Melkein Ralphin avioliiton ensi päivästä alkaen rouva Bascomb oli ollut
enemmän tai vähemmän tietoinen Lottien isän olemassaolosta, tiennyt
hänen kummallisen nimensä Alvah P. Hicks samoin hänen ammattinsa
(yövahtina suuressa kenkätehtaassa Harristownissa) ja kuullut enemmän
kuin välittikään hänen tyhmästä toisesta avioliitostaan erään
inhoittavan naisen kanssa pian Lottien naimisiinmenon jälkeen. Lottie
oli niin rajusti paheksunut tätä tapausta, että oli kokonaan eronnut
isästään, jota hän nähtävästi ei vähääkään kaivannut. Hän ei ollut
ainakaan puhunut mitään siitä, että hänen mieltään pahoitti olla
milloinkaan enää tapaamatta isäänsä ja kasvattaa pientä tytärtään
vieraaksi isoisälle. Mutta muuan niistä huomiotta jäänneistä,
Lottien luonnetta paljastavista asioista, jotka alkoivat vähitellen
selvetä rouva Bascombin mielessä, oli sekin havainto, että Lottien
tunne-elämässä oli sellaista, mistä hän ei puhunut — ehkä sen vuoksi,
ettei hän ollut oikein selvillä, tunsiko hän sitä, ja ehkä myös siksi,
ettei hän tiennyt, kuinka siitä puhuisi, tai ehkä sentähden, ettei
hänellä varhaisimpina vuosina, jolloin hän piintyi tottumuksiinsa,
ollut lähellään ketään, jolle hän olisi voinut puhua tunteistaan.
Sellaiset pinnan alla liikkuvat tunnustamattomat mielenliikutusten
virrat saattoivat olla syynä (kuten rouva Bascombista silloin tällöin
tuntui) niihin selittämättömiin mielialojen muutoksiin, joilla Lottie
aina oli hämmästyttänyt. Ehkä ne olivat olleet yhtä hämmästyttäviä
Lottielle itselleenkin.
Ainakaan ei mikään, mitä rouva Bascomb oli joskus nähnyt Lottiessa,
voinut selittää sitä säikähdyksen tuskaa, jonka valtaan hän joutui,
kun hän, Didsin juuri suorittaessa viime aineitaan päästäkseen
korkeakoulusta, sai Harristownin kunnalliselta sairaanhoitajattarelta
kirjeen, jossa vedottiin häneen herra Hicksin ainoana tiettävänä
omaisena. Ukko kuului olevan kuolemaisillaan johonkin parantumattomaan,
jäytävään tautiin, ja koska hänen vaimonsa oli kuollut noin vuosi
sitten ei siellä ollut ketään, joka voisi pitää hänestä huolta. Hänen
isäntiensä määräämä pieni eläke ei riittänyt hankkimaan oikeata hoitoa
niin sairaalle miehelle kuin hän oli.
Dids oli vienyt tämän kirjeen äidilleen, jonka tukkaa rouva Bascomb
juuri harjasi ja järjesteli. Hämmästyen saadessaan kirjeen (hän ei
ollut kirjeenvaihdossa kenenkään kanssa) Lottie repi sen auki ja luki
sen nopeasti läpi. Sitten hän kääntyi anoppinsa puoleen huudahtaen
toivottomasti: "Ah, mamma, teidän pitää matkustaa katsomaan häntä!" Hän
tarttui rouva Bascombin käteen. "Papparaukka! Ihan yksinään ja sairaana
eikä ketään hoitamassa häntä. Voi, mamma, matkustakaa heti sinne
katsomaan häntä! Pappa-raukka!"
"Jos mummo lähtee, lähden minäkin hänen kanssaan", sanoi Dids. "Hän ei
ole mummon sukulainen, mutta hän on minun isoisäni." Sillä jo kauan
sitten Dids oli päässyt selville siitä, että sukulaisuudessa oli
enemmän kuin hän alussa oli luullutkaan ja nyt hän tiesi tarkasti,
kuinka edellinen sukupolvi oli sidottu yhteen.
