Ralph oli ollut sanomalehtityössä kahdeksan vuotta, ennenkuin rouva
Bascombin mieleen hiipi hitaasti, melkeinpä salavihkaa, muuan kuvitelma
sellaisesta mahdollisuudesta, että hän ehkä sittenkin vielä voisi
pelastaa itselleen muutamia elinvuosia, että hän vielä saisi viettää
muutamia harvoja tunteja omassa vapaudessaan, kenenkään odottamatta
mitään palveluksia hänen puoleltaan. Näinä kahdeksana reportterivuonna
oli Ralphin ansaitsemiskyky yhtä mittaa lisääntynyt. Hän sai hyvän
palkan Harristown Heraldisia ja oli vilkkailla selostuksillaan
kilpailuista perustanut niin taitavan reporterin maineen, että hänen
kirjoitelmiaan luettiin valtakunnan muissakin osissa. Tämä merkitsi,
että suuremmat Buffalon ja Clevelandin lehdet tilasivat häneltä
silloin tällöin kirjoitelmia sunnuntaipainoksiinsa ja antoivat hänelle
tehtäväksi matkustaa sen piirikunnan tärkeimpiin urheilutilaisuuksiin.
Sellaisesta työstä, vaikka se olikin säännötöntä, maksettiin hyvin,
ja koska he elivät yleensä hyvin vaatimattomasti, oli se melkoisena
lisänä heidän tuloihinsa. Ralph ajatteli uskollisesti kaikkien
näiden ylimääräisten rahojen olevan lisäyksiä perheen tuloihin eikä
omiinsa. Hän kulutti hyvin vähän itse, ja nähtävästi sydämellisin
hänen elämänsä monista uusista huveista oli se, että hän saattoi tuoda
kotiin rahaa äidilleen käytettäväksi vaimonsa ja pienen tyttärensä
hyödyksi. Hän oli oikein hyvä heille kaikille, kolmelle naiselleen;
hän rakasti hellästi Didsiä ja oli hyvin ylpeä siitä, että Dids
kuului koripallo- ja uimarijoukkueihin, aina antelias, ystävällinen,
hyväntuulinen ja säästelemätön lahjojen antaja. Mutta hän sai tietysti
oleskella vain vähän heidän seurassaan, koska hän liikkui kotinsa ja
Harristownin välillä niin säännöttömästi, ollen usein myöhään ulkona
ja nukkuen sitten myöhään seuraavana aamuna. Silloinkin, kun hän oli
ruumiillisesti kotonaan, syöden samassa pöydässä kuin hekin, hän
oli usein oikeastaan hyvin kaukana, kuunnellen kuitenkin iloisesti
hymyillen heidän jaaritteluaan, olematta liian hajamielisen näköinen,
mutta saattoi ponnahtaa keskellä jotakin heidän lausettaan tuoliltaan
pystyyn ja syöksyä puhelimeen.
He tiesivät yhtä vähän siitä elämästä, jota nämä puhelinkeskustelut
edustivat, kuin hänkin heidän elämästään. Kun hän tuli takaisin, sanoi
hän usein tunnollisesti: "Anteeksi, äiti (tahi Dids tai Lottie), mutta
mistä sinä äsken puhuit? Tarkoitukseni ei ollut keskeyttää, mutta
satuin juuri muistamaan, etten ollut vielä ilmoittanut Fergusonille,
että aion matkustaa Rochesterin autokilpailuihin." (Tai Oneontan
otteluun tai Columbuksen jalkapallokilpailuihin.) Mutta tällainen
katkennut keskustelu uusiintui harvoin, eikä hänkään sitä huomannut.
Jonkun ajan kuluttua sitä ei huomannut kukaan muu kuin hänen äitinsä.
Ralphin suhde perheeseensä oli kaikissa tapauksissa samanlainen kuin
muidenkin saman kadun varrella asuvien hyvien huoltajien suhde omiin
perheisiinsä.
