Niin, Dids oli kokonaan muuttunut tuona ensi vuonna, mutta rouva
Bascomb oli pitänyt silmällä tämän muutoksen jokaista vaihetta ja
tunsi täydellisesti senkin lapsen, jollainen Didsistä oli tulossa.
Vasta silloin, kun hän katsoi Ralphiin, hän huomasi toisen muutoksen
tapahtuneen hänen tietämättään tänä vaikeana vuonna, jolloin hänen
oli täytynyt syventyä vain omiin pulmiinsa. Tämä muutos ei koskenut
ainoastaan itse Ralphia, vaan myös heidän keskinäinen suhteensa oli
muuttunut. Heidän välisensä sulku näytti vähitellen heltiävän.
Hän ei ollut tiennyt sitä olevankaan (tai ehkä hän oli tuntenut sen
niin välttämättömäksi äidin ja lapsen välillä kuin erotuksen heidän
iässään). Vasta silloin, kun hän tunsi sen häviävän, hän tiesi sen aina
olleen erottamassa Ralphia hänestä. Hän ei ollut tajunnut, että milloin
tahansa hän vaikenemisensa jälkeen oli sanonut: "Ah, Ralph..." silloin
oli Ralphissa jokin hypähtänyt esille valppaana ja epäluuloisesti
varuillaan. Mutta nyt kun Ralph saattoi katsoa häneen silmin, joissa ei
ollut muuta kuin inhimillistä harkintaa hänen sanojensa johdosta, hän
muisti tuon toisen, puolittain uhmaavan ja hätkähtäneen epäluulon.
Ihmeellistä, kuinka heidän välisensä tunnustamattoman jännityksen
laukeaminen sulostutti pieniä jokapäiväisiä kosketuksia ja soi heidän
yhteiselle elämälleeen sellaista kirkkautta, jota hän ei ollut koskaan
ennen tuntenut. Hän hämmästyi huomatessaan, kuinka hauskaa hänestä oli,
että hän ja Ralph voivat keskustella vaivattomasti ja asianhaarain
mukaan kaikesta, mitä tarvitsi mainita, luulematta jokaista kohtausta
uudeksi kahakaksi salaisessa kaksintaistelussa ylivallasta.
Jonkun ajan kuluttua hän alkoi huomata tämän muutoksen tapahtuneen yhtä
paljon hänessä itsessään kuin Ralphissa. Oli kyllä totta, ettei Ralph
enää ollut heti varuillaan kun hänelle puhui, mutta sekin oli totta,
ettei hänellä itselläänkään enää ollut Ralphille puhuessaan mitään omaa
salaista tarkoitusta toteutettavana poikansa avulla, kiihoittamalla
hänet johonkin haluamaansa tekoon. Luovuttuaan omista toiveistaan ja
suunnitelmistaan, jotka koskivat Ralphia, hän ei enää tuntenut katkeraa
pettymystä poikansa takia.
Hänen hämmästyksekseen tämän paheksumisen haihtuminen sai aikaan
enemmänkin kuin vain hänen ja Ralphin suhteiden rauhoittamisen. Se
tuntui antavan hänelle niin tarkan ja syvällisen kyvyn päästä selville
Ralphin olemuksesta, ettei hän ollut aavistanutkaan sitä mahdolliseksi.
Ralph ei ollut hänelle enää läpikuultamaton ja torjuva salaperäisyys.
Nyt hän Ralphiin katsoessaan ymmärsi sen. Vai oliko hän siihen joutunut
toista tietä?
Ensiksikin hän näki tämän uuden kykynsä avulla, että Ralph oli onneton.
Ei ainoastaan ikävystynyt, pettynyt, ärtynyt, väsynyt, vaan todellakin
onneton. Hän ymmärsi nyt, ettei hän milloinkaan ennen Ralphin
lapsuudesta asti ollut tiennyt, millaiset hänen tunteensa olivat pinnan
alla.
