Kuinka kauan hänen kestikään sitä oppia! Hän oli yhtä tunteellinen
ja tyytyväinen kuin ennenkin. Hän oli luullut äidinrakkaudeksi sitä
nautintoa, jonka Ralphin nojautuminen häneen oli suonut. Ikäänkuin nämä
viimeiset, hurjasti varoittavat vuodet ja hänen rakkautensa Didsiin
eivät olisi opettaneet hänelle, ettei äiti ole se henkilö, johon
nojataan, vaan se joka tekee nojaamisen tarpeettomaksi.
_Tätä pahaa henkeä ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja
paastolla._
Hän päästi pitkän huokauksen, joka oli puolittain voihkaisu ja rukous,
ja kyyneliä valui hänen suljetuista silmistään, mutta hän ei tiennyt,
oliko hän hereillä vai näkikö hän unta, sillä niin täydellisesti
nukuksissa oli hänen väsynyt, ennen aikojaan vanhentunut ruumiinsa.
Ja sitten hänen huoneensa kylmästä pimeydestä kuului herätyskellon
soitto ankarana ja piti nousta. Niin, hän oli kai nukkunut.
Pari päivää tämän jälkeen hän ja Ralph istuivat vähän aikaa kahden
kesken illallispöydässä aterian loputtua ja Didsin mentyä yläkertaan
toimittamaan tavallisia iltatehtäviään, auttaakseen äitiään yökuntoon.
Rouva Bascomb sanoi: "Ralph, sinähän et ole milloinkaan pitänyt
nykyisestä toimestasi?"
"Pitäisinkö?" sanoi Ralph hämmästyen sellaista luuloakin.
"Minä olen ajatellut", jatkoi rouva Bascomb, "ja luulen keksineeni
erään suunnitelman. Nyt tahdon puhua siitä sinulle, ja sinun pitää
luvata kuunnella loppuun saakka ennenkuin sanot sanaakaan. Sen
kuunteleminen ei ole sinulle vahingoksi, vaikka se sinusta alussa
tuntuisikin tyhmältä."
"Anna tulla!" sanoi Ralph kylmäkiskoisesti.
Hän kuunteli ääneti äidin selostaessa suunnitelmaansa, ja hänen
silmissään oli masentava, ivallinen katse, jollaisen muutamat miehet
luovat suunnitelmiaan selostaviin naisiin varmoina siitä, että koko
juttu on mahdoton, ennenkuin siitä puhutaankaan. Rouva Bascombia
vastassa oli pojan itsepäinen yritys nolata jo ennakolta hänen
ponnistelleen mielikuvituksensa tulos, joka tarkoitti nousua parempaan
toimeen, ja tässä taistelussa hänen oli vaikea pysyä selityksensä
loppuun asti niin toiveikkaan varmana kuin hän oli sen aloittanut.
Kun hän lopetti, ei Ralph sanonut mitään, ei näyttänyt miltään.
"No, mitä sinä arvelet?" kysyi rouva Bascomb.
"En tiennyt, sopiko minun jo puhua", sanoi Ralph. "Tahdotko todellakin
tietää, mitä siitä arvelen?"
"Luonnollisesti!" vastasi hänen äitinsä, vasten tahtoaankin ärtyneenä,
sillä hänen vanha kiivautensa oli noussut.
Ralph nousi tuoliltaan ja kiersi pöydän ympäri hänen luokseen.
"Minun mielestäni se on hassuin suunnitelma, mitä eläissäni olen
kuullut esitettävän, paitsi yhtä", sanoi hän kuivasti, mutta kumartui
lieventämään sanojensa vaikutusta hyväilemällä hänen poskeaan.
"Mutta minähän toistin sinulle Willie Cranen sanat, että taitavia
urheiluosaston toimittajia on vaikea löytää ja että he ovat rahan
arvoisia, kun heidät löydetään", väitti äiti itsepäisesti.
"Yhtä harvinaisia ovat suurien rautatieyhtiöiden taitavat johtajat, ja
hekin ovat rahan arvoisia, kun heidät löydetään", sanoi Ralph nauraen.
"Miksi et ehdota, että lähtisin koettamaan onneani sillä uralla. Se
olisi ihan yhtä järkevää."
