielun uumenista lähtevä kasvu vivahdusrikkauteen ovat
sellaisia yhteisiä, myönteisiä piirteitä. Ja näin on jokaisen heidän
pyrkimyksensä: Vuorelan ja Kajannon uudenlaatuinen luonnonlaulajan
ilo, Valan intensiiviset kuvat. Vaaran rytmit, Viljasen muototaito
ja Kailaan voimakas näkemys raivaamassa taholtaan uutta voittomaata
inhimilliselle pyrkimykselle kohden sitä vapahdusta, joka olevaisuuden
pohjalla piilee ja jota yhdessä runoilijoiden kanssa olemme tottuneet
nimittämään Kauneudeksi.