Sitten, elettyään kauemman aikaa yhdessä näillä uusilla ehdoilla, hän
näki Ralphin tuntevan, että hänen onnettomuuttaan tarkattiin. Silloin
häntä vapisutti. Ralph oli aina ennen osoittanut tulista kiukkua
jokaista yritystä kohtaan tunkeutua hänen todelliseen elämäänsä. Rouva
Bascomb tuskin uskalsi uskoa sitä, kun nyt näki, ettei Ralph enää
tuntenut epäluuloista tarvetta onnettomuutensa piilottamiseen eikä
ollut vihoissaan, jos äidin silmät katselivat häntä myötätuntoisesti
ja osaaottavasti. Hän ei kohauttanut hartioitaan ärtyneesti eikä
kääntänyt katsettaan syrjään näyttääkseen toivovansa, ettei äiti olisi
mitään huomannut. Hän ei kiiruhtanut työntämään tunteitaan syvemmälle
näkymättömiin vaan vastasi äitinsä katseeseen, salaamatta silmiensä
huolestunutta ilmettä. He ilmoittivat tämän toisilleen sanoitta —
ääntensä painon varmemmalla tulkinnalla ja sillä tavalla, kuinka he
katsoivat toisiaan silmiin, kun Ralph joskus toivotti hänelle hyvää
yötä suudellen, hänen äitinsä käden kosketuksella, kun se laskeutui
hänen olalleen, heidän joskus seisoessaan kuistilla, ennenkuin Ralph
lähti inhoittavaan työhönsä.
Sydämellisemmin kuin milloinkaan ennen rouva Bascomb oli sanonut
pojalleen: "Minä rakastan sinua ja otan osaa huoliisi", ennenkuin
tiesikään näiden huolien laatua.
* * * * *
Eräänä iltapäivänä lokakuussa, palatessaan asioiltaan kaupungilta,
hän huomasi Ralphin, joka hämärässä ei nähnyt häntä, lähtevän äkkiä
konttorinsa ovelta ja pysäyttävän erään solakan pitkän tytön, joka oli
sivuuttanut rouva Bascombin hetkistä aikaisemmin.
Tyttö seisahtui heti. "Kah, kuinka voitte, herra Bascomb?" huudahti hän
iloisella ystävällisellä äänellä, josta voitiin selvästi päättää hänen
hämmästyneen nähdessään Bascombin.
Katulyhty loi häikäisevän ja julmasti paljastavan valonsa Ralphin
kasvoihin, kun hän kiirehtien tytön luo ja kohottaen kiihkeästi
hattuaan vastasi tervehdykseen. Hänen äitinsä pysähtyi äkkiä sen ilmeen
pelästyttämänä, jonka hän näki Ralphin silmissä.
Molemmat nuoret seisoivat hetkisen rouva Bascombin katseen edessä, ja
sitten tyttö huomasi hänet kääntäessään päätänsä. "Kah, hyvää iltaa,
rouva Bascomb!" sanoi hän luonnollisesti ja keveän tuttavallisesti.
"Ovatko kaikki Bascombit kaupungilla tänä iltana?"
Rouva Bascomb tunsi hänet hyvin. Hän oli tohtori Deweyn nuorin tytär,
isänsä lemmikki, suorasukainen, punaposkinen, voimakas tyttö, jolle
kaikki hymyilivät, kun hän herttaisesti taivalsi tietään elämän läpi.
Jos rouva Basconibilta olisi edellisenä päivänä kysytty, kuinka vanha
Mildred Dewey oli, olisi hän sanonut tyttöä viisi- tai korkeintaan
seitsentoistavuotiaaksi. Nyt, seisoessaan siinä kovasti sykkivin
sydämin, hän teki nopean laskelman ja totesi Mildredin täyttäneen
yksikolmatta viime syntymäpäivänään. Hän oli siis jo täysi-ikäinen
nainen.
Mutta kaunis hän ei ollut huolimatta nuoruudestaan ja pirteästä
hyväntuulisuudestaan, joka loisti kirkkaana hänen sinisistä silmistään.
