Florence Kingin ja hänen nuoren veljensä piti tulla noutamaan Didsiä
Fordillaan kello yhdeksän eräänä syyskuun aamuna, niin että tytöt
voisivat ehtiä yliopiston alueelle sinä päivänä ja saisivat kaikki
järjestykseen huoneissaan ennen illallista. Florencen, Didsin ja
Charlien oli määrä kaikkien istua etuistuimella ja jättää takaosa
vapaaksi parille suurelle matka-arkulle, sohvan pieluksille, viireille,
kehystetyille valokuville, grammofonille ja levyille, verhoille,
matoille, pöytäliinoille, tennismailoille..."kaikille kapistuksille,
jotka muuttavat huoneen kodikkaaksi", kuten Dids oli sanonut edellisenä
iltana kantaessaan niitä sylyksittäin alakertaan.
Siitä kasasta, jonka hän kymmenen vuoden aikana oli koonnut
viettäväkattoiseen huoneeseensa, hän valitsi kaikkea, mikä miellytti
hänen nykyistä makuaan, kääntäen selkänsä muulle yhtä iloisesti kuin
lapsuudelleenkin. "Kuinka hauskalta tuntuukaan saada niin suuri huone,
että voin säällisesti ripustaa kuvat seinille!" huudahti hän. "Florence
sanoo meidän saavan erään kauneimmista huoneista tyttöjen osastosta.
Minun tekee niin hirveästi mieli päästä sinne katsomaan ja laittamaan
sitä kuntoon." Keskeyttämättä hetkeksikään hän jatkoi kiitävää vauhtia:
"Minä luulen sittenkin, että otan nämä riippuvat kirjahyllyt mukaani.
Charlie voi sitoa ne kiinni astinlautaan." Hän nauroi iloisesti.
"Se vanha Ford tulee varmasti näyttämään oikeilta
mustalaisvankkureilta, mutta jokaisen, joka on edes hieman selvillä
asioista, sanotaan saapuvan sinne vanhassa autossa, johon on kerätty
kasoittain kaikenlaista tavaraa. Kuta pahemmalta se näyttää, sitä
selvemmän kuvan se antaa tulijan kaukonäköisyydestä. Minusta olisi
oikein ikävää ilmestyä sinne uusi kimalteleva matkalaukku mukanani.
Tämä tapa on paljon hauskempi."
Ja se olikin niin hauskaa, että lähdön iloinen tunnelma käänsi koko
talon ylösalaisin katosta maahan saakka. Florence King tuli varhain
auttamaan Didsiä päättämään, mitä otettaisiin mukaan, ja molemmat
isot lapset hyökkäsivät portaita ylös ja alas, huudellen kysymyksiä
ja vastauksia toisilleen, hyläten tuon ja valiten jonkun toisen ja
nauraen alituisesti pelkästä elämänilosta. Syyskuun auringon kultainen
hohde valaisi avonaisten ovien ja ikkunoiden kautta heidän kiiltäviä
päitään yhtä iloisesti kuin heidän lörpöttelevät äänensä kajahtelivat.
Kirkas ilma väreili heidän ympärillään, kun he hyokkäilivät sinne
tänne huutaen: "Onko sinulla jo pyyheliinat valmiina? Sinähän tiedät,
että meillä pitää olla omat pyyheliinat!" Ja: "Mihin sinä pistitkään
sen Masefieldin kirjan?" Ja: "Kah, sinä olet toimittanut mailasi taas
kireäksi! Eikö se olekin hieno?"
* * * * *
Rouva Bascombille, joka istui ullakkohuoneessaan kädet sylissä ja
katse kohdistettuna kaukaiseen taivaaseen, olivat melu ja nuoruus ja
iloisuus kuin kimalteleva vuoksi. Hän tiesi tämän päivän merkitsevän
sen laskeutumista hänen luotaan ikuisiksi ajoiksi.
* * * * *
"Tuolta tulee Charlie jo autoineen, enkä minä ole vielä ehtinyt kerätä
teekuppejani!"
"Viis siitä! Ruvetkoon hän kantamaan ulos, mitä jo olemme saaneet
valmiiksi, ja sullokoon autoon. Siinä on varmasti hieman tekemistä,
saat uskoa."
Charlien ääni kantautui nyt rouva Bascombin korviin nuorena ja
säröisenä. "Voi sentään, teitä tyttöjä! Te olette varmasti hulluja.
