_Einari Vuorela_ on nuorvoimalaisista runoniekoista vanhin sekä
henkilön että runoilijan iältään. Oikeastaan hän tuskin runoilijana
onkaan varsinainen Nuoren Voiman kasvatti; runojaan hän julkaisee
lehdessä vuosina 1920-22, vasta esikoiskokoelmansa ilmestymisen
jälkeen. Mutta eräänlaisena uudemman lyriikan tyypillisluontoisena
laulajana tämä Nuoren Voiman Liiton jäsen, josta kulkee liittymäkohta
johonkuhun hänen liittonsa nuorempaan runoniekkaan, on sopiva alku- ja
taustahahmo seuraavalle tarkastelulle.
Vuorelan erikoislaatu -- hänhän on julkaissut kolme runokirjaa ja yhden
suorasanaisen teoksen -- on jo tunnettu ja myös tunnustettu. Hän on
välitön tunnelmalyyrikko, soitin, jonka välityksellä luonto puhuu.
Hänen säkeensä elävät ennen muuta kielen ja rytmin ilosta; hänen
daktyylinsä kuvailevat ihmeen tuoreesti ja heleästi. Kuinka "aineen
painosta" vapaa onkaan runo "Prinsessa ja trubaduuri":
Tule ikkunan taa,
tule varpaillas,
lyö ruutuhun höyhenellä!
Minä kuuntelen,
minä kuuntelen
käsi väristen sydämellä.
Riemullisen kepeästi hän piirtää kevättunnelmansa. Ulkona nuoret
tuulet, kirkkaat pilvet, räystään pillitys. Tuvassa ilakointi, siellä
"kevät kehissä kieppuu, kapuelee kangaspuilla", siellä on kuin olisi
"seinän raot rahoja täynnä, hyllyt helliä sanoja, kellokaapissa käkiä."
Vuorela on ennen muuta kuvailija, helakoitten kesätuokioiden, mutta
myös aavistelevien tuntojen laulaja. Ja pelkkä musikaalinen tekijä
saattaa olla niin voimakas, että yksin "sanan ja kuvan mahti" ei riitä
antamaan ryhtiä hänen suorasanaisille runoilleen.
Vuorela on itsetiedoton, toisinaan epäkiinteäkin, mutta hänen
lyyrillinen mielikuvituksensa voi joskus onnellisena hetkenä synnyttää
sellaisen muotovalmiin, herkän balladin kuin "Kaivotiellä", mikä
alkuaan Nuoressa Voimassa julkaistu runo on ansiosta jo kotiutunut
antologiaan ja lausuntaohjelmiin. Taikka toisaalta "Satu mustasta
härästä" yöstä, joka vihapäisenä eläimenä työntyy viidakosta esiin,
ahtaen kitaansa oliot ja paikat, kunnes aamunkoitto sen suistaa
hengettömäksi. Päivällä ei yöllisestä kamppauksesta näy jälkeäkään.
Mutta ilkeä aavistus puhuu: "Riihen alla vain kuin musta vuota; saunan
alla saattaa olla sarvet."
Jälkimmäinen runo ei ole vielä miksikään helmeksi hioutunut,
kuten on esim. jo kiinteä, samalla kuitenkin hienovarainen ja aito
vuorelamainen _kauhu_kuva. "Metsä", samassa kokoelmassa. Härän sadussa
vain ilmaiseiksen runoilijalle luonteenomainen ulkoapäin herätteensä
saava mielikuvitus. Mutta tämä runo on myöskin luonteenomainen sille
murroskaudelle, jota Vuorela viime joulun runokirjassaan "Yön kasvot"
elää. Hänen auringonvaloisen tuotantonsa lyyrilliset alkuhetteet
näyttävät paraikaa pahasti möyriytyvän. (Runot "Hiisi" ja "Pahan
pauloissa" ovat sekä nimeltään että sisällöltään kuvaavia). Runoilija
on alkanut epäillä entisiä jumaliaan, repiytynyt irti tähänastisista
tunteistaan ja tunnelmistaan ja haparoi nyt tuskassa ja pimeydessä.
Kun hän on tästä ristitulesta selviytynyt, versovat varmaankin hänen
runoudessaan esiin voimakkaammin henkilökohtaiset tunnot. Ehkä alkaa
soitin jo saada itsetarkoituksensa.