XXXV

Valoisa vuosikymmen, joka oli tuntunut niin pitkältä ja vaihtelevalta

Didsistä ja johon todella mahtui melkein kaikki se elämä, jonka

viisitoistavuotias tyttö voi muistaa, oli ollut rouva Bascombille ihan

erilainen. Mitä häneen itseensä tuli, olivat nämä vuodet sivuuttaneet

hänet kuin uni. Hän oli tänä ajanjaksona kiinnittänyt niin vähän

huomiota itseensä, tuskin tunsi eläneensäkään persoonallisesti. Mutta

Ralph ja Dids olivat eläneet ja muuttuneet. Kun hän katseli heitä

totesi hän, että kymmenen vuotta oli todellakin vierähtänyt siitä

huhtikuusta vuonna 1914, jolloin Lottie oli ruvennut makuulle.

Siihen aikaan Ralph oli ollut seitsenkolmattavuotias, jo kuusi vuotta

naimisissa. Hän työskenteli vieläkin siinä kirjapainossa, missä oli

sattumalta saanut toimen erotessaan yliopistosta, eikä näyttänyt saavan

työstään loistavaa menestystä. "Huh, kuinka minä vihaan sitä!" sanoi

hän silloin tällöin, vetäessään päällystakkia ylleen aamuisin. Mutta

tämä huudahdus oli pikemminkin alistumista kuin kapinaa. Se polkumylly

vaati häneltä komentavasti toisen jännittävän askelen toisensa

jälkeen. Hänessä ei ollut kyllin elinvoimaa jäljellä kapinan tekoon.

Tuskinpa hänessä oli koskaan ollut kapinallisuutta, ja hänen elämänsä

siitä asti, kun hän meni naimisiin, oli tukahduttanut senkin pienen

taipumuksen, joka hänellä lienee alkuperin ollut. Mies, jolla oli vaimo

ja kuusivuotias lapsi — ja nykyään vuoteen omaksi joutunut vaimo —

kuinka hänellä olisi ollutkaan varaa kapinoimaan?

Seitsenkolmattavuotiaan Ralphin kasvot olivat muistuttaneet sellaisen

rahan himmennyttä, tahriintunutta ulkomuotoa, joka on liian pehmeää

metallia, voidakseen vastustaa kolhivan käytännön kulutusta. Vain

lauantai-iltapäiväisin hänen lähtiessään johonkin pallokilpailuun

kirkastuivat hänen kasvonsa ennalleen, käyden vilkkaan näköisiksi.

Mutta siitä hänen äitinsä ja perheensä näkivät vain heikon kajastuksen,

kun hän tuli illalliselle ääni käheänä, vaatteet epäjärjestyksessä,

hyväntuulisena, kävellen kevyesti. Lottien raajarikkoisuuden

ensimmäinen vuosi oli ollut rouva Bascombille niin sietämätöntä

huolien, häpeän ja jännityksen täyttämää aikaa, että hän tuskin oli

kiinnittänyt Ralphiin sen enemmän huomiotaan kuin pitänyt huolta

vain siitä, että hän sai ateriansa ajoissa ja että hänen paitansa

ja kauluksensa lähetettiin säännöllisesti pesulaitokseen ja että

hänen nappinsa ommeltiin kiinni. Pitkä käytännöllinen kokemus näissä

asioissa oli lisännyt hänen luonnollista pätevyyttään, niin että hän

hoiti sellaiset yksityiskohdat vaistomaisesti tarvitsematta kääntää

huomiotaan pois sen suunnan uskomattomista pulmista, minne hän ohjasi.

Lottien raajaukkoisuuden ensimmäisenä vuonna hän oli liukunut

yhdeksännestäviidettä viidenteenkymmenenteen ikävuoteensa ja

siitä, mitä oli jäljellä hänen ruumiillisesta nuoruudestaan,

vanhuutensa alkuun yhtä tietämätönnä ruumiistaan, terveydestään,

persoonallisuudestaan kuin sotasairasvaunujen ajaja pitkin pommien

lakaisemaa tietä. Hän ei todellakaan uskonut pääsevänsä päähän saakka

hengissä ja vielä niin voimissaan, että voisi jatkaa. Jännittyneenä

hän tuijotti sokeasti eteensä pimeyteen, jota hirvittävät räjähdykset

valaisivat, ja koetti, päästäkseen toisesta järkyttävästä hetkestä

toiseen, kestää vielä hieman kauemmin ja ohjata vielä yhden tuollaisen

kuilun ympäri, jollaisia ammotti alituisesti hänen tiellään. Joka aamu,

kun hän heräsi, hän hyppäsi vuoteestaan liiankin tietoisena siitä,

mitä oli tehtävä, eikä saanut miettiä, oliko hän vielä väsyksissä vai

suorastaan sairas. Ja joka ilta, kun hän väsyneenä vaipui vuoteelleen,

oli hänen ainoa tunteensa se hämmästys, että hän vielä oli yhden päivän

pitänyt heidän elämäänsä koossa.

Mutta toisena kesänä, vuonna 1915, kun Dids oli seitsenvuotias,

hän alkoi hellittää. Samoin kuin jokainen, joka ei kokonaan

epäonnistu uudessa yrityksessä, oli hänkin luonut työtään varten

tekniikan, niin ettei hänen ollut enää pakko jännittää voimiaan

loppumattomaan keksimiseen. Suurin osa siitä, mitä piti tehtämän

Lottielle tai Didsille, oli jo toistunut, jopa montakin kertaa. Kun

rouva Bascomb näki sellaisten asiain tulevan, ei hän enää koonnut

kaikkia mahdollisuuksiaan voidakseen niistä selvitä, vaan tiesi,

mitä milloinkin tarvittiin. Jokseenkin yhtä varmasti kuin hän

opetusvälineistä aina valitsi oikean hän nyt tavoitti kotona oikean

menetelmän jokaisen erityisen vaikeuden voittamiseksi. Hän tiesi, mitä

Lottie tekisi kaikissa niissä oloissa, joita mahdollisesti ilmestyisi;

hän oli arvioinut tohtori Pellin niin tarkasti kuin hänen tarvitsikin;

hän oli saanut selville, kuinka pitkäksi tai lyhyeksi ajaksi Lottie

voitiin jättää yksikseen eri leikkikaluineen, millaisella keskustelulla

hänen piti täyttää ne tunnit, jotka hän istui sairaan luona, ja

millaisilla peleillä ja muilla ajanvietteillä voitiin huvittaa Ralphia

sinä aikana, jonka hän viipyi vaimonsa huoneessa.

Häneltä oli mennyt melkein vuosi asioiden aineelliseen järjestelemiseen

siitä sekasorrosta, jonka kanssa hän alussa oli hädintuskin

jaksanut taistella, ja sen hän oli saanut toimeen vain hurjilla

ponnistuksilla. Vuoden lopussa Didsillä oli valoisa, hauska pieni

huone ullakon toisessa päässä; Lottien huoneen lasiseinäinen

aurinkoinen parveke oli saatu valmiiksi ja täytetty kukkivilla

kasveilla (ja kuitenkin niistä kolmestatuhannesta dollarista, jotka

hänellä oli ollut säästökassatilillä Harristownista lähtiessään,

oli vielä melkein puolet jäljellä); ja vaikka hän oli huomannut

pätevän naisapulaisen hankkimisen yhtä mahdottomaksi kuin muutkin

gilmanvilleläiset taloudenhoitajattaret, oli hän järjestänyt työt

sopivasti siivoojattaren, vanhan rouva Raderin, ompelijattaren ja erään

oppilaansa leskeksi jääneen äidin välillä; viimemainitun oli pakko

oleskella kotonaan raajarikkoisen lapsensa luona ja ansaita rahaa.

Hän oli taitava keittäjätär ja lähetti Bascombien taloon myöhään joka

iltapäivä pääruokalajin ja jälkiruoan päivälliseksi. Se kausi oli jo

ohi, jolloin rouva Bascombin oli täytynyt työskennellä myöhään yöhön,

saadakseen käsistään sen, mille ei ollut voinut varata hetkistäkään

toivottomien päivätuntiensa kuluessa.

Niin, kun kesä vuonna 1915 oli alkanut ja Lottien raajarikkoisuuden

ensimmäinen vuosi oli kestetty, huomasi rouva Bascomb jälleen saavansa

joutoaikaa, jollainen tunne oli melkein unohtunut. Tietysti ei

oikeastaan tunninkaan joutilaisuutta — tätä ja oman arvon ylläpitämistä

hänen ei sallittaisi enää koskaan tuntea — mutta eräinä tunteina hänen

ei tarvinnut työskennellä kuuttakymmentä minuuttia kauempaa. Hän oli

huokaisevinaan helpotuksesta ja uskalsi kääntää katseensa omalta

ladultaan muualle, nähdäkseen, mitä oli tapahtunut muille ihmisille,

jotka kulkivat hänen kerallaan tuntematonta kohtaloaan kohti.

Hänen ei kuitenkaan tarvinnut näin katsoa Didsiin. Pieni tyttönen oli

ollut, kuten aina ennenkin, rouva Bascombin näyttämön keskus. Hän

tiesi paljoa paremmin, mitä oli tapahtunut Didsille tänä ensimmäisenä

ratkaisevana vuonna, kuin mitä oli tapahtunut hänelle itselleen. Hän

ajatteli lasta joka henkäyksellään, ja sinä vuonna Didsissä tapahtunut

muutos valoi kirkasta loistoa siihen kärsimykseen, että hän inhosi

itseään ja vihaisesti puolustautuvana moitti Lottieta, nämä kaksi

olivat hänen ainoat persoonalliset mielenliikutuksensa siltä kaudelta.

Lapsen kehitys toisenlaiseksi oli hänen isoäidilleen kuin auringonnousu

uudelle päivälle, kun se luo viattomat aamusäteensä myllerretylle

merelle, joka vielä vääntelehtii myrskyn jälkeen.

Dids oli silloin sivuuttanut seitsemännen syntymäpäivänsä ja oli

ikäisekseen melko pitkä ja vahva, ja hänestä säteili elinvoimaa. Hän

oli lopettanut ensi luokkansa koulussa, kävellen tukevana edestakaisin

mummonsa kanssa neljästi päivässä. Hänen toimelias mielensä oli

koulussa tarttunut yhtä ahneesti elämän uuteen ainekseen kuin kaikkeen

muuhunkin uuteen, mitä hänelle tarjottiin. Niin kokenut opettaja kuin

rouva Bascomb olikin, hämmästytti häntä samoin kuin neiti Sterniä,

ensi luokan opettajaa, pikku tytön merkillinen pirteys. "Hän oikein

haluaa oppia!" huudahti neiti Stern, epäuskoisesti ihmetellen sellaista

ilmiötä kouluun lähetettyjen lasten joukossa. "Minun ei tarvitse

lainkaan _opettaa_ häntä. Hän suorastaan sieppaa minulta."

Se, mitä Dids erittäinkin halusi siepata (kerran arvattuaan, mitä

kirjojen kansien sisällä saattoi olla), oli lukutaito. Tämän

taidon saavuttamiseen hän ryntäsi huutaen kuin sotilas syöksyyn.

Jo kauan ennenkuin hän oikeastaan osasi lukea, hän tavasi kaiken

painetun, mitä sattui hänen silmiinsä, raitiovaunujen ilmoituksista

leivinjauhetölkkien käyttöohjeisiin. Hän kompasteli pisimpien sanojen

yli, teki mitä naurettavimpia arvailuja, sipsutteli, hän kaatui, nousi

jälleen nauraen jaloilleen ja hyökkäsi taas eteenpäin innostuksesta

punottavin poskin. Silloin, kun hänen äitinsä oli joutunut

vuoteenomaksi, hän ei vielä tuntenut kirjaimiakaan. Seuraavana kesänä

hän jo luki mitä kirjaa vain halusi.

Rouva Bascomb oli ottanut osaa tähän kiihdyttävään saavutukseen ja

myös Didsin hehkuvaan mielihyvään siinä lumotussa maailmassa, jonne

hän oli niin uljaasti raivannut itselleen tien. Hän ja hänen pieni

pojantyttärensä olivat siitä asti tuttuja kävijöitä kansankirjastossa.

Mikä kirja piti Didsille valita seuraavalla kerralla, