Uuno Kailas on kirjoittanut runon "Vanhoille", joka soveltuessaan
uuden lyriikan ohjelmarunoksi soveltuu minkä tahansa uuden sukupolven
henkiseksi kilveksi siinä kamppauksessa, joka aina hetkin, laimeampana
tai kirpeämpänä syntyy nuorten ja vanhojen välille, ja joka oikeastaan
on vain hyvä ja välttämätön luonnon pakko eikä muuta. Kailas
tilittää runossaan ristiriidan, "nuorten" suhteen edeltäjiin, heidän
kiitollisuudenvelkansa sekä toisaalta heidän tehtävänsä säkeistöin,
jotka Kailaan kynässä ovat saaneet hänelle persoonallisen jännittyvän,
puolustus- ja iskuvalmiin sävyn:
Emme säiky teitä: nuoret oomme, mutta teidän luunne kohta maatuu.
Kuinka säikkyisimme pelkkää varjoa, mi tiemme poikki kaatuu?
Emme vihaa teitä, työnne teitte, teitä työssänne me rakastamme.
Teidän sekä isienne työ on ruokamulta, mehu juurissamme.
Emme syytä teitä, oikein teitte, toisin voineet ette.
Meidän työnämme on pestä vääryys, kun te hiljaisimpaan lepoon
vaikenette.
Ja todellakin, nuorvoimalaiset saavat olla kiitollisia nuoruudestaan.
Heillähän on rikkaammat kumminlahjat kuin millään edellisellä
runoilijapolvella tässä maassa on ollut, heillä on koko edellinen
lyriikka ja kielenviljelys astinlautanaan. Kelpaa heidän siltä
ponnistaa, ja helpompi heidän on siltä ponnistaa kuin kerran
esim. Leinon ja Koskenniemen oli alkaa. Ja niin voikin sanoa
nuorvoimalaisille yleensä olevan tunnusmerkillistä ainakin
muodon valmiuden. Kailas saavutti viime keväänä julkaisemassaan
käännösvalikoimassa "Kaunis Saksa" vallan erikoisen hyviä tuloksia
muodonantokyvyn suhteen, samoin kuin hän sekä Vuorela yleensäkin
varsin herkästi ja rikkaasti käyttelevät kieltä; ja sellaisilla
"kaupunkilaisrunoilijoilla" kuin Vaaralla ja Viljasella on heilläkin
kehittyneeseen poljentokykyyn yhtyneenä varsin ilmehikäs sanomisen
taito. Mitä yksityisiin kiitollisuudenvelkoihin tulee, näyttävät
nuorvoimalaiset parhaiten lukeneen Siljonsa ja Koskenniemensä.
Olisikin, sivumennen sanoen, varmaan yllättävä se tulos, mihinkä
jouduttaisiin jos joskus saataisiin todetuksi ja ilmaistuksi se tavaton
populäärisyys, joka nimenomaan jälkimmäisellä runoilijalla viimeksi
kuluneella vuosikymmenellä on ollut suomalaisen nuoren polven parissa
ja se henkinen vaikutus, mikä varmaankin on tätä seikkaa seurannut.
Yleensä voi sanoa nuorvoimalaisen lyriikan elimellisesti kehittyvän
edellisestä suomalaisesta lyriikasta. Näiden nuorten ihmisten
runokirjat (niihin kuuluvat edellä käsiteltyjen lisäksi vielä nykyään
vaienneiden _Eero Havaksen_ ja _Verneri Lindgrenin_ kokoelmat "Ikuinen
satu" ja "Yövalvoja" sekä tämän joulun antologia, "Nuoret runoilijat",
joka tuo julkisuuteen seitsemän uutta nuorvoimalaista nimeä) ovat
siten yleensä saaneet suopeahkon vastaanoton -- ei ole esiintynyt
äkkihyppäyksiä, jotka olisivat saattaneet kritiikin aseistautumaan
outoutta vastaan.
Vain Kailasta on jonkin verran -- taidottomasti ja aiheetta -- rienattu
hänen "rohkeutensa" tähden. Siksi hänen julistusrunonsa hiukan
ahtaan-katkera loppuviille singahtaa ennen muuta hänen tunnussananaan,
samalla kuin sen kaiku nuorten ja luonnon ikuisena sotahuutona kiirii
rataansa halki aikojen:
Mutta: turha luulla ainoaksi omaa kalpaanne ja voittoretkeänne,
turha luulla, että ikuisesti jatkuis teidän hetkeänne.
Meidän menoksemme jos te käytte kahvaan ruosteensyömäin kalpojenne,
tietäkää: _kuitenkin_ me käymme ylitsenne!