Miksi ette yhtä hyvin voisi ottaa mukaanne höyhenpatjaa ja kanakoppia,
kun kerran olette päässeet vauhtiin!"
Syöksyjä sisälle ja ulos, kiihkeiden nuorten jalkojen töminää,
ikkunoista huutavia nauravia nuoria ääniä... Rouva Bascomb sulki
silmänsä kuullakseen sen paremmin. Hän ei saisi kuulla sitä milloinkaan
enää. Dids oli lähtemäisillään kotoaan. Hänen kotoinen elämänsä oli
loppunut.
"Hei siellä, Flo", vaikeroi Charlien ääni, "miksi sinä minua oikeastaan
luulet? Raskaansarjan nyrkkeilijäksikö? Te tytöt saatte kantaa tätä
vehjettä toisesta päästä."
Liehuntaa... naurua... laahustavia askelia... pudotettuja tavaroita...
alakertaan heitettyjä kapineita "Kuule, ota kiinni!" "Voi, sinähän
tahrasit sen!"
He olivat nyt käytävällä Fordinsa vieressä. Rouva Bascomb avasi
silmänsä katsellakseen heitä, kun he kiipesivät pinottujen kääröjen
yli, kumartuivat köyttämään laatikoita kiinni ja keskeyttivät kaikki
voidakseen istuutua kantapäilleen ja nauraa ihan katketakseen täyteen
sullotun auton hullunkurisuudelle.
"Se on täydellinen, ehdottomasti täydellinen!" He painoivat kylkiään
nauraessaan, ja heidän äänensä kohosivat tyynen, nukuttavan syysilman
läpi rouva Bascombin ullakkohuoneen avonaiseen ikkunaan.
"Vakavasti puhuen, tytöt", sanoi Charlie, "meidän pitää todellakin
ryhtyä toimeen, jos haluamme pudota Alma Materin helmaan illalla.
Alahan liikkua, Dids!"
Tytöt palasivat nyt hakemaan hattujaan ja päällystakkejaan. "Vähät
siitä! Minulle on ihan yhdentekevää, vaikka emme löytäisikään. Minä en
haluakaan päähäni sellaista. Minä vihaan hattuja."
"Voi, Dids, sinun täytyy! Muuten sinun tukkasi..."
* * * * *
Ja nyt Dids oli sanomassa jäähyväisiä äidilleen. Rouva Bascomb kuuli
hänen äänensä avonaisesta ovesta kuin olisi samassa huoneessa. "Nyt me
olemme vihdoinkin lähtövalmiit, äiti. Hyvästi. Minä kirjoitan heti kun
saavumme sinne. Hoida nyt itseäsi hyvin. Minä tilaan yliopistolehden
sinulle, niin että saat tietää kaikki uutiset. Hyvästi!"
Molemmat tytöt juoksivat sitten käytävää pitkin rinnakkain
pitkäsäärisinä ja notkeina kuin nuoret hiehot.
"Minä aion sijoittua taakse kuorman päälle."
"Voi, Dids, sinä putoat sieltä varmasti. Se ei ole lainkaan
turvallista."
"Enkä putoa. Minä voin pitää kiinni tästä nuorasta. Se on luja. Se on
köytetty kiinni molemmista päistään. Kun pitää kiinni jostakin lujasta,
ei putoa. Minä aion... voi, hyväinen aika, minähän unohdin sanoa
jäähyväiset mummolle!"
Syöksy käytävää pitkin takaisin taloon.
Ikkunastaan rouva Bascomb kuuli autossa istuvan tytön huomauttavan
veljelleen: "Dids on hirveän hyvä isoäidilleen. Monet tytöt eivät olisi
ikinä tulleet sitä ajatelleeksi."
Dids oli siinä, täyttäen huoneen kuin kukkatarhasta puhaltava
tuulenpuuska... terveydellään, nuoruudellaan ja iloisuudellaan. Jumala
häntä siunatkoon!
"Mummo, mitähän sinä ajatteletkaan. Kaikessa tuossa hälinässä
olin vähällä unohtaa, että minun pitää tulla suutelemaan sinua
jäähyväisiksi."
Hän heittäytyi polvilleen tuolissa istuvan vanhan naisen viereen ja
kiersi nuoret käsivartensa laihan vanhan ruumiin ympärille. "Hyvästi,
mummo! Sinä olet niin kelpo mummo, ettet saa unohtaa sitä... muistakin
se!"
Hän painoi lujat ja viattomat, raikkaat tyttöhuulensa toisen
kuihtunutta poskea vasten. "Hyvästi! Minä kirjoitan kotiin heti
tultuani sinne. Äläkä ole vähääkään huolissasi minusta. Minulla ei ole
koskaan mitään hätää."
"Hyvästi, kultaseni", vastasi rouva Bascomb, hymyillen hellästi.
Ja sitten Dids oli poissa.
Kun hän oli ponnahtanut jaloilleen ja kääntynyt pois, tunsi hänen
isoäitinsä tytön entisen elämän livahtavan hänen käsistään. Sitten kun
hän taas nauraen pysytteli tasapainossa arkkujen kansilla, hän oli
jo unohtanut isoäitinsä olemassaolon. Ja se olikin oikein. Sen piti
ollakin juuri niin. Dids tarvitsi kaiken ilmavan, luottavaisen, iloisen
hyökkäysintonsa luodakseen itselleen onnellisen tulevaisuuden.
* * * * *
"Lähteekö kulkue nyt eteenpäin?" kysyi Charlie. "Kyllä varmasti."
Vanha auto narisi, surisi ja lähti kolisten liikkeelle.
"Varo, Dids, sinä putoat! Sinä putoat varmasti!"
"Lorua! Ihminen ei voi pudota, kun pitää kiinni jostakin lujasta
tuesta, vai mitä?"
Heidän naurunsa ja lörpöttelynsä ja heidän autonsa humoristinen
säksytys kuului sitä hiljemmin, mitä kauemmas he vierivät. Hetkien
kuluttua sitä ei kuulunut enää ollenkaan. Kadulla, kuuntelevassa
talossa, rouva Bascombin huoneessa, vallitsi tyhjä hiljaisuus.
Oliko hän hengissä? Hänestä tuntui kuin hän ei hengittäisi lainkaan.
Kaikki oli hänestä sellaista kuin hän olisi kuollut.
Tämä oli loppu. Nyt hänellä ei ollut enää mitään jäljellä, ei niin
mitään. Vain tyhjyyttä... tyhjyyttä... tämä oli kaiken loppu.
* * * * *
Hän kuuli äänen kutsuvan valittavasti: "Voi, mamma, mamma!" Lottie
siellä huuteli.
Rouva Bascomb nousi vaistomaisesti ja laskeutui toiseen kerrokseen.
Lottie itki, pää haudattuna pieluksiin ja kädet kasvoilla.
Seisoessaan siinä huoneen ovella rouva Bascomb tunsi jotakin outoa
tulevan tyhjään sydämeensä. Ikäänkuin sitä olisi hitaasti tippunut
sinne ja niin kasautunut yhä enemmän sitä sulkua vastaan, joka
torjui sen pois hänen elämästään, se oli nyt siellä... välkkyvänä
tulvana. Lottien lohduttoman itkun ääni päästi sen vyörymään sulun
yli. Hän tunsi sen kirkkaiden parantavien vesien valuvan sydämensä
kuivettuneihin ja tomuisiin kammioihin.
Hän katsoi ovelta huoneeseen, kuten oli katsonut niin monta tuhatta
kertaa, ja näki nyt siellä seisovan avuttoman pienen aaveen, avuttoman
hylätyn lapsen, jonka ei olisi milloinkaan pitänyt saada syntyä, koska
se oli tuomittu sinä silmänräpäyksenä, jolloin se oli vetäissyt ensi
kerran henkeään, pysymään tietämätönnä, suojatonna, vääntyneenä ja
surkastuneena. Oliko se tullut tänne tietämättään hakemaan apua? Oliko
se seisonut siellä kaikki nämä vuodet odottamassa äitiä?
Omituista, että äärimmäinen nöyrtyminen ja katumus voi suoda niin
suloisen tunteen! Johtuikohan se siitä, että ne nyt olivat käyneet
hyvätuoksuisiksi säälistä ja rakkaudesta?
Lottie kohotti katseensa ja näki anoppinsa seisovan siinä. "Voi,
mamma, minulla ei ole enää ketään muuta jäljellä kuin te", sanoi hän
vaikeroiden ja ojensi käsivartensa.
Rouva Bascomb astui nopeasti lähemmäksi ja sanoi voimakkaalla, lohtua
suovalla hellällä äänenpainolla: "Niin, meidän molempien pitää nyt
pysyä yhdessä, Lottie rakas!"
Tämä ei silti ollut loppu, ei läheskään. Se oli, vihdoinkin, vasta alku.