Tuskin kenenkään nuorvoimalaisen runoniekan kehityskulkua oman
lehden palstoilla ja sieltä taas kokoelmaan (Kallio ja meri, 1924)
on niin vapauttavaa seurata kuin _Elina Vaaran_. Nuoren Voiman sivut
heijastavat sitäpaitsi erityisen herkästi juuri hänen henkisiä
vaiheitaan, sillä hän on kirjoittanut lehteen runsaasti ja kauan,
aina varhaisilta kouluvuosiltaan. Ja vaellus noiden lyyrillisten
tunnelmain kautta on todella "vaikenevaa tietä". Tuntee Elina Vaaran
lyyrillisen herkkyyden ja alttiin heijastelu- ja vastaanottokyvyn,
näkee hänen liikkumishelppoutensa eri runomuotojen parissa. Ja näkee,
kuinka jälkeen jää niin paljon laimeata ja tavanomaista ja sanonnaltaan
pingoitettua. Tapahtuu kirkastumisprosessi muodon ja näkemyksen
suhteen, tunnelmien vähittäinen vapautuminen sovinnaisesta leimasta.
Ja kun Elina Vaaran runoja lukee esim. Katri Valan runojen jälkeen,
tulee ajatelleeksi, mikä jumalan lahja sentään on runollinen
musikaalisuus, rytmi ja runomitta. Juuri Elina Vaaran liikkuvat, herkät
rytmit, jotka ovat hänen luontainen taipumuksensa, ja joita hän on
uutterasti viljellyt runokoulussaan, antavat hänen runoilleen niiden
autereisen sulon.
Elina Vaara kykenee nykyään tavoittamaan jo balladinkin ankaran
muodollisen, mutta myös sisällyksellisen rakenteen, varsinkin kahdessa
kokoelmansa balladissa, runoissa "Laulu kauniista huovista ja herttuan
tyttärestä" sekä "Unen venhe". Niissä ei muoto ole tuottanut hänelle
vaikeutta ja eepillisen sisällön liittyminen lyyrillisiin tunnelmiin
on tapahtunut perin onnellisin tuloksin. Eihän näitä runoja ole tehty
mikään tietoinen kaava runkona, mutta ne toteuttavat ihastuttavan
täydellisesti teorian lakeja.
Edellinen runo alkaa suppean runollisella paikanmaalaussäkeistöllä:
Rannalla Adrian meren
kukkii kastanjat,
heleän keltaisiksi
kypsyy sitruunat
rannalla Adrian meren.
Maisemaan ilmestyy sitten herttuan linna, jossa paraikaa juhlitaan.
Huovi kuiskaa polttavin katsein rakkaudentunnustuksensa ylpeälle
neidolle. Niskojaan heittäen kääntää tämä hänelle selkänsä. Ja
kuinka kauniisti, harvoin, mutta aidoin viivoin tapahtuukaan sitten
siirtyminen illasta aamuun, leikistä uhkaavaan todellisuuteen:
Taukosi tanssi ja soitto,
idästä nousi koi.
Tornin huipulta kutsu
kuparitorven soi
rannalla Adrian meren.
Onneton huovi lähtee sotaan eikä palaja. Herttuan tytär hiutuu
kaipauksensa kyyneliin. -- Kaikki on kuvattu merkillisen hennosti,
mutta samalla täsmällisesti. Liikutaan maaperällä, jossa yhdenkin sanan
varassa on horjahdus, mutta eheys, tasapaino säilyy. Ja viimeinen
säkeistö pyöristyy jälleen tunnelmamaisemaksi.
Hohtavat ilottomasti
hopeapoppelit,
murhettansa huokaa
mustat sypressit
rannalla Adrian meren.
Vielä sielukkaampi balladi on "Unen venhe". Ajatus ihmisen kaipuusta,
ikuisesta unelmasta, jonka kohtalo on ikuisesti elää ulkopuolella
elävää elämää, on siinä saanut ilmaisumuodon, joka todistaa
yksilöllisesti luovaa lahjakkuutta. Uni, ihana nuorukainen, liukuu
purressaan kaihoisin katsein ohi kylien ja kaupunkien.
"Oi valtias", soutajat kysyy,
"joko laskemme valkaman luo?"
Niin kaukaisna katseensa pysyy,
ei vastausta hän suo.
Vesipisarat airoista siukuu
kuin ketju hopeinen,
Unen venhe iäti liukuu
ohi Elämän rantojen.
Ja Elina Vaaran hentoa lyyrillisyyttä ilmentää lopuksi "Kuu", runo,
joka on niin äärimmäisellä rajalla, että tuskin on selvillä siitä, onko
se jotakin sanovaa lyriikkaa vai lyriikkaa ollenkaan.
Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.
Vastaa, kuu:
onko siellä korkealla kenttää vihantaa,
jolla heinä huojuu, sinikellot
aaltoaa?
Sieluni on niin kummainen,
nauru, itku siellä rinnan soi.
Saanko, oi,
olla kerran sinikello taivaan niittyjen?
Silloin ohitseni vaeltais
saattamana pilvenhattarain
ehkä Hän, ken sieluni mun loi
sellaiseksi, että siellä soi
tuska, riemu, epätoivo, autuus rinnakkain.
Varjo pyhä ylitseni
lankeais -- --
-- -- --
Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.
Olen pysähtynyt näiden runojen pariin, jotka ovat luonteenomaisinta
Elina Vaaraa. Eräissä rakkauslauluissaan Elina Vaara myös välittömällä,
kirkkaan suloisella ilmaisullaan tapaa aidon sävelen. Mutta eksoottiset
ranskalaisnimiset runonsa hän sittenkin huoletta voi sisällöltään
jättää runoilijasisarensa Katri Valan haltuun -- ranskalainen
nimitysvimma taas häviää itsestään silloin, kun kirjailijamme
lopulta tajuavat omankin kielemme ja kirjallisuutemme jo vähitellen
kasvaneen kapaloistaan.
Vaikka Vaara moniaissa varhemmissa runoissaan yrittää tulkita
suorastaan aatteellista intomieltä, on hänellä ennen muuta tunne
runollisesti voittoisa ajatuksen rinnalla. Hänen erikoislaatunsa
on hänen runojensa arka, käsinkoskematon tenho, joka ympäröi hänen
runoilijaolemuksensa jonkinmoisella "lumotun prinsessan" tunnelmalla.
Jos lyriikan pääominaisuudeksi merkitään aineettomuus, on Elina Vaara
Nuoren Voiman runoilijoiden puhdasverisin lyyrikko.