_Lauri Viljanen_ asettaa itselleen syvemmän ja laajemman päämäärän
kuin kukaan edellisistä. Hän ei tyydy Vuorelan ja Kajannon
laulavaan välittömyyteen, Valan kuvaloistoon eikä Vaaran uneksivaan
lyyrillisyyteen; hän pyrkii luomaan itselleen yhtenäisen käsityksen
olevaisen laadusta ja tarkoituksesta, maailmankatsomuksen. (Sellaisesta
tuskin vielä voi puhua kellään edellisistä lyyrikoista). Hänen
kamppailuaan tämän pulman kanssa valaisevat hänen tilitysluontoiset
runoaiheensa: "Lentävä Hollantilainen", "Prometheus", "Isänmaalle".
Kokoelmansa (Auringon purjeet, 1924) alkuosan sonetteihin Viljanen
pukee väkevimmän elämäntuntonsa, sen onnellisen, kokoavan rauhantunnon,
jonka ihminen saa lahjaksi silloin, kun hänen sydämensä kaiken
repivän jokapäiväisyyden voittaen pääsee välittömästi tuntemaan sen
suuren olevaisen läsnäolon, jonka ilmauksena on luonto, koko ääretön
kaariviiva taivaan huikaisevasta sinestä aina mullan uumeniin. Tämän
tunnon kannattajana on "Sonetti hyvyydelle" tosi ja aito, vaikkei
taiteellisesti häikäisevä:
-- --
Oi jumalainen Hyvyys, hymyssäsi
on kevättaivaan ikikuulas sini
ja mullan syvyys sinun povessas!
Sa niinkuin viileä ja hellä käsi
mun kosket polttavaisiin silmihini
ja tunnen olevani voimakas.
Sama tunto on myös jonakin onnellisena suvisena hetkenä antanut
alkuinspiration runoon "Metsässä", joka Viljasen kokoelmaa selaillessa
pysähdyttää lukijan tuoreella runollisuudellaan.
Vilpoisella ruohovuoteellain
maata miehen joutilaan on hyvä.
Yllä männynlatvain huojuvain
huokaa tuulen tuutulaulu syvä.
Joskus tuokioksi havahdun,
raukeasti silmäluomet avaan.
Katson metsän täyteen riemuhan,
lintuun heleästi laulahtavaan.
Tuoksuvina havut huojuilee
valomeren lainehissa kylpein.
Hiljaa autuudesta vapisee
korkealla honganlatva ylpein.
Rannattomaan poutaterheneen
itse päivän punakehrä hukkuu!
Tunnit antaa kättä toisilleen.
Ruohikossa onnenpoika nukkuu.
Nuorvoimalaiset tuntevat lehdestään tämän runon varhaisemman
ulkomuodon. Iloinen kokemus on nähdä tämän runon kehitys kohden
valmiuttaan, rytmivaihdoksen ja keskittävän supistuksen tietä.
Toinen runo, joka rakkauslaulujen (Juhannuslaulu, Purjehtijat, Uolevin
laulu Elinalle, Asepoika) ohella kuuluu Viljasen kokoelman parhaimpaan,
on "Ensi lumi". Kaiken uudeksi luovan ensimmäisen lumen ja unhotuksen
vastakohtana ja uhalla elää sydän ikuista unelmaansa ja iankaikkisesti
pysyy myös ihmisen murhe. Ensi lumen kattamalla tiellä vaeltava kulkija
näkee valojen syttyvän asumusten hämärään ja tuntee sanomattoman
orpoutensa, mutta saa äkkiä selkeänä välähdyksenä, kuin ylhäältä päin
katsoen, silmiensä eteen kuvan ihmishiukkasen tiestä halki maailmain:
Kuule, ääni ensi tiukuin
kaikuu illan hämärään!
Reki nopsaan ohi liukuin
jättää miehen miettimään:
kaukaa tieni tulla taitaa,
kauemmas se vielä vie,
kosk' en tunne pellon aitaa,
kosk' on outo kotiin tie.
Tämän runon, jossa vavahduttava tunto pukeutuu herkkiin, koruttoman
miehekkäisiin runollisiin symboleihin, asettaisin sangen korkealle,
samalla kuin pidän sitä parhaana mitä Lauri Viljanen on kirjoittanut.
Lauri Viljasen miellyttävimpänä piirteenä on hänen hartautensa ja
vakavuutensa. Hänen runokokoelmansa sisältää monta kaunista ajatusta.
Ja hänen muototaitonsa on ihmeellisen sujuva. Mutta kuitenkin: Lauri
Viljaselta puuttuu muodonantotaitoa! Hänen ajatuksensa on rohkea
ja tuntonsa syvä, mutta on aiheita, joiden parissa häneltä puuttuu
taiteilijan väkevä ilmaisukyky. Silloin syntyy runoja, jotka ovat
kaunista korkeata tyyliä -- Viljasen runokielen taito ei petä --
mutta joiden ilmaisutavan väri on vanha ja liukuu siksi silmien ohi.
(Lähinnä muistuttaa Viljanen sanonnassaan, samoin kuin ajatustavassaan
Koskennientä). Taikka syntyy runoja, jotka ovat sanomattoman vaikeita
lukea: tunto ja sitä ilmaiseva kuva eivät ole jaksaneet kutsua
luokseen tavoittamiaan sanallisia ilmaisukeinoja. Monesti silloin on
kiinteys tiessään: tulee hyppäyksiä runon sisäiseen rakenteeseen --
runo on kuin sarja samalle paperille piirrettyjä luonnoksia
mallin eri puolilta. ("Narkissos", "Uimari", "lsänmaalle".) Kaksi
komponenttia, filosofia ja tunne, ovat Viljasella ylimalkaan vielä
sisäisesti erossa; niiden yhdistys on vielä konstruktiivisuuden
asteella, hapuillen kohti sulautumista -- filosofisen tunnon
ilmauksessa. Filosofinen tunto on ymmärtääkseni Viljasen lyyrillinen
pyrkimys.
Ehkä Viljanen itsekin elää kipeänä tuntona kamppauksen sitä kuorta
vastaan, joka muurina sulkee näkemyksen tavanomaisen ilmauksen
mykkyyteen. Runon "Myrsky kuutamolla" voi paikoittain käsittää tälläkin
tavoin:
Sisintään ei koskaan
sielus antaa voi,
syvin taisteloskaan
sydämiin ei soi.
Kylmät on elämän muurit.
Lauri Viljanen on Nuoren Voiman ryhmän esteettisesti koulituimpia
henkiä. Hänen laatunsa nykyään on yhtä suuresti kriitikon kuin
lyyrikon. Kääntääkö hän pyrkimyksensä kohden persoonallisemmaksi
vapautunutta ilmaisutapaa lyyrikkona vaiko kirjallishistoriallista
koulutusta, senhän vähitellen saanemme nähdä. Runojen edistys Nuoren
Voiman vuosilta kokoelmaan saakka ei kiellä kehityskelpoisuutta
edellisellä alalla; Viljasen sisäiset edellytykset: ymmärtävä
vastaanottokyky, tunteen ja älyn viljelys sekä toisaalta hänen luonteva
muototaitonsa ovat takeita jälkimmäiseen suuntaan.