* * * * *
Tästä siis johtui, että pitkä seitsentoistavuotias tyttö ja kookas,
kumarainen, kuusikymmenvuotias nainen kiipesivät Harristownin
sairaanhoitajattaren mukana köyhien kaupunginosassa köyhän
täysihoitolan portaita ylös. Heidät otti ovella vastaan emäntä, joka ei
enää tahtonut vaivautua rahattoman, sairaan, vanhan miehen vuoksi.
Tuntia myöhemmin, kun he laskeutuivat portaita alas, olivat Didsin
nuoret kalpeat kasvot ja hänen silmänsä punaiset. Hän piti lujasti
kiinni isoäitinsä kädestä kuin vieläkin olisi pieni tyttö.
Rouva Bascomb ja hoitajatar pysähtyivät hetkiseksi keskustelemaan
asiallisesti. "Minä en voi tulla katsomaan häntä, ennenkuin kello
neljän jälkeen iltapäivällä", sanoi hoitajatar. "En saa poistua
konttorista ennemmin. Apulaiseni on lomalla eikä siellä ole ketään
vastaamassa soittoihin. Mutta jos saavun tänne puoliviiden aikaan
sairasvaunuilla, luulen voivani tuoda hänet kotiinne ennen pimeää, vai
mitä arvelette?"
"Niin", sanoi rouva Bascomb, harkiten mielessään, "ja se sopii
minullekin paremmin. Ehdin laittaa kaikki valmiiksi hänelle siihen
mennessä. Luullakseni ennätämme vielä kahtakymmentä minuuttia yli
yhdentoista lähtevään junaan, jos kiiruhdamme."
Hoitajatar hiljensi ääntään ja sanoi: "Tehän näitte itsekin, ettei se
voi kestää enää kauan. Teidän ei siis tarvitse ryhtyä pitkällisiin
puuhiin." Sitten jättäen tämän asian ammattimaisen tyynesti hän käänsi
huomionsa seuraavaan ja tutkittuaan muistikirjaansa sanoi. "Minun pitää
mennä katsomaan erästä syöpäpotilasta. Täytyy siis erota teistä nyt."
Ja hyvästeltyään heitä molempia kädestä hän poistui reippaasti.
Dids ja hänen isoäitinsä lähtivät kävelemään asemaa kohti, edellisen
vieläkin pitäessä lujasti kiinni rouva Bascombin kädestä. "Voi, mummo!"
sanoi hän tuskaisesti. "Kuinka hirveätä! Inhoittava pimeä pieni
huone... niin likainenkin... ja ihan yksinään! Hirmuinen, vihainen
nainen vain lennättämässä suullisen ruokaa silloin tällöin. Ja hän
on virunut siellä jo kuukausia. Kuinka hän katsoikaan sinuun, kun
sanoit hänelle, että me viemme hänet kotiimme... voi, mummo, kuinka
hirvittävän iloiseksi hän tuli! Minun tuli oikein paha olla, kun näin
hänen riemunsa. Siitä näki, kuinka hän oli kärsinyt... mutta minua
hävetti, kun purskahdin niin katkeraan itkuun. Mummo, sinä olit oikein
suurenmoinen! Kuinka sinä voit olla niin tyyni ja vakava aina?"
"Se on osa siitä, mitä ihminen oppii vanhetessaan... silloin oppii
kestämään", vastasi hänen isoäitinsä kääntäen rauhalliset, rakastavat
kasvonsa toivottomaan tyttöön päin. "Se korvaa muutamat asiat, jotka
ihminen menettää tullessaan vanhemmaksi."
Hän ei aikonut jutella sellaisista asioista Didsille, koska hän muisti
vielä melko hyvin oman nuoruutensa kärsimättömän epäuskoisuuden,
kun vanhemmat ihmiset puhelevat väsyttävällä, opettavalla tavalla.