Rouva Bascomb vetäisi hänet eteensä ja katsoi häneen tiukasti,
keskittäen koko persoonallisuutensa voiman silmiinsä. "Ei, se ei olisi
lainkaan yhtä järkevää, ja sinäkin tiedät sen", sanoi hän reippaasti.
Sitten hän antoi asian jäädä, mitä ei olisi voinut tehdä parikymmentä
vuotta takaperin.
Ralph koetti jatkaa puhelua ja ivata koko suunnitelmaa: "Enpä ole
milloinkaan kuullut niin hurjaa ehdotusta... Minä en ole ikinä
kirjoittanut riviäkään — siitä saakka kun yliopistossa kyhäilin
ainekirjoituksia... onko kukaan kuullutkaan, että..."
Mutta äiti keskeytti hänet sanoen: "Älä rupea nyt väittelemään. Siitä
ei ole mitään hyötyä, ennenkuin olet ehtinyt sitä ajatella."
"Väittelemäänkö siitä?" huudahti Ralph puoleksi nauraen, puoleksi
raivoissaan. "Enhän minä väittele. Minä vain selitän sinulle, kuinka
mieletöntä se on."
"Eikö yksi kerta riitä sitä ilmaisemaan?" huomautti rouva Bascomb,
jättäen hänet hautomaan uutta suunnitelmaa.
Pian tämän jälkeen rouva Bascomb tapasi jälleen Willie Cranen, kuten
hän vieläkin nimitti tätä miestä, joka viisikolmatta vuotta sitten oli
ollut hänen viidennellä luokallaan ja joka, perittyään Harristownin
Daily Heraldin isoisältään oli eronnut erään suuren clevelandilaisen
lehden toimituksesta ja nyt koetti kehittää tuota vanhaa lehteä
nykyajan vaatimusten mukaan.
"Kuulkaahan, rouva Bascomb", sanoi hän tavoittaen hänet takaapäin,
"minä olen ajatellut teidän suunnitelmaanne ja luulen sen kelpaavan
johonkin. Varmasti Ralph voisi siitä suoriutua. Totisesti minä
tarvitsen häntä, jos hän vain voi."
Rouva Bascomb pysähtyi katsoen häneen tyynesti. "Kyllä hän voisi
siitä selvitä, sitä ei tarvitse epäilläkään", sanoi hän sellaisen
henkilön ratkaisevaan tapaan, jonka vakaumus on niin järkkymätön,
ettei hän tunne tarvetta huutaa sitä julki. "Mutta hän ei tahdo
ajatella sitä. Mainitsin siitä hänelle joku päivä sitten kuin pelkästä
mahdollisuudesta. Mutta hän torjui sen heti, sanoen sitä mielettömäksi
suunnitelmaksi."
"Ehkä se johtui siitä, että niin äkkiä yllätitte hänet", vihjaisi
toinen.
"Ehkä", myönsi rouva Bascombkin, suoden hänelle kunnian tästä
ajatuksesta.
"Minä en tiedä konttorissa ketään, jolla olisi tarpeeksi tarmoa nousta
tuoliltaan", valitti uusi päätoimittaja. "Isoisä toimitti ehkä hyvää
lehteä Yrjö Washingtonin aikana, mutta vuoden 1812 sodan jälkeen hän on
koonnut vain muumioita. Minä haluaisin esikuntaani jonkun innostuneen
uuden miehen. Mutta Ralphin pitäisi siinä tapauksessa vaihtaa varma
toimeentulonsa epävarmaan... ja koska hänellä on sairas vaimokin..."
"No, minä olisin kyllä auttamassa, niin ettei sairaasta vaimosta olisi
hätää", sanoi rouva Bascomb, "ja voisihan Ralph aina saada jotakin
muuta työtä, ellei tämä näyttäisi menestyvän".
"Hän tietää enemmän urheilutapahtumista kuin kukaan toinen ihminen
tässä kaupungissa", ajatteli herra Crane ääneen.
"Hän ei varmastikaan ole ollut poissa ainoastakaan sen jälkeen kun sai
pitkät housut", sanoi hänen äitinsä lempeästi.
