_Uuno Kailas_ on lyyrillinen mietiskelijä.
Hän pystyy kirjoittamaan hauskasti pelkästään kuvailevaa lyriikkaa,
esim. "Kevät"- ja "Keskikesällä"-kuvauksensa, taikka hellekuvansa
maalaispihan murkinalevolta. Mutta yleensä hän näkee asiat sisältä
ulospäin. Hän on jo esikoiskokoelmassaan subjektiivinen lyyrikko,
jolle tunto on tärkeämpi kuin kuva ja sisällys sanallista ilmaisua
tähdellisempi.
Kailaan asteikko on laaja, aina lyyrillisestä kaihosta
objektiivis-kyynilliseen elämäntarkasteluun.
Hän elää kaipauksen joko aktiivisena, Nuoren Hjalmarin kaipuuna kohden
omia sankaritöitä, tai hän henkilöllistyttää sen leikitteleväksi,
kultatukkaiseksi tyttölapseksi, joka tuhansin keinoin houkuttelee
luokseen ja taas pakenee. Hänen kaipauksensa on pohjaltaan nuoren
mielen tuskallista, kipeää kaipuuta pois elämästä, kohden unelman
onnea ja rauhaa. Mutta sydämen osa on Midas-kohtalo: se ei saa
lievitystä kaipauksen poltteeseen, vaikka se voikin kirkastaa kullaksi
kaipauksen kyyneleen. Ja tämä kaipaus kasvaa mittasuhteissaan, se
levittää siipensä yli olevaisuuden piirin. Se on silloin jo "neljäs
ulottuvaisuus", joka voi toteuttaa toteuttamattomat, haltioitunut
näkemys yli todellisuuden rajojen.
Tämän tunnon kannattama on kuulaan säteilevä "runo runosta" "Totuuden
lähteellä" (julkaistu Ylioppilaslehdessä). Ja se saa myös ilmauksensa
dionyysisessä runossa "Minä näen":
Näkysarjojen vaihtuva leikki. Ah, näin ei silmällä nähdä.
Sisempään, syvemmälle ja kauemmaksi ma nään.
Minä tiedän: nyt mieleni katsoo kuulevin, tuntevin silmin.
Näyt syntyvät, kuolevat silmässä itsessään.
On silmäni leili. Sen viinillä täytin. Ja viini on käynyt.
Ihanampana leilistä juon saman viinin nyt.
Oli poutaa ja pilviä, tuulta ja taivasta mielessä mulla.
Hedelmöittyvät nyt nämä siemenet kätketyt.
Näen mieleni unta, ah, kotkansiipistä unta, mi nousee
tomust' irti ja maasta ja myös ajan piiristä pois.
Salamalla se ratsastaa elon maallisen rannasta rantaan.
On kuin joka ihmisen silmäni tuntea vois.
Hedelmist' olen tiedon puun minä syönyt kai: tämä uusi
elontietoni siks yli parhaan tietoni käy.
Mato pieni on suurin. Ja köyhimmällä on enkelin kasvot.
Erämaissamme eikö nyt Jumalan askelet näy.
Näen: ihminen kirkastuu, hänet Jumalan veljeksi tunnen.
Ote kuoleman taittuu ja kuollehet käy elämään.
Minä nään: paratiisin portti on auki, on taivahat auki.
Joka kohtalon yllä mä sateenkaaria nään.
Tämän runoilijanäkemyksen, tämän "salattujen ihmeiden avaimen" avulla
Kailas lähtee ratkaisemaan niitä kysymyksiä, joita turhaan kysytään,
ja joille Kailas antaa seuraavan runollisen muodon: "Kenen on käsi,
joka kerii? Miksi se kerii? Mistä, mistä lähtee valo, joka lankeaa ajan
rihmalle? Ja miksi se sitä valaisee?" (Runo "Aika").
Uuno Kailaan esikoiskokoelma ei sisällä sovinnaisia runoja. Hänen
pyrkimyksensä on pyrkimystä persoonallisuuteen, joka on tietoinen
itsestään ja tajuinen ihmisen osastaan. Mutta ihminen näkee nälkää:
sydämet kulkevat erillään, jäätyvät ja vaikenevat, jokainen sielu on
yksin. Vain luonto ottaa ihmisen välittömän hellästi vastaan, kuin
äiti ainoan lapsensa. Ja se opettaa hänelle hiljaisuuden viimeiset
ihmeet. Sieltäkäsin löytyy tyydytys ja väkevä rauha, joka on sukua
resignatiolle, mutta näennäisessä alistuvaisuudessaan on vain hallittua
voimaa, joka juuri rauhallaan tuntee nöyryyttävänsä ajan ja elämän
monihaaraisine pyrkimyksilleen. Tämän väkevän rauhan, oikeammin
patoutuneen, määrätietoisen aktiivisuuden runoilija on saavuttanut
kuljettuaan läpi kehitysvaiheen, jota runo "Nuoremmalleni" heijastaa:
-- -- --
-- Et tuntenut outoa väristystä,
joka kunkin ihmisen yllättää,
sydänyönä varkahin hiipii rintaan,
kun ihminen etsii eikä nää
tien varrelle jäänyttä kallehintaan.
Käyt hetkessä vieraaks itselles
välähdyksenä sun oman sielus nähden.
Hätäläppänä lyö sinun sydämes
yön, tyhjyyden, elos turhan tähden.
Ole mies, veli. Muista: ankkurin
kukin heittänyt on saman rannikon luona.
Moni hukkui, mut moni voittikin,
moni ihminen syntyi hetkenä tuona.
Kaikessa siljolaisuudessaan tämä runo on Kailaalle persoonallinen
elämys.
Mutta Kailaan persoonallisuudesta hänen runouteensa kulkee vielä
toinenkin tie.
Kailas saattaa tuntea elämän kipeästi, mutta hänellä on aina ollut
hallussaan väkevä puolustusase sen tuskaa ja yksinäisyyttä vastaan:
äly. Kailaan kypsyydessä on osuus juuri hänen älyllisellä ryhdillään.
Mutta ehkä hän -- herkkyydessään -- käyttää terävää asettaan liiankin
runsaasti. Hän suhtautuu ihmisiin ja elämään liiankin epäluuloisesti
ja omaksuu mielellään pistosvalmiin puolustusasenteen silloinkin,
kun se ei ole tarpeellinen, siten ihmisenä menettäen jotakin ja
runoilijana päätyen satiiriin ja kyynillisyyteen. Kyky vapautuen kohota
elämän narrimaisuuksien yläpuolelle, varsinainen huumorin kyky jää
Kailaalle näin ollen jonkin harvinaisen, onnellisen tuokion varaan.
Se on toistaiseksi päässyt värittämään vain hänen muutamia nokkelan
realistisesti suoritettuja laatukuvauksiaan, (esim. "Sotatiellä" sarjan
runot), jotka nekin puolestaan osoittavat Kailaan runoilijakyvyn
liikkuvaisuutta. Myöskin kritiikissä on Kailaan äly osoittanut
kaksiteräisyyttään: se antaa hänen osuvalle, ilmaisukykyiselle
arvostelulleen toisinaan liiankin pistävän, sovittamattoman sävyn.
Olen edellisessä yrittänyt luoda kuvaa Kailaasta lähinnä hänen
Nuoren Voiman vuosinaan ja esikoiskokoelmassaan. Kailaan sisäinen
"karttapiirros" näiden runojen varassa on selkeä, miltei mekaaninen
tehtävä; niin "paljaina" tulevat vielä tunnot ja ajatukset esiin.
Mutta "Tuulen ja tähkän" jälkeen Kailas on ennen muuta kasvanut kuvan
voimassa. -- Se runopuu, joka Nuoressa Voimassa versoo ja "Tuulessa
ja tähkässä" elää esikevättään, on nyt ehtimässä polttavampiin
päiviin. Aurinko ulkoapäin ja oma sisäinen mullasta töytäävä voima
vuorovaikutteina runko vahvenee ja verhoutuu lehvin ja värein. Entisen
karunlaisen ilmauksen sijaan pukeutuu Kailaan miehekäs tapa katsoa
olevaista kasvoista kasvoihin ja hänen arkojakin värähdyksiä
tapaava herkkyytensä nyt väkeviin, suomalaisessa runoudessa ennen
tuntemattomiin kuviin. Kailas on tässä kehitysvaiheessaan nähtävästi
saanut herätteitä uudenaikaisesta keskieurooppalaisesta runoudesta,
mutta ilmeisesti -- _tutkia_ tällaista asiaa on vielä varsin vaikea
-- ei kysymyksessä ole jäljittelevä suhde, vaan Kailaalle muodollisen
vapautumisen tuottanut kosketus. Kailaan uusi ilmaisutapa on
sopusoinnussa hänen entisen kehityksensä kanssa; hänen laatunsa on
luonnostaan avoin ekspressionismin tyypillisesti inhimilliselle. Eikä
uusi ilmaus raukea omaan komeuteensa, koska se on sisäisen jännityksen
kannattamaa _purkautumaa_ uusiin kuviin, uusiin rytmeihin.
Uuno Kailas on Nuoren Voiman runoilijoista kypsin. Hänen tuotantoonsa
kätkeytyvät tällä hetkellä varmimmat lupaukset ja siihen kohdistuvat
suurimmat toiveet.