Onhan niin monenlaista ulkoapäinkin lähtevää kuvailua. Runoilija voi
katsellessaan olevaistä nähdä sen kirkasvärisenä moninaisuutena,
välittömästi silmiin hypähtelevänä, rauhattomasti leikkivänä, kuten
Kajanto. Ja ilmaista sen välähtelevinä kuvasarjoina. Taikka olevaisuus
voi kohota hänen silmiensä eteen jyrkin ääriviivoin, kiinteäksi
pakotettuna, silmiin syöpyvänä, liikkumattomana. Kuten se kohoaa _Katri
Valan_ näköpiiriin. Ja hän ilmaisee sen kummallisen mykästi kajahtavin
rytmein.
Katri Vala, joka tiukan rajoitetusti toteuttaa omaa laatuansa, on
merkillinen, kirpeä pisara koko suomalaisen lyriikan kuohussa. Hän
istuu erakkomajassaan ja uneksii jäykästi tuijottavin silmin ankaran
koristeellisia unelmiaan. Ne ovat useimmiten kaukaisia näkyjä, joilla
ei ole muuta aikaa kuin päivä tai yö, ja joiden paikallinen todellisuus
on määräämätön.
Hänelle on tuttu _kauhu_. Mielipuoli herättää hänet ja kuljettaa hänet
muassaan kuunvaloiseen saliin, johon tunkeutuu lahoavien lehtien lemu.
Mielipuoli puhuu, hänen lauseensa ovat täynnä jäätävää, mieletöntä
kammoa: kaikki tulee maaksi, kaikki jäsenesi, kapeat sormesi, punainen
suusi, kaikki ovat kohta mustaa, viileätä maata. Hän pakenee, mutta
mieletön ääni ilkkuu hänen takanaan: "Kuolet, kuolet, kuolet!" Taikka
hän näkee kuolleen makaavan lammen pohjalla, hymyillen ilkeästi. Eikä
hän voi liikahtaa, voimattomana kauhusta. Silloin kuollut lintu putoaa
hänen kasvoilleen, hän ryömii parahtaen pois, ja "aivan lähellä nauroi
kuollut kovasti". Taikka tulee uusi kaamea kangastus: "Virta".
Vahva musta virta,
sillä pieni lautta
ja ihmisolento.
Näen vain kädet.
Ne ovat kouristuneet puuhun.
Ne ovat kellertävät ja epätoivoiset.
Virta putoaa kuiluun.
Taivas yllä on kuin suuri, kuollut, pilkallinen silmä.
Jumalani, virtahan on täynnä lauttoja!
Uusia sukeltaa esiin loppumattomasti!
Jokaisella on ihmisolento.
Harvat huutavat.
Jotkut itkevät hiljaa.
Useat nauravat.
Joka hetki putoaa joku.
Jokainen säe on liikkumaton, ja jokaisen säkeen välillä on paussi.
Ja pausseissaan runo liikkuu. Eihän voi tätä runoa lukiessaan olla
ajattelematta, minkä uudenlaisen, houkutelevan lausuntatehtävän tämä
runo ja monet muut Katri Valan runot kaikessa soinnuttomuudessaan
tarjoaisivat. Niiden tahallisen yksinkertaiset sanat ovat imeneet
itseensä asiasisällyksen kovan, paljaan ytimen. Nyt saa lausuja -- ja
hänen täytyy -- panna niihin koko asioiden "ruumis", väri, tunnelma. Ja
elää paussien sisältämät sielulliset liikahdukset. Tehtävä tarjoaa ja
vaatii. Se on lähempänä absoluuttista esittävää taidetta kuin kaikkensa
ilmaisevan runon tulkinta.
Kuten kauhukuvissa, vallitsee Katri Valan runoissa yleensäkin pelottava
hiljaisuus, johon äkkiä viiruna singahtaa jokin ääni tai liikahdus.
"Nocturnen" yömaisemassa, jossa kuun hohde lepattaen päilyy vedessä
"kuin kynttilänliekki kylmässä huoneessa", alkaa äkkiä tapahtuma:
Editseni liukuu tumma, notkea varjo --
harmaa kissa kulkee yli pihanurmikon
metsästämään nukkuvia lintuja
kuunpaisteisista, pehmeistä pesistään.
Sen tietä valaisevat leiniköt
pienin, himmein soihduin.
Värisevä huuto leikkaa hiljaisuuden
kultaiseen veteen on uinut
musta, huikaistunut lintu!