Bascombit olivat vihdoinkin sopeutuneet hyväksyttyyn kaavaan, ja
heidän gilmanvilleläiset naapurinsa lakkasivat heistä puhumasta paitsi
ylimalkaisesti. Ralph Bascomb sai kiittää onneaan, sanoivat ihmiset
(vasta nyt he alkoivat nimittää häntä herra Bascombiksi), että hänen
äitinsä oli hänen luonaan suorittamassa talousaskareita ja hoitamassa
hänen raajarikkoista vaimoaan; mutta toiselta puolen se tietysti oli
myös rouva Bascombille hyvä asia, että sellainen järjestely toimitti
hänelle kauniin kodin. Muutoin hän oli ihan yksinään maailmassa ja oman
onnensa nojassa, mikä aina oli kovaa naiselle, kuten jokainen tiesi.
Ja kuinka reipas tyttö Dids Bascombista näytti kasvavan, huomauttivat
hänen naapurinsa nähdessään hänen kävelevän ohi pitäen sileää, hyvin
harjattua, tummaa päätänsä komeasti pystyssä. Hän oli luokkansa
johtaja korkeakoulussa, ensimmäinen tyttö, joka milloinkaan oli
valittu siihen asemaan korkeammilla luokilla. Gilmanvilleläiset
olivat mielellään puhelleet siitä metelistä, jonka ilkeimmät pojat
olivat nostaneet senvuoksi, etteivät he muka voineet sietää tyttöä
johtajanaan. He olivat uhanneet keskeyttää Didsin johtaman ensimmäisen
luokkakokouksen, ja kaupungin asukkaat toistivat huvitettuina ja
kunnioittaen sitä juttua, kuinka Dids oli lannistanut heidät toisella
kädellään, toisen ollessa niin sanoaksemme sidottuna hänen selkänsä
taakse — kuinka tarmokkaasti hän kokouksen edellisenä päivänä oli
järjestänyt ja valmistanut niitä poikia, jotka olivat hänen puolellaan,
ja kaikkia tyttöjä, ja kuinka pelottomasti hän oli hyökännyt
vastapuolueen johtajien kimppuun heti, kun he olivat aloittaneet
metelin. Hän oli karkoittanut heidät ulos kokouksesta, ennenkuin he
olivat ehtineet vetäistä henkeäänkään, ja sitten tyynesti johtanut
kaikkia muita, pannen kaikki asiat mainioon kuntoon kokeneen vanhan
johtajan tavalla. Kaikki oli ohi ja lykätty toistaiseksi, ennenkuin
vastapuolue ehti oikein koota voimiaan. Hän oli tosiaan näppärä,
tämä Dids Bascomb. Gilmanvilleläiset olivat ylpeitä tästä pitkästä
tytöstä, jolla oli iloinen suopea sana jokaiselle, sillä hänen päässään
ei ollut ainoatakaan arastelevaa hiusta ja hän tunsi kaupungin
jokaisen asukkaan, mustan ja valkoisen, suuren ja pienen. Hänessä
ei ollut mitään hölynpölyä, vaan kaikki oli reilua. Mainio toveri,
jos kukaan. Puolet kaupungin tytöistä koetti matkia hänen tyyliään.
Kaikki saattoivat katsella Dids Bascombin puhtaita merimiespuseroita,
matalakantaisia kenkiä ja villasukkia joka kadunkulmassa, ja niitä
käyttivät ne tytöt, jotka tahtoivat näyttää hänen kaltaisiltaan. Mutta
ei ainoakaan heistä, sanoivat gilmanvilleläiset miehet tavallisesti,
voinut matkia sitä tapaa, kuinka hän katsoi jokaista suoraan silmiin.
Eikä kellään ollut Didsin hymyä, joka tunkeutui hänen kirkkaan
suoran katseensa läpi kuin auringonsäde. Jokainen ihastui Didsiin,
kun hän hymyili. "Odottakaahan vain, kunnes Dids pääsee valtion
yliopistoon", sanoivat gilmanvilleläiset, "niin hän näyttää yhtä ja
toista. Hän todistaa siellä, että pienetkin kaupungit voivat yhtä hyvin
kuin suuremmatkin lähettää tyttöjä, joista tulee johtajia." Mutta
Gilmanvillessä tuntuisi epäilemättä hyvin tyhjältä hänen lähdettyään.