Mutta joskus hänestä tuntui siltä, että niin nuori kuin Dids olikin
ja säännöllisesti kehittynyt, hän oli ystävällisempi, vähemmän
kova vanhemmille ihmisille, rakastavampi kuin hän itse oli ollut
nuoruudessaan. Rouva Bascombin mieleen ei juolahtanut, että hänellä
itsellään voisi olla siihen ansiota. Hän ajatteli vain nöyrästi
silloin tällöin: "Dids on aina niin hellä vanhalle mummolleen." Hän
laski sen Didsin omaksi ansioksi samalla tavalla kuin hänen ilmeisen
tietämättömyytensäkin siitä, että hänen toverinsa kunnioittivat häntä,
ja että hän oli niin etevä ja voimakas.
Kun he istuivat junassa ääneti ja mieli täynnä äsken nähtyä, liikahteli
Dids alituisesti ja kääntyi isoäitinsä puoleen avaten huulensa ja
sulkien ne jälleen. Vihdoin: "Kuulehan nyt mummo... minä en oikein
tiedä, kuinka minun pitäisi sanoa... mutta tahdon vain ilmoittaa
sinulle", aloitti hän kankeasti kuin hämmentynyt poika. "Se on
äärettömän uljasta sinun puoleltasi, että otat hänet kotiimme. Sinä
olet... juuri sellainen kuin pitääkin olla, mummo."
"Se on vain samaa, mitä kaikki olisivat tehneet näissä oloissa", mutisi
rouva Bascomb vanhan kaavan mukaan. Mutta Didsin ylistys oli kohottanut
heleän punan kalpeihin kasvoihin, joiden ilme tytön mielestä oli hetken
aikaa niin kaunis, että hän tuskin tunsi niitä mummon kasvoiksi.
Sitten rouva Bascomb sanoi asiallisesti: "Aion toimittaa niin, että
isäsi siirtyy huoneestaan joksikin ajaksi muualle. Hän joutuukin paljon
matkoille tänä kesänä. Ja kotona ollessaan hän saa nukkua arkihuoneen
komeron sohvalla."
"Salli minun luovuttaa hänelle _oma_ huoneeni!" huudahti Dids, tahtoen
kiihkeästi uhrautua juuri niinkuin hänen isoäitinsä tiesi hänen
voivan luopua kaikesta, mitä hänen äitinsä pyytäisi. Ajatellen sitä
ja jännittäen vielä kerran hartiansa horjuttavan taakan alla hän
vastasi kuin mietittyään, että hänen mielestään Didsin huone oli liian
korkealla sopiakseen sairaalle miehelle.
Muutos, hyvä huolenpito, äkillinen pelastuminen hädästä yhdessä tohtori
Deweyn tarmokkaan hoidon kanssa antoikin kuihtuneelle pienelle ukolle
lyhyeksi ajaksi enemmän voimia kuin kukaan heistä oli kuvitellut
mahdolliseksi. (Rouva Bascomb kutsui tohtori Deweyn hoitamaan häntä,
mitä tapaa hän aina noudatti kaikkia muita perheen jäseniä, paitsi
Lottieta kohtaan, selittäen miniälleen sen johtuvan siitä, etteivät
he yksinkertaisiin tavallisiin vaivoihin tarvinneet niin kalliin
erikoistuntijan kuin tohtori Pellin apua.)
Ukko Hicks, joka kannettiin taloon paareilla riutuneena, kalpeana,
melkein luurangoksi laihtuneena, luisevien käsien levätessä niin
hervottomina lakanalla kuin hänet olisi jo puettu laskettavaksi
hautaan, istuskeli viikon kuluttua vuoteessaan ja kyseli vaatteitaan.
"Ah, sallikaa minun saada housuni, tohtori", sanoi hän, "ja sitten voin
tuntea itseni mieheksi jälleen".
"Tehkää hänen mielikseen", sanoi tohtori Dewey rouva Bascombille eräänä
aamuna seisoessaan kuistin edustalla hänen kanssaan. "Se on enintäin
vain muutamien viikkojen asia, eikä siitä ole vahinkoa kellekään,
vaikka hän lyhentääkin sitä toteuttamalla mielihalujaan. Hänen
hyväkseen ei voi tehdä muuta kuin järjestää hänen olonsa niin mukavaksi
kuin suinkin."
Rouva Bascomb hämmästyi...Onko mahdollista, että hän voi nousta
jaloilleen vieläkin?" kysyi hän.
