Kuten Vuorela, luo _Antero Kajantokin_ lähellä luontoa. Mutta kun
luontoon Vuorelalla kätkeytyy värjyvää mystiikkaa, monia salaperäisiä
ääniä ja tuntoja, tavoittaa Kajanto vain pinnan, auringon kirkkauden
ja heleät värit. Vuorelan sielukkuus häneltä puuttuu -- hänen runojensa
sisällön laita on suunnilleen samoin kuin Zornin taulujen. Mutta
Kajannolla on ilmeisesti synnynnäinen, hersyvä soinuttelukyky, hänen
voimansa ja vaaransa. Hänen poljento-mielikuvituksensa on ehtymätön
löydöissään. Esim. tähän tapaan (runosta "Kesän satu"):
Tulin tuttuna polulle...
lemu lennähti vastaan;
vilahti vihreän välistä
siipi raksavan rastaan.
Tärähti tantereen murea multa,
pyrähti lentohon lempeä nauru
immen ihalan suusta.
-- --
Huolimatta siitä, että Kajanto on kirjoittanut suhteellisen paljon
Nuoreen Voimaan, saanut painosta yhden kokoelman ("Valkeat tunnit",
1923) ja viimeistelee toista, on hänestä vaikea toistaiseksi todeta
muuta kuin hänen helkähtelytaitonsa, ja hänen vilkas, usein hauskan
kekseliäs esineellinen havaintokykynsä. Kajantokin näyttää paraikaa
olevan pyrkimässä kuvailevasta laulajasta subjektiivisemmaksi
lyyrikoksi. Olisi hänen runoilleen onnellista, ja välttämätöntäkin että
hänen luontaisiin lahjoihinsa liittyisi sisäisempi havaintokyky sekä
kiinteys jonkinlaisena älyllisenä ryhtinä. Että jonkinmoinen yhtenäinen
maailmankatsomuskin alkaisi hahmottua, näköpiirin syventyvästi
kasvaessa.