Pienet lapset kaipaisivat häntä ja kaikki muutkin.
Sillä Dids aikoi tietysti lähteä valtion yliopistoon. Rouva Bascomb
suunnitteli myös hänen lähtöään, koska siitä osaksi riippui hänen oma
vapautensa. Hän oli nykyään yhtä paljon syrjässä Didsin kuin Ralphinkin
elämästä ja tiesi koko loppuiäkseen joutuvansa Gilmanvillessä
näkymättömiin Didsin lähdettyä suurempaan maailmaan. Hän ei voinut
tehdä mitään sen enempää Didsin hyväksi. Eikä Ralphinkaan. Ja nyt,
kun Ralphilla oli rahaa, hän saattoi palkata jonkun muun tekemään
Lottielle kaikki palvelukset, taitavan hoitajattaren, joka oli
tottunut kroonilliseen raajarikkoisuuteen (sillä Lottie oli nykyään jo
ehdottomasti ja auttamattomasti vuoteen oma) ja voisi hoitaa Lottieta
entistä paremmin. Ja jos hän suorittaisi Didsin yliopistomenot, olisi
Ralphilla tarpeeksi rahaa hoitajattaren palkkaamiseen.
Tämä ajatus, että hän ehkä saisi heittää taakan hartioiltaan, oikein
huimasi häntä. Hän ei nyt ikävöinyt kateutta herättävää koreaa asuntoa
hienoine kylpyhuoneineen ja virheettömän esteettisine saleineen,
missä hän voisi tarjoilla teetä valiokunnille. Nykyään hän haaveili
vain hiljaisuudesta... ja itseään ympäröivästä tyhjyydestä. Pienestä
makuuhuoneesta (hän ei halunnut edes tietää, kuinka se olisi
kalustettu, kunhan siellä vain olisi vuode), mihin hän voisi raskain
askelin laahustaa koulun loputtua, missä hän saattaisi tuntikausiksi
vaipua siunattuun tyhjyyteen kaikesta siitä, mikä oli niin kauan
aikaa ärsyttänyt häntä. Sinne ei tulisi keitään vieraita; hänen ei
tarvitsisi päättää mitään kenenkään puolesta; hänen ei olisi pakko
näyttää myötätuntoiselta kenenkään toisen mielialalle; hänen ei
tarvitsisi punnita aineellisen elämän miljoonia kertoja uusiintuvia
pulmia; hänen ei täytyisi varoa ilmaisemasta äänensävyllään kuolettavaa
väsymystä; hänen ei tarvitsisi valaa harrastusta ja myötätuntoa
ja tarkkaavaisuutta ja huolenpitoa melkein tyhjästä varastostaan.
Sillä hän tunsi sydämensä käpertyneen väsymyksestä. Se pelkkä
mahdollisuuskin, että hän ehkä vielä voisi elämänsä aikana nauttia
rauhallisesta kaudesta, pani hänet tuntemaan itsensä heikoksi ja
raukeaksi huojennuksesta.
Hän puhui siitä Ralphille ja huomasi hänet, kuten hän aina oli nykyään,
hyvin ystävälliseksi, hyvin suostuvaiseksi kaikkiin hänen haluamiinsa
järjestelyihin, ollen samalla mittaamattoman matkan päässä hänestä.
"Haluaisitko todellakin, äiti, muuttaa yksiksesi asumaan jonnekin
Harristownin täysihoitolan pieneen huoneeseen?" kysyi hän sellaisen
täysikasvuisen henkilön järkevällä äänellä, joka koettaa saada lasta
tajuamaan puolivalmiin suunnitelman epäkäytännöllisyyttä. "Sinähän
muistat", sanoi hän varoittavasti, "kuinka yksinäiseksi tunsit itsesi
koettaessasi sitä muutamia vuosia sitten".