Puhuessaan hän siirteli katsettaan Ralphista hänen äitiinsä ja jälleen
takaisin, silmäillen samalla tavalla heitä kumpaakin. Ei mikään
harvinainen nainen millään tavalla, mutta rehellinen, voimakas ja
uljas... hän oli kaikkea sitä, mitä Lottie ei ollut.
Ralph kumartui hänen puoleensa kuin hehkuva poika silmien tuijottaessa
häneen nälkäisesti, ikäänkuin maailmassa ei olisi mitään muuta
kuunneltavaa kuin hänen äänensä.
Tyttö kertoi: "... Ohjaaja vei minut nurkkaan ensimmäisen puoliajan
kuluttua ja sanoi, ettei siinä auttanut muu kuin että minun piti
mennä puolustajaksi. Minä pelästyin melkein suunniltani, mutta se
oli sittenkin hauskaa. Jospa olisitte ollut katselemassa, kuinka
me rökitimme heidät seitsemäntoista kahdeksaa vastaan — olette kai
kuullut. Soisinpa, että olisitte ollut siellä."
"Minä en voinut saapua perjantai-illan otteluun", selitti Ralph.
"Silloin minulla oli este."
Rouva Bascomb muisti. Hän oli pyytänyt Ralphia jäämään kotiin sinä
iltana ja pelaamaan pokeria Lottien kanssa, niin että hän itse oli
voinut viedä Didsin katsomaan erästä historiallista filmiä.
Pitkä tyttö sanoi sydämellisesti: "No niin, me kaipasimme teitä
kaikissa tapauksissa." Sitten hän selitti hänen äidilleen: "Herra
Bascomb on joukkueemme etevin ja kokenein mies. Hän on varmasti nykyään
paras Gilmanvillessä, tavallaan meidän pelastuksemme, emmekä usko
milloinkaan voittavamme, ellei hän ole eturivissä."
Muuan sanomalehtipoika sivuutti heidät, kainalossaan kosteita
vastapainettuja lehtiä. "Suuri liittolaisten voitto venäläisellä
rintamalla!" huusi hän. Mutta ei kumpikaan, rouva Bascomb tai
Ralph, kiinnittänyt mitään huomiota huutoon. Sotaa oli jatkunut
jo toista vuotta, eikä ainoakaan sen huudoista ollut kantautunut
heidän korviinsa. Heillä oli tarpeeksi muita ja tärkeämpiä asioita
ajateltavana.
"No niin, minä tulen varmasti seuraavaan otteluun", sanoi Ralph.
Hän ei voinut kääntää katsettaan tytön rehellisistä, hymyilevistä
kasvoista, vaan tuijotti niin nälkäisen vaativasti, että hänen äitinsä
säikähtyi ja sitten tarkkasi Mildrediä. Mutta tytön vilpittömissä,
tyynissä kasvoissa ei ollut tietoisuuden jälkeäkään. Eikö herra Bascomb
ollut nainut mies? Tyttö katsoi niin säälimättömän ja persoonattoman
suopeasti kuin Ralph olisi vaaraton vanhus. "Me siis odotamme teitä",
sanoi hän iloisesti ja nyökättyään molemmille poistui joustavin askelin
ostamaan lehteä. Hän muisti isänsä haluavan olla tarkasti selvillä
siitä, mitä Euroopassa tapahtui.
* * * * *
Rouva Bascomb ja Ralph jatkoivat matkaansa rinnakkain Main-kadun
sähkölamppujen hirveän häikäisevässä valossa. Rouva Bascomb toivoi,
ettei kukaan käytävillä tungeksivista katsoisi Ralphia kasvoihin. Äiti
ja poika eivät jutelleet keskenään, mutta tuskallinen ilo kouristi
rouva Bascombin sydäntä, kun Ralph hetkisen kuluttua pisti käsivartensa
hänen kainaloonsa ja tarttui hänen käteensä. Sillä hetkellä, kun
he kääntyivät väettömälle omalle sivukadulleen, solahti heidän
vaiteliaisuutensa pois heistä kuin päällystakki, jota ei enää tarvittu.