Katri Vala jättää pois pienen ja epäoleellisen. Hänen maailmassaan
asuvat yö, aurinko, elämä, kuolema. Kaikki on aavemaisen
koristeellista: kukka aukeaa, pisara putoaa, väri puhuu. Värit,
tummat, väkevät, kylläiset tai viiltävät, jyrkkine ääriviivoineen ovat
Katri Valan kuvina. Nämä kuvat on luonut mielikuvitus, joka maalaa
syövyttäen, ja tunne, joka keskittävässä, eliminoivassa laadussaan on
melkein älyä, täsmällistä ja kovaa.
Katri Valan keskitys on koristeellista tyylittelyä. Tämän
koristeellisuuden kanssa on sopusoinnussa mielikuvituksen, eksoottinen
pyrkimys. Katri Vala rakastaa niitä maita, joita Pierre Loti on
rakastanut, ja hän hurmaantuu niistä väreistä ja kukista, jotka
ovat tuottaneet Baudelairelle hurmion. Hän kirjoittaa "Tahitilaisen
serenaadin" ja "Etiopialaisen fantasian" ja uneksii "Taj Mahalista",
ihanasta temppelistä, jonka intialainen ruhtinas muinoin on rakentanut
pienen suloisen rakastettunsa muistoksi. Tämä väriloistoinen
tropiikki on yhtä pyörryttävän etäällä kuin kauhukuvat ovat kaukana
todellisuuden rajalta, ja sen ilmaan patoutunut jännitys on yhtä kuuma
kuin on kauhukuvien jännitys täynnä kammoa. Toisinaan tropiikki elää
vilkkaamminkin, kuten esim. runossa "Punainen kuu", joka on merkillinen
huumorin ja eksoottisuuden yhtymä ja jonka huumori on Katri Valalle
harvinainen, ja vapauttava.
Oi kuu, kuinka sinä olet punainen!
Missä sinä olet ollut, mitä sinä olet tehnyt?
Niin hiljaisesti hiivit esiin puitten takaa
kasvoillasi outo huume.
Aaa -- sinä tulet kaukaisesta maasta,
jossa ihanat ihmiset juhlivat,
jossa ilman täytti särkyväin hedelmäin lemu ja nauru
ja paljaitten ruumiitten välkyntä paisteessasi
ja varisevat, suuret kukkalehdet.
Ja sinä istuit juhlivien keskelle
ja sinä juovuit ihanasta palmuviinistä,
ja nauravat nuoret naiset
pusersivat punaisten kukkain ja hedelmäin mehun sinun kasvoillesi.
Ah, sinä näet vielä ruskeat, hennot sormet
ja hehkuvat pisarat niitten lomissa.
Ja sinä, joka olit niin kylmä ja hiljainen,
sinä tunnet nyt itsesi levottomaksi, --
kasvoillasi on outo huume
ja sinä olet punainen ja tuoksuva --
Kuu onkin muuan Katri Valan mieluisimpia ja onnellisimpia aiheita.
Huhtikuun viimeisenä iltana se ylenee "kuin suuri, hämmästynyt kukka,
keltaisena ja raikkaana, ja jää helottamaan sinistä taivasta vasten".
"Nocturnen" kuusta taas valuu runoilijaan rauha, sillä onhan se, kuu
niin tuhannesti nähnyt
maan peittyvän kukkiin ja kuihtuvan,
ettei mikään sitä liikuta.
Ja se onkin hiljaisempi kuin mikään muu.
Ja "Tahitilaisen serenaadin" kuu on onnellinen: antaahan meri, joka
lepää rannalla, sen suudella jäseniänsä! Silloin: Ah, "olisitpa sinä
meri, armaani, ja minä onnellinen kuu!"
Katri Valan iltamaisemat, kuten koko hänen luonnonlyriikkansa, on
samanlaisen tyylittelevän väri-inspiratsionin kannattamaa kuin hänen
satu- ja kauhukuvansa. Mutta tämä lyriikka on samalla subjektiivisten
tuntojen hallitsemaa luonto muovautuu runoilijan kädessä ilmaisemaan
hänen ankaraa elämänpakkoaan. Ja juuri Katri Valan luonnonrunoissa
soinnahtaa hänen persoonallinen sävynsä herkimmin lyyrillisenä. Se
puhkeaa esiin hänen kirkkaana hartautenaan ensi lumen elämyksen edellä
(runo "Ensi lumi" on julkaistu antologiassa "Nuoret runoilijat"). Se
sanelee runon "Talviaurinko" loppusäkeistön. Runoilija näkee sädehtivän
talvimaiseman kylmän, kirkkaan ajatuksen vallitsemana Jumalan huoneena,
Jumalan, joka tuomitsee kaukana taivaitten takana ja on niiden jumala,
joiden sydän on kuin kovaa ja kirkasta valkoista timanttia.