Rouva Bascomb ei keksinyt tähän mitään vastausta, vaan mutisi
ainoastaan: "Minä olenkin nyt paljoa vanhempi, kuusikymmenvuotias ensi
syntymäpäivänäni." Tämä ei kuulunut lainkaan asiaan, mutta hän tiesi
Ralphin tarkkaamattoman korvan hyväksyvän sen vastaukseksi sille, mitä
hän oli sanonut.
"No niin, äiti, mitä hyvänsä sinä itse vain haluat", sanoi Ralph
myöntyväisesti. "Ja minun mielestäni onkin vallan oikein, että joku
hoitajatar rupeaa pitämään huolta Lottiesta. Kuten sanoit, hänen
tilassaan tapahtuu niin vähän muutoksia. Enkä minä voi käyttää rahojani
sen parempaan kuin sinun ja Lottien ja Didsin hyväksi."
"Sinä olet hyvä poika", sanoi hänen äitinsä hiljaa.
Sitten hän lisäsi mietittyään hetkisen: "Meidän on parasta olla
puhumatta tästä Didsille, kunnes asia on vähän varmempi. Suunnitelmista
ei kannata puhua, ennenkuin on päätetty."
"Juuri niin", myönsi Ralph tavalliseen hajamieliseen tapaansa
saadessaan luovuttaa kaiken päätösvallan hänelle.
* * * * *
Mutta kun hän puhui siitä Lottielle...
Hän oli luullut, että kaikki yllätykset, joita Lottie voi tuottaa,
olivat menneisyydessä. Vuosikausia oli heidän keskinäinen suhteensa
käynyt yhä tasaisemmaksi sitä mukaa kuin tottumusten graniittiset
muurit kohosivat Lottien elämän ympärille päivä päivältä yhä
korkeammiksi ja tukevammiksi. Lottie oli näyttänyt tyytyväiseltä, kun
hänen ei tarvinnut ajatella muuta kuin sairashuoneen tapausten pientä
luodetta ja vuoksea — aterioitaan, lääkärin käyntejä, ruokahalunsa
ja unensa vaihteluita, pieniä raajarikkoiselle sopivia hommiaan,
keskipäivän vieraiden tuloa ja tulematta jäämistä, viimeisen varkauden
tutkimisen edistymistä, murhia, newyorkilaisten lehtien selostuksia
avioeroista ja kotipukujen uusinta kuosia. Tässä säännöllisyydessä ei
ollut mitään, mitä taitava hoitajatar ei voisi toimittaa yhtä hyvin
kuin hänen anoppinsa, ja juuri sitä koetti rouva Bascomb selittää
huolellisesti ja toistellen, kun hän ensi kerran puhui aikomuksestaan
vetäytyä pois perhe-elämästä.
Mikään ei antanut rouva Bascombille pienintäkään varoitusta sen myrskyn
puhkeamisesta, joka alkoi, kun Lottie vihdoin ymmärsi suunnitelman.
Lottien entisistä purkauksista ei mikään ollut kiihkeydessä vetänyt
vertoja sille hysteeriselle hirmumyrskyille, joka nyt sai hänet
valtaansa. Hän itki niin hirveästi, puhui niin hurjasti toivostaan
saada kuolla heti, uhkasi niin kiihkeästi tehdä jotakin kauheata, jos
hänet jätettäisiin yksikseen, että rouva Bascomb, avutonna omassa
graniittimaisessa tottumuksessaan pitää miniäänsä rauhallisena mihin
hintaan hyvänsä, ei osannut muuta kuin taputella Lottien kättä niinä
väliaikoina, jolloin sai sen kiinni hurjien huitoilujen lomassa, ja
silittää takaisin kohdalleen silkkipeitteet, jotka Lottie työnsi
syrjään uhatessaan laahautua ikkunaan ja heittäytyä maahan.
"Kas niin, kas niin, ei puhuta siitä enää", mumisi rouva Bascomb
epätoivoissaan. "Ajatellaan nyt jotakin muuta."