"Ah, äiti..." vaikeroi Ralph.
"Rakas, rakas poikani!" mumisi rouva Bascomb. Tuskastaan huolimatta hän
tunsi oudoksuvaa iloa senvuoksi, ettei Ralph sulkenut häntä pois, vaan
salli hänenkin ottaa osaa kurjuuteensa.
Vieläpä enemmänkin: antaa apuaan. Kapinoimaan kovemmin kuin milloinkaan
ennen. Hänen entinen taisteluhalunsa nousi tiikerimäisellä,
naisellisella hypyllä. Poikaraukan piti ainakin saada yksi onni
elämässään, vaikka taivas repeisi! Häntä oli jo rangaistu tarpeeksi.
Olihan mieletöntä yhteiskunnan puolelta nimittää Ralphin ja Lottien
välistä suhdetta avioliitoksi, sitoa hänet siihen ulkokullatuilla
puheilla sen liiton "pyhyydestä", vaikka se oikeastaan jo alusta saakka
oli ollut jotakin häpeällistä.
Hänen sydämensä tuntui murtuvan hänen rinnassaan, kun hän muisti
Ralphin poikamaisten kasvojen nälkäisen vaativan ilmeen, hänen
katsellessaan voimakasta, hyvää, vaatimatonta tyttöä, luonnollista
elämäntoveriaan. Hän ei ollut koskaan uskaltanut myöntää itselleen,
että Ralph oli heikko, koska hän tiesi halveksivansa heikkoutta.
Mutta nyt hän huusi sen itselleen — Ralph oli aina ollut heikko, eikä
voinut hallita kohtaloaan, vaan elämä oli hänet nujertanut; mutta hän
rakasti poikaansa ja oli voimakas. Nyt, kun hänellä ei enää ollut
mitään toivottavaa itselleen, hänelle ei myöskään ollut jäänyt mitään
pelättävää.
"Kuulehan nyt, Ralph", sanoi hän kiihkeästi, "minä voin pitää huolta
Lottiesta ja Didsistä ilman sinuakin. Sinä voisit... sinä voisit
matkustaa pois... kauas pois... niin etteivät gilmanvilleläiset sinusta
enää koskaan mitään kuulisi... sinä ja..."
Hänen kiihkeät, mielettömät sanansa leimahtelivat katkonaisina kuin
salama pimeässä.
Ralph hämmästyi niin kovasti, että pysähtyi heti, tuijottaen äitiinsä
hämärässä kuin nähdäkseen, oliko hän todella voinut tarkoittaa, mitä
oli sanonut.
Rouva Bascombin silmät eivät antaneet aihetta epäilykseen.
"No mutta, äiti...!" huudahti hän suu auki.
Ja sitten hän kysyi äidiltään epäröiden, melkeinpä hämillään, mikä oli
melko omituista hänen puoleltaan äitiään kohtaan: "Olisiko se oikein?"
Äiti kiivastui: "Minulla ei ole enää aavistusta siitä, mikä on oikein
ja mikä väärin. Enkä tiedä, onko mikään oikein vai väärin. Mutta jos
se on väärin, otan minä syyn niskoilleni. Moittikoot siitä minua. Minä
järjestän niin, että ihmiset moittivat vain minua. Sinä et kuulisi
siitä mitään."
Ralph seisoi häntä vastapäätä hämmästyneen näköisenä. Sitten hänen
silmiinsä tuli uusi ilme, jollaista hänen äitinsä ei ollut niissä ennen
huomannut, kestävä, voimakas katse, miehen katse ja poikamaisuus katosi
hänen kasvoistaan ikipäiviksi.
Ralph sanoi hitaasti, pysähtyen jokaisen sanan välillä: "Sinä pakotat
minut _inhoamaan_ niin kovasti itseäni."
Hän veti jälleen äitinsä käsivarren kiivaasti kainaloonsa ja lähti
jatkamaan matkaansa. "Luullakseni on jo aika, että minäkin karkaisen
luontoni ja kiristän hieman ohjaksia, siinä kaikki", sanoi hän
äidilleen ankarasti.