Willie Crane nauroi ja tämä leikillinen huomautus palautti hänen
mieleensä rouva Bascombin persoonallisuuden. Niinpä hänen katseessaan
nyt oli sitä mielihyvää (kajastusta hellyydestä omaa menneisyyttä
kohtaan), jota muutamat miehet tuntevat vanhoja hoitajattariaan,
kokkejaan, opettajiaan, vieläpä joskus äitejäänkin kohtaan. "Olisiko
teistä mieluista, jos hän vaihtaisi alaa?" kysyi hän sellaisella
äänenpainolla, joka teki vastauksen tärkeäksi.
Rouva Bascomb näki hänen katseensa ystävällisyyden ja pitäen häntä
tarkasti silmällä pani siihen niin paljon painoa kuin luuli sen
tarvitsevan. "Kyllä olisin, Willie, todellakin hyvin mielissäni",
vastasi hän tunteellisesti.
"Tehän tiedätte, kuinka tukalaa Ralphilla on ollut koko ajan.
Hän ei ole koskaan pitänyt siitä kirjapainotyöstä, jota hän nyt
tekee. Hän sattui suostumaan siihen vain senvuoksi, että hänen piti
hankkia itselleen työtä niin äkkiä, tai siksi, että me luulimme sitä
tarpeelliseksi. Hän menestyisi paljoa paremmin jossakin sellaisessa
työssä, josta hän todella pitää. Ja minä uskon tämän toimen,
josta olemme keskustelleet, sopivan hänelle. Olen tuntenut hänet
yhdeksänkolmatta vuotta ja huomannut hänen harrastuksensa jatkuvasti
kohdistuneen kaikista vastuksista huolimatta vain urheiluun. Minun oli
tapanani ajatella, että hän pääsisi siitä aikaa myöten eroon, mutta se
näyttää merkitsevän hänelle yhä enemmän. Se on hänen uskontonsa. Miksi
hän ei voisi saavuttaa menestystä kertomalla muille ihmisille siitä,
mitä hän rakastaa, mistä hän todella välittää?"
Hänen vakaumuksensa lämpö iski kipinän hänen kuuntelijastaan. "Totta
vie minäkin uskon hänen voivan!" sanoi Heraldin uusi toimittaja.
"Mutta, hän ei itse kuitenkaan näytä ajattelevan niin", sanoi
rouva Bascomb ja kaadettuaan tämän öljyn siihen tuleen, jota hän
sytytteli, jatkoi matkaansa, pilaamatta nytkään saavutettua vaikutusta
hihalyönnillä.
Sitten eräänä iltana hän huomasi Ralphin tähystelevän puolittain
leikillisesti pöydän yli ja tiesi siitä, että Willie Crane oli häntä
puhutellut.
"Hän aloitti sen", sanoi hän rohkeasti arvaten. "Hän tuli rinnalleni
takaapäin enkä voinut karkoittaa häntä."
"Tokkohan koetitkaan?" sanoi Ralph. Mutta nyt hän ei puhunut synkästi
tai vihaisesti. Painaen hänen äänensävynsä mieleensä ja eritellen
sen hitaasti palasiksi jälkeenpäin rouva Bascomb uskoi siinä olleen
jotakin tahdotonta keveyttä. Hän alkoi toivoa. "Minä olen aina pitänyt
Willie Cranesta", sanoi hän itsekseen, vaikka todellisuudessa olinkin
vuosikausiksi, hänen palaamiseensa asti, kokonaan unhottanut sellaisen
henkilön olemassaolon.
Nyt seurasi sellainen ajanjakso, jolloin hän säästääkseen Ralphia
häpeämästä katsoi aina muualle, eikä ollut mitään huomaavinaan.
"Hän ei halua erota entisestä toimestaan, ennenkuin on hieman koetellut
voimiaan uudessa", kertoi Willie Crane hänelle muutamia viikkoja
myöhemmin, kohdattuaan hänet kuten ennenkin kadunkulmassa. "Hän
koettaa kykyään selostamalla koripallokilpailuja (miesten kilpailuja,
kun ei sano viitsivänsä mennä katsomaan tyttöjä). Ei kuitenkaan
julkaistavaksi, vaan ainoastaan nähdäkseen, mihin hän kykenee."
"No kuinka hän saa sen luonnistumaan?" kysyi hänen äitinsä innostuneena
ja kuitenkin harmissaan, kun hänen oli pakko kysyä tätä sivulliselta.
"Ei kovinkaan mainiosti", vastasi Willie siekailematta. "Vajoaa usein
melko syvälle suohon. Siinä ei ole vauhtia juuri ollenkaan. Se on kuin
vedessä liotettua. Mutta hän on jo päässyt hajulle, kuinka hänen pitää
kirjoittaa omalla tavallaan. Ja se on jo jotakin. Jos hän saa kiinni
sen oikeasta päästä, voi hän ehkä kiskoa sen irti."
Se oli kovaa rouva Bascombin ylpeydelle, että hän näin sai sivulliselta
ainoan ilmoituksen siitä, mitä oli tapahtumassa Ralphin sisimmässä,
että Ralph taistellessaan näin vielä kerran pysyi hänestä loitolla.
Hän ei ollut, ajatteli hän joskus surullisesti, ansainnut tätä Ralphin
puolelta.
Mutta hänen viime vuosina ylläpitämänsä kuri ei ollut yllyttänyt häntä
mietiskelemään, mitä hän oli tai ei ollut ansainnut saada. Valittamatta
ja sanatonna hän matkan päästä piti silmällä Ralphia istuessaan pöydän
toisella puolen, vastapäätä kasvoja, jotka olivat omista ajatuksista
hajamieliset, tai suoritellessaan talousaskareita, kun Ralph huoneensa
oven toisella puolen istui iltamyöhään rimpuilemassa kynänsä ja
paperiensa kanssa. Lottie valitti, että Ralph yhä vähemmän seurusteli
hänen kanssaan päivisin, ja Ralphin äidin piti yhä enemmän täyttää
hänen paikkansa voimatta edes osoittaa hänelle sanatonta myötätuntoa.
Sillä hauteessaan mietteitään eräänä pitkänä, tyhjänä hetkenä ennen
nukkumistaan hän oli huomannut, että hänen myötätuntonsakin oli nyt
tunkeilemista, että Ralphilla nyt oli syytä loitota hänen luotaan, että
nyt. Ralphin piti seistä yksinään tai ei ollenkaan, että nyt sekä hänen
äitinsä että muidenkin sivullisten auttajien tuli pysyä syrjässä.
Se kestävyys, jota Ralph osoitti työssään, liikutti ja hämmästytti
häntä. Sen perusteella, mitä hän oli nähnyt pojassaan, hän oli luullut,
että kaikista luonteenominaisuuksista kestävyys jonkin saavuttamiseksi
kuului niihin, joihin hän vähimmin kykeni. Hän tajusi nyt, ettei hän
koskaan ennen ollut nähnyt Ralphin suuntaavan ponnistuksiaan mihinkään
sellaiseen, mitä hänen todellakin näytti kannattavan harrastaa.
Että sen piti olla urheilua! Vakavamielinen vanhahko nainen oli
siitä ihmeissään. Mutta kuinka hän oli tähän asti voinut olla sitä
huomaamatta? Kaikkina näinä vuosina se oli huutanut hänelle vasten
kasvoja. Hän ei ollut halunnut nähdä sitä, ja juuri senvuoksi hän oli
näin erehtynyt, sanoi hän itsekseen. Hän ei ollut kyennyt, ennenkuin
hänen poikansa oli kolmikymmenvuotias, myöntämään sitä mahdollisuutta
oikeaksi, että hänen poikansa voi ehkä olla ihan erilainen henkilö kuin
hän itse.
* * * * *
"Hän alkaa voimistua", sanoi Willie Crane keskikesällä kujeilevan
salaliittolaisen näköisenä. "Se herkullinen selostus Harristownin
poikien ja meidän joukkueemme ottelusta oli hänen kynästään. Hän on
luullakseni iskenyt hampaansa siihen ihan oikealla tavalla."
Kun hän huomasi tunteellisen, naisellisen mielihyvän, joka kirkasti
rouva Bascombin kasvoja, heräsi oikean liikemiehen varovaisuus eloon
hätääntyneenä. "Tietysti teidän pitää ymmärtää", jatkoi hän tahtoen
kiihkeästi supistaa kuulijansa toivomuksia, "ettei pienen, viiden
pennin lehden kannata maksaa suuria palkkioita. Hänen tulonsa pysyvät
ehkä hyvinkin vaatimattomina jonkun aikaa, ja alussa hänen on pakko
laatia muitakin selostuksia, kirjoittaa kaikenlaisista asioista,
kuten tulipaloista, oikeusjutuista ja murtovarkauksista, mutta se
tarjoaa hänelle mahdollisuuden, jos hän vain edistyy. Urheilusivulla
on kyllä tilaa miehen koko ajalle. Senvuoksi juuri kaikki miehet,
kaikkien äitien pojat, ostavatkin lehden. Te näette heidän lukevan
juuri sitä sivua raitiovaunuissa. Tietysti pitää minun vieläkin
ostaa lehtitoimistolta urheilusivuainesta, mutta se ei vie Heraldia
ollenkaan eteenpäin. Jokainen lukija saa samat tiedot mistä tahansa
valveutuneesta lehdestä. Mutta erityisesti olisi tarpeen, että Ralph
kohottaisi koko tämän piirikunnan paikallisia joukkueita koskevat
selostukset samalle tasolle. Ei edes yksi sadasta meidän lukijastamme
ole katsellut suurta liitto-ottelua. Mutta se ei estä heitä mielellään
lukemasta hauskoja persoonallisia piirteitä Walter Johnsonista tai
Ty Cobbista. Eikö se otaksuma siis tunnu järkevältä, että he samalla
tavalla ihastuisivat niihin miehiin, jotka todellakin nyrkkeilevät
heidän nähtensä? Minä voin palkata jonkun kyhäämään keskinkertaisia
kuvauksia, kuten muutkin lehdet, mutta jos Ralph voi liittää
selostuksiinsa jotakin persoonallista, vie se Heraldin piirikunnan
jokaiseen sanomalehtimyymälään. Meillä on hyvin vähän urheilualalta,
vaikka sitä pitäisi olla paljon. Mutta jos hän jättää sikseen, ei
siitä suunnitelmasta tule mitään, ja kun hän on kiinnitetty sairaaseen
vaimoon ja kahdeksanvuotiaaseen lapseen, olisi rikollista, jos hänen
annettaisiin panna vaaraan liian paljon."
Rouva Bascomb avasi jo suunsa sanoakseen: "Hän ei voisi ansaita
paljon vähemmän kuin nykyäänkään", mutta hänen edessään seisovan
miehen ajatusten tarkka lukeminen esti hänet tästä avomielisestä
tunnustuksesta ja pakotti hänet sanomaan pontevasti: "Jos hän nauttii
työstään, tekee hän sen ehkä hyvin ja ansaitsee pian enemmän." Hän
muisti, ettei Willie Crane ollut poikana koskaan jäänyt toisen
petettäväksi marmorikuulien kaupassa.
* * * * *
Useita kuukausia myöhemmin muutos oli todella tapahtunut, ja Ralphin
mieli oli ylenmäärin täynnä tämän taistelunsa, menneen ja tulevan
kiihkoa ja harrastusta, mutta vieläkin hän esteli suoraan tunnustamasta
äidin osuutta siihen, mikä merkitsi hänelle niin paljon. Sensijaan hän
kerran mukaantui selittämään tätä uutta työtään sanomalla äidilleen
jalomielisesti: "Kuulehan, minä en usko, että olisin koskaan ajatellut
sitä muutoin kuin sinun mieliksesi."
Rouva Bascombin ei tarvinnut ollenkaan ponnistaa voidakseen salata
huvitetun hymynsä, sillä hän kuuli tuskin hänen sanojaan, koska
hänen kiihkeiden elämäntäyteisten kasvojensa kirkkaus vetosi niin
äänekkäästi hänen sydämeensä. "Tämä on hänen oikea rakkautensa",
sanoi hän itsekseen ja ajatteli, että jos hän oli melkein unohtanut
äitinsä olemassaolo, hän oli kaiketi melkein unhottanut myös Mildred
Deweyn, kuten hän oli unohtanut Margaret Hillin vuosia sitten ja kuten
Lottiekin oli hävinnyt hänen todellisesta elämästään. Nyt hän oli vapaa
mies, vapautettu äidistään niinkuin kaikista muistakin naisista.
"Sanomalehden reportteri!" sanoi Lottie hämmästyneenä. "Urheiluosaston
toimittaja! Voi, kuinka hullunkurinen toimi! Kuinka suuren palkan sinä
saat siitä?"