"Ettekö ole milloinkaan katsellut, kuinka lepattava kynttilä leimahtaa
vielä kerran liekkiin ennen lopullista sammumistaan?" vastasi tohtori.
* * * * *
Niinpä ukko sai housunsa ja nojautuen tyttärentyttärensä voimakkaaseen
käsivarteen laahusti katsomaan vuoteen omana lepäävää tytärtään. Lottie
itki hieman nähdessään hänet ensi kerran, ja ukko oli hämillään eikä
tiennyt, mitä pitäisi sanoa. Mutta ennen pitkää päästivät yhteiset
muistot heidän kielensä irti, ja rouva Bascomb kuuli puuhaillessaan
kotona Lottien huoneesta alituista puheen sorinaa... "Kuulitko koskaan
puhuttavan siitä, mitä tapahtui sille Wheelerin pojalle, joka karkasi
kotoaan?" ja: "Sinä vuonna, kun tulva kohosi Mullinin puistokadun
päähän saakka..." ja: "Ei, hän meni uudestaan naimisiin ja sai kaksi
lasta, pojan ja tytön."
Tämän elämänsä viimeisen leimahduksen aikana ukko laahusti joskus
alakertaan ja pari kolme kertaa kadullekin, pitäen henkensä edestä
kiinni Didsistä, jonka suora kookas vartalo oli niin vahva kuin
nuori puu. Lopen laihtuneen ruumiin paino ei Didsistä tuntunut sen
raskaammalta kuin kuivunut lehti. "Minä jaksaisin nostaa sinut maasta
yhdellä kädelläni ja kantaa sinut yläkertaan, isoisä", sanoi hän joskus
nauraen, ja ukko oli mielissään.
Sillä hän nimitti ukkoa aina "isoisäksi", ja heidän keskinäinen
suhteensa oli hyvin leikillinen. Kuinka tarkasti tahansa rouva
Bascomb piti heidän yhdessäoloaan silmällä, ei Dids koskaan näyttänyt
häpeävän, että hänet nähtiin kadulla tämän nukkavierun vanhan työmiehen
seurassa, joka ujostelematta vastasi Didsin ystävien tervehdyksiin
sivistymättömällä puhetavallaan. Rouva Bascomb tiesi hyvin, että hänen
itsensä, kun hän oli ollut seitsentoistavuotias olisi ollut kovin
vaikea tunnustaa isoisäkseen tavallista raakaa työmiestä. Mutta Dids,
vaikka olikin vielä nuori, ei näyttänyt sitä koskaan ajattelevan. Hänen
sydämessään ei nähtävästi ollut tällä haavaa muuta kuin polttavaa,
pahoittelevaa sääliä. "Kunpa vain voisin keksiä vielä _jotakin_, millä
sovittaisin hänen kärsimyksensä!" sanoi hän kerran mummolleen, kuivaten
kiivaasti silmistään vuotavia kyyneliä. Mutta isoisälle hän osoitti
vain leikkisää, hellää iloisuutta, joka lumosi ukon.
Rouva Bascomb oli kunnioittavasti ylpeä Didsin sydämen jaloudesta.
Katsellessaan tytön kirkkaiden kasvojen hellää ilmettä hänen
keskustellessaan isoisänsä kanssa hän sanoi usein itsekseen: "Vain
voimakas sielu voi tuntea tuollaista sääliä... puhtaasti, alentumatta
tai ylenkatsomatta." Sellaista ainesta oli lapsessa! Sellaista hienoa,
suorasukaista, tervettä ainesta! Rouva Bascomb tiesi, mistä se oli
peräisin. Niinä päivinä, jolloin he odottivat kuoleman tuloa taloon,
näytti hänestä joskus kuin Dids kävelisi kahden vanhan miehen välissä,
molempien isoisiensä, jotka suuntasivat häneen loistavan katseen,
täynnä luottamusta ja toivoa.
* * * * *
Uudistuneen voiman leimahdus himmeni yhtä nopeasti kuin oli
syttynytkin. Heinäkuun lopussa ukko Hicks ei päässyt enää vuoteestaan,
vaan lepäsi väsyneenä, loppuun kuluneena ja katseli avoimesta
ovesta halliin. Ralph palkkasi hoitajattaren päiviksi, jotta ukko
saisi tarpeellista lääkintähoitoa, mutta sairaan silmät kääntyivät
alituisesti rouva Bascombiin puoleen, jonka mennessä oven ohitse hänen
harmaat kasvonsa kirkastuivat aina hieman.
"Varmaankin sinä katsot häneen aina samalla tavalla kuin silloinkin,
kun astuit sinne kauheaan soppeen ja lupasit ottaa hänet mukaasi",
sanoi Dids isoäidilleen ja kiersi äkkiä käsivartensa hänen kaulaansa.
"Niin sinä katsot minuunkin", jatkoi hän värähtelevällä äänellä. Heidän
sydämiään vapisutti, kun varjo hitaasti ajelehti lähemmäksi.
* * * * *
Kuoleva mies ei milloinkaan kuluttanut rouva Bascombin aikaa eikä
tosiaan senjälkeen kun hoitajatar lähti kotiinsa joka ilta pyytänyt
mitään. Eikä yöllä tarvinnut tehdä mitään hänen hyväkseen. Mutta rouva
Bascomb, joka aina oli nukkunut kevyesti, laskeutui silloin tällöin
ullakkohuoneestaan aamunutussaan ja tohveleissaan ja sytytetty kynttilä
kädessään tekemään kierroksen talossa nähdäkseen, oliko kaikki hyvin,
ja näki ukon usein valvovan, silmät käännettyinä kärsivällisesti oveen
päin, kuin toivoisi hänen tulevan. Jos rouva Bascomb laski kynttilänsä
hänen pöydälleen ja istuutui hoitajattaren tuoliin hänen vuoteensa
viereen, osotti hän kiihkeää, pahoittelevaa mielihyvää. "Teidän pitää
mennä takaisin lepäämään", sanoi hän. "Te teette täällä muutenkin
enemmän kuin tarpeeksi."
Mutta kun rouva Bascomb näytti aikovan viipyä siellä vähän aikaa,
huokaisi ukko helpotuksesta.
Ja kuitenkin hänellä tuntui olevan vain kovin vähän sanottavaa eikä
hän myöskään näyttänyt odottavan, että hänelle puhuttaisiin paljon. Se
tuotti lohdutusta, sanoi hän rouva Bascombille kerran, että hänelle
pidettiin seuraa. Joskus hän näytti torkahtavan, mutta jos rouva
Bascomb hiemankaan liikahti, avautuivat ukon silmät häntä kohti, ja
heikko, anteeksipyytävä hymy tuli hänen huulilleen, ikäänkuin hän olisi
halunnut ilmaista, ettei hän enää pitkää aikaa olisi vaivaksi. Silloin
tällöin hän teki jonkun pienen huomautuksen, mistä nähtiin hänen
kuluttavan monta synkkää valvottavaa tuntia ajattelemalla sitä kotia,
jonne hän oli joutunut. Hän oli nähtävästi huomannut, että Didsin
ylistäminen miellytti hänen isoäitiään, ja juuri Didsistä puhuakseen
hän tavallisesti keskeyttikin sen hiljaisuuden, jossa hän lepäsi,
ollen hitaasti liukumassa kuoleman kynnyksen yli. "Te olette tehnyt
hirveän hyvää työtä Didsissä. Hän on niin hieno kuin puodista ostettu
nukke." Tai: "Kun toisen kerran menimme ulos, kohtasimme hänen koulunsa
pääprofessorin, ja hän sanoi minulle ettei hänellä ole milloinkaan
ollut Didsiä parempaa oppilasta."
Itsestään hän ei puhunut mitään, pyysi vain silloin tällöin anteeksi,
että hänestä oli niin paljon vaivaa. "Minun ei olisi pitänyt sallia
teidän menettää untanne tällä tavalla", sanoi hän hiljaa eräänä yönä,
"kun hoitajattaren huolenpito riittää minulle täydellisesti. Hän on
hyvä tyttö. Mutta minä tiedän ihan tarkasti, miltä Lottiesta tuntui,
kun hän luuli teidän lähtevän pois hänen luotaan... ikäänkuin pohja
olisi pudonnut pois kaikesta."
Rouva Bascomb hämmästyi kuullessaan, että Lottie oli kertonut hänelle
tuosta kohtauksesta, josta he eivät milloinkaan vaihtaneet sanaakaan
keskenään. Ukko huomasi hänen hämmästyksensä ja ymmärsi sen väärin.
"Vai ettekö ole _tiennytkään_", kysyi ukko häneltä, "kuinka Lottiesta
tuntui sellainen ajatuskin kauhealta, että te ette enää olisi hänen
luonaan? Hän sanoi, että hän antaisi kaiken mennä ja kuolisi, ellei
teitä olisi kotona." Rouva Bascombin hämmästys paisui nyt yhä
täydellisemmäksi kummastukseksi. Kaikkien otaksumien joukkoon tästä
asiasta ei ollut mahtunut sitä luuloa, että Lottie oli ehkä tuntenut
surua luullessaan hänen lähtevän pois. Tämä ajatus säpsähdytti häntä
yhtä kovasti kuin jos ehyessä seinässä hänen edessään olisi ovi
avautunut ja sen takaa lähtenyt polku, joka olisi vienyt tuntemattomaan
maahan. Lottie oli taas yllättänyt hänet.
Hän oli liian järkytetty voidakseen puhua ja istui liikkumatta koettaen
käsittää kuulemaansa lausetta, niin omituinen ilme kasvoissaan, että
kuoleva mies katsoi häneen ihmetellen. Hetkisen kuluttua ukko sanoi
käheällä äänellä:- "Luulen teidän olevan ihan tietämättömän siitä,
rouva Bascomb, kuinka paljon Lottie teistä pitää."
Ja oltuaan hetkisen vaiti hän jatkoi: "Ja miksi hän ei pitäisi? Hänen
lähelleen ei ole koskaan sattunut niin hyvää ihmistä kuin te olette.
Ajatelkaa, kuin paljon te olette tehnyt hänen hyväkseen. Ja hän osaa
antaa sille arvoa. Te olette luullakseni ainoa ihminen, jota hän
koskaan on oikein rakastanut."
Silloin rouva Bascomb katsoi maahan ja syrjään piilottaakseen sairaalta
mieheltä sen hävettävän, kauhistavan tuskan, joka ilmestyi hänen
kasvoihinsa. Ukko ei sanonut sen enempää sinä yönä.
Erään toisen kerran, kuumana elokuun yönä, kun hän istui siellä nojaten
päätänsä tuolin selustaan ja suunnaten katseensa kattoon, mieli
täynnä ihmettelyä elämänsä ja kenen hyvänsä elämän tarkoituksesta,
hänen hiljaisen elinvoimansa täyttäessä huoneen voimakkaammalla
virkistyksellä kuin mikään hoitajatar voi antaa kuolevalle miehelle,
huomautti ukko hiljaa: "Hänellä ei ollut koskaan tilaisuutta, omalla
tyttöraukallani. Jos hänestäkin olisi pidetty niin hyvää huolta kuin te
olette pitänyt Didsistä..."
Myöhemmin samana yönä hiljaisella anteeksipyytävällä äänellä: "Mutta me
emme tienneet mistään sen paremmasta hänen äitinsä ja minä."
Ja lopuksi, pitkän ajan kuluttua, niin hiljaa, että rouva Bascomb
tuskin kuuli hänen sanansa: "Ei kukaan opettanut meille mitään
parempaa."
* * * * *
Seuraavana yönä hän näki ukon lepäävän sama kärsivällinen, odottava
ilme kasvoissaan, silmät käännettyinä ovea kohti. Ne olivat auki, mutta
niissä ei enää ollut eloa.
Rouva Bascomb laski kynttilän pöydälle, painoi hänen silmänsä hiljaa
umpeen ja suoristettuaan luurankomaiset vanhat kädet pani ne ristiin
hänen rinnalleen. Senjälkeen hän istuutui vuoteen viereen ummistaen
omat silmänsäkin pitkäksi aikaa, ennenkuin kutsui ketään.