Sitten hän lisäsi hiljempää, painaen äitinsä käsivartta, kylkeään
vasten: "Sinä panet minut tuntemaan itseni kuin... Enpä koskaan ole
aavistanut sinua sellaiseksi.. — Hyvä Jumala, äiti, minäkin voinen
kestää sen, jos sinä vain voit."
Hänen äänensä kävi katkeraksi: "Se on _minun_ koetukseni eikä sinun.
Minä saan vain sen, mitä minulle kuuluu. Siinä ei kuitenkaan ole mitään
muuta tehtävää kuin kestää. Kaikki muu... olisi toisen laahaamista
samaan pulaan. Pelkkä sellainen ajatuskin olisi rikos minun puoleltani.
Kuinka minä kehtaisin toivoa, että kukaan..."
Hän keskeytti ja lisäsi sitten hurjasti nauraen: "Minäpä sanon sinulle,
kuka minä olen — minä olen maailman suurin kirottu hölmö enkä mitään
muuta."
Pian hän jatkoi vakavasti: "Mutta minulla on vielä muutamia heikkoja
tavallisen järjen kipinöitä jäljellä, vaikka olenkin hölmö — nähtävästi
enemmän kuin sinulla. Ainakin tarpeeksi tietääkseni, että minun on aika
nielaista oma lääkkeeni. Miksi sinä minua oikeastaan luuletkaan, äiti?"
Hän puhui kuin vihoissaan, kuin tahtoisi töykeästi nolata, mutta
heidän kävellessään eteenpäin hän puristi vieläkin tiukasti äitinsä
käsivartta. Silloin rouva Bascomb tunsi jotakin, mitä ei ollut tuntenut
hänen kasvettuaan suureksi, tunsi hänen iloitsevan siitä, että hänellä
oli äiti mukanaan. Tämän toteaminen herätti niin suurta iloa, että sitä
tuskin jaksoi kestää. Hän oli ylpeä Ralphin töykeydestä, siitä rajusta
tavasta, kuinka hän oli torjunut niin kiihkeästi tarjotun suunnitelman.
Hän oli erehtynyt. Ralph ei ollutkaan häntä heikompi. Rouva Bascomb
tunsi ylpeänä, että Ralphin voima vastusti hänen voimaansa ja heitti
hänet syrjään, kun hän tunkeutui eteenpäin.
* * * * *
He kävelivät nyt ääneti ilmaisten lujalla kädenpuristuksellaan
jotakin, mille eivät löytäneet sanoja. Tultuaan oman talonsa edustalle
he pysähtyivät peläten palaamista valoon, takaisin elämään. He
seisoivat siinä näkymättöminä toisilleenkin pimeässä ja katselivat
sen talon valaistuja ikkunoita, joka oli suojellut heidän haparoivaa,
käsittämätöntä elämäänsä... sen talon, missä Ralph oli syntynyt, missä
hänen lapsensa oli syntynyt ja hänen isänsä kuollut. Tuntui melkein
kuin he olisivat ruumiistaan vapautuneita sieluja, jotka omituisesti
katselivat kaukaa omia aineellisia ruumiitaan.
Heidän sisäisten tunteittensa aalto kohosi korkeimmilleen ja murtui.
Ralph laski molemmat kätensä äitinsä olkapäille ja pudisteli häntä
edestakaisin, niinkuin hänen sekainen tuskansa pudisteli häntä
itseäänkin. "Voi, äiti, äiti! Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" kysyi hän
kiihkeästi kuiskaten.
Äidillä ei ollut mitään vastausta, mutta Ralph näki hänen silmiensä
loistavan pimeydestä ja kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa purskahti
itkuun.
* * * * *
Että hän oli saanut elää tähän hetkeen asti — ollakseen tukena
pojalleen, mitä vielä, kysyi Mary Bascomb itseltään, voi kukaan nainen
toivoa lisää?