Katson arkana tämän temppelin ovelta,
aistimeni sairaina valkeudesta
ja pakenen majani hämärään
itkemään aurinkoa,
kesän huumaavaa aurinkoa
ja lempeää Jumalaa,
joka suutelee silmuja
astellessaan kesäöinä
moniväristen tuoksujen keskellä -- --
Ja kokonaisena Katri Vala pukee elämäntuntonsa runoon "Maa". Tähän
runoon kuin huipentuu Katri Valan tapa katsoa maailmaa ja elämää
kaukaisena yhteytenä, suurin, yksinkertaisin ääriviivoin. Enkeli
katselee alas maahan ja näkee, kuinka siellä kukoistaa ja kypsyy,
viheriöi ja kellastuu luonto, ja "äänettömät hiutaleet peittävät elämän
jäljet". Ja kaiken keskellä elää ihminen --
Ja itkua oli enemmän kuin naurua
ja vihaa enemmän kuin rakkautta.
Mutta Maa säteili ihmeellistä kauneutta.
Suurten, koskemattomien metsien
näkymättömistä kukista
nousi värisevä tuoksu,
jonka keskeltä huomaamattoman rakkauden teot
ylenivät kuihtumattomina kuningasliljoina,
ja itku helisi kauniimmin kuin nauru.
Ja enkeli ikävöi pois ylhäisestä avaruudestaan,
ikävöi olla maan itkevä, naurava, kukkiva, kuoleva tomuhiukkanen.
Katri Valan oma uskontunnustus sisältyy runon viimeisiin riveihin.
Hän ei suinkaan tahtoisi vaihtaa osaa kaukana avaruudessa ikävöivän
valkoisen enkelin kanssa, sillä hän rakastaa elämää. Hänen runonsa
kuitenkin ovat eristetyn hiljaisuuden synnyttämiä ja siksi niissä
sittenkin on niin vähän varsinaista _elämistä_. Runoilijatar kärsiikin
yksinäisyydestään ja tuntee, kuinka ikävä kylmänä käärmeenä tunkee
suunsa hänen sydämeensä. -- Hän kaipaa, kaipaa väkevää elämää, ei
tasaista ja pitkää vuosien sarjaa, vaan "vain yötä ja päivää, korkeana
tulipatsaana". Kuten jokainen nuori ihminen ja väkeväsieluinen ihminen,
kuten niin moni, joka runoilijana on saanut tämän kaipuunsa säkeillä
ilmaistuksi. Mutta kun hän joutuu ihmisten pariin, hän huomaa heidät
pieniksi. Ja hän palaa takaisin erämaahan:
Pois!
Mikä kauhea valhe teidän rakkautenne on,
te kääpiöt!
Pois!
Menen kuolemaan.
Siellä kaukana on keltainen erämaa,
suuri taivas ja siniset vuoret
ja hiekassa jalopeuran jäljet -- --
On luonteenomaista Katri Valalle, että hän runonsa loppusäkeeseen
taluttaa leijonan -- hän rakastaa väkevyyden ja ryhdin tavottelussaan
komeata tai keskittävän voimakasta runonloppua.
Katri Vala kaipaa elämää. Hän ei runoilijana voi kauan jatkaa
näillänsä. Hänen pyrkimyksensä yksinkertaiseen sanontaan voi tuoda
ja tuo runoihin myöskin ainoastaan: paljon yksinkertaisia sanoja,
ainoastaan. Viittasin äsken Katri Valan kuvailemiin, kirjallisuudessa
usein esiintyviin tuntoihin. Yleisyyshän ei sinänsä ole mikään haitta,
mutta näiden tuntojen kuvat jäävät, jolleivät ne ole yksilöllisesti
luovan sisäisen ajatuksen ja tunteen ilmauksia, vain kuviksi,
jaksamatta kohota vertaukseksi. Ne pysyvät silloin pinnalla, koska
niistä puuttuu runollisuus, ihmishengen voittoisa syöksähdys jokaisen
havaittavaa todellisuutta syvemmäs.
Mutta ei ole syytä uskoa, ettei Katri Valan ulkonaiseen
intensiivisyyden pyrkimykseen pääsisi tasaisesti yhtymään myös
sisäinen. Hänen subjektiiviset tuntonsa ovat kaikesta kirjallisesta
sivumaustaan huolimatta siksi voimakkaat, ja hänen luonnonrunoissaan
havaitsee siksi paljon merkkejä avoimesta herkkyydestä, että saattaa
odottaa hänen lyriikkansa lopultakin voivan -- paljonhan on vielä
tulevaisuuden varassa -- vaikuttaa ehdottomammin kuin pelkällä
romanttisella koristeellisuudellaan ja kuriositeetillaan.