Voimakkaampi kuin mikään muu hänen mielessään oli hänen hämmästyksensä.
Miksi Lottie oikeastaan riehaantui? Mikä pani hänet käyttäytymään
noin? Sen täytyi johtua siitä, ettei hän ollut oikein ymmärtänyt, että
hänelle hankittaisiin ihan oma hoitajatar, joka palvelisi häntä koko
ajan, lukisi hänelle ja seurustelisi hänen kanssaan, niin, ettei hänen
enää koskaan tarvitsisi oleskella yksinään, kuten usein nykyään.
Rouva Basccmb päätti odottaa, kunnes Lottie tyyntyisi, kunnes hän
ehtisi perehtyä suunnitelmaan tarkemmin, ennenkuin siitä hänelle
jälleen puhuttaisiin. Sillä häh ei aikonut vähääkään luopua omasta
suunnitelmastaan. Miksi hän luopuisikaan?
Mutta joka kerta, kun hän koetti uudestaan, Lottie suli kyyneliin.
Hän ei sallinut rouva Bascombin päästä ensimmäisiä sanoja pitemmälle
selityksessään, ennenkuin purskahti itkuun. Hän ei enää itkenyt
hurjasti eikä uhkaillut. Hän vain nyyhkytti, ikäänkuin rouva Bascomb
olisi murtamaisillaan hänen sydämensä jokaisella lausumallaan sanalla.
Näitä hiljaisia kyyneliä vastaan rouva Bascomb pani kaikki
kumoamattomat, johdonmukaiset selityksensä, kuinka miellyttävä siitä
muutoksesta tulisi Lottielle, kuinka paljon enemmän huomiota hän
saisi osakseen ja kuinka hauskalta hänestä tuntuisi saada itselleen
harjaantunut apulainen, joka osaisi kylvettää hänet ammattimaisen
taitavasti ja jolla olisi aikaa kuina paljon tahansa lukea hänelle ja
pelata hänen kanssaan korttia.
Lottie kumosi nämä kumoamattomat väitteet sillä yksinkertaisella
tavalla, ettei pannut niihin lainkaan huomiota. Hän vain itkeskeli,
kunnes hänen nenäliinansa oli muuttunut märäksi rääsyksi, niin että
rouva Bascombin piti tuoda hänelle uusi.
Nämä molemmat naiset joutuivat umpikujaan ja siellä he pysyivät monta
viikkoa Ralphin ja Didsin tietämättä, jotka liikkuivat hilpeinä
edestakaisin. Ja sitten yhdellä ainoalla sivalluksella Lottie hajoitti
rouva Bascombin koko suunnitelman tomuksi. Eräänä päivänä hän rikkoi
hiljaisuuden, kääntämättä katsettaan pois anoppinsa kasvoista
sanomalla: "Jos te lähdette pois, pitää Didsin jäädä luokseni. Hänen
on pakko. Minä uhrasin terveyteni hänen puolestaan, kun hän oli pieni,
ja nyt on hänen vuoronsa tehdä jotakin minun hyväkseni. Minun täytyy
saada pitää joku omaisistani luonani. Se on itsekästä hänen puoleltaan,
että hän haluaa lähteä yliopistoon, koska minä siinä tapauksessa jään
niin yksikseni. Mihin hän enää tarvitseekaan noita kaikkia lisätietoja?
Hänen pitää jäädä sairaan äitinsä luo. Ja jos hänellä on lainkaan
sydäntä, niin hän jääkin. Se on hänen velvollisuutensa. Minä aion sen
sanoa hänelle."
Rouva Bascomb horjahti tämän iskun voimasta, sillä hän tiesi olevan
mahdotonta sitä väistää. Vetäistyään pari kolme kertaa syvään henkeään,
niin että hänen sydämensä ehti rauhoittua hän sanoi: "Maltahan sentään
hieman, Lottie! Mitään ei ole vielä päätetty."
Mutta asia oli päätetty sillä hetkellä, ja hän tiesi sen.
* * * * *
Se oli melkein enemmän kuin hän jaksoi kestää. Jäädä sinne, vieläpä
yksikseen Lottien kanssa Didsin mentyä! Se oli kuitenkin välttämätöntä.
Hän näki sen nyt. Kuinka hän ei ollut huomannut ennen, että hän oli
kaikkina näinä vuosina huolellisesti valmistanut kuolettavaa vaaraa
Didsille? Hän oli mielellään katsellut Didsin uljasta tarttumista
kaikkiin tehtäviin, jotka hänen mielestään olivat oikeita, laskematta
milloinkaan kustannuksia, rientäen heikon puolustajaksi, alttiisti
kantaen kuormia, jotka olivat liian raskaita muille. Mutta nyt tytön
ylevän uhrautuvaisuuden ajatteleminenkin peloitti häntä. Sillä tämän
erikoisen piirteensä vuoksi Dids olisi avuton sellaisen vaatimuksen
edessä, jonka Lottie kyllä osaisi taitavasti esittää. Hän muisteli
kohtaamiaan hiljaisia, syrjäytettyjä ennen aikojaan vanhentuneita
neitoja, jotka olivat kuihtuneet saamatta kukkia ja "pyhittäneet
elämänsä sairaille äideilleen". Taivas varjelkoon, jos hän itse
sattuisi kuolemaan ennen Lottieta tai ainakin ennenkuin Dids ehtisi
varttua täyteen mittaansa! Tämän uuden mahdollisuuden kauhu karkoitti
hänen mielestään oman traagillisen pettymyksen.
Hän liitti tämän uuden kauhun muihin taakkoihinsa ja jännittäen
hartiansa kantamaan taakkaa, joka parikymmentä vuotta sitten olisi
murskannut hänet, astui eteenpäin horjumatta. Hän ei siis voisikaan
lähteä lepäämään? Hyvä, hän ei ajattelisi sitä enää milloinkaan. Eikä
hän kuolisikaan liian varhain, koska se ei käynyt päinsä. Hän oli
oppinut hyvinkin tietämään, kuinka paljon on tilaa ihmissydämessä. Hän
sai nyt oppia jotakin saman sydämen rajattomasta kestävyydestä. Hän
huomasi sen jaksavan kestää mitä tahansa, niinkuin siinä oli sijaa
kaikelle. Tai melkein kaikelle... ei tietysti suopeudelle Lottien
tapaista kohtaan, sanoi hän itsekseen kiireesti, millään ehdolla
luopumatta ivastaan.
Se että hän oli omin käsin luonut Didsille tämän vaaran, jonka
karttamiseksi hän nyt tuomitsi itsensä ikuiseen vankeuteen,
oli hänenlaiselleen luonteelle vielä yksi lisäsyy valitusten
tukahduttamiseen. Hän muisti Ralphin töykeän arvostelun omista
vaikeuksistaan ja sanoi itselleen hänen sanoillaan: "Minä saan vain
sen, mitä minulle kuuluukin." Ainoa säädyllinen tapa oli kärsiä omien
töittensä seuraukset. Hänen täytyi kestää! Ja siksi jaksaisikin.
Muutamien päivien kuluttua, kun hän luuli voivansa jutella siitä
rauhallisesti, hän sanoi Ralphille: "Minä luulen olevan parasta, että
kokonaan luovun noista muuttohommistani. Olen ajatellut sitä tarkemmin
ja päättänyt jäädä kotiin."
Ralphin kasvojen hetkellinen hajamielisyys ilmaisi, ettei hän ollut
sitä ajatellutkaan äidin ensimmäisen ehdotuksen jälkeen. Mutta hän
muisti sen seuraavassa silmänräpäyksessä. "Ah niin! Kuten vain haluat,
äiti", sanoi hän ystävällisesti. "Minä tahdon aina, että asiat
järjestyvät sinun tahtosi mukaan."
Lottie ei milloinkaan enää maininnut asiasta hänelle. Eikä hänkään
puhunut siitä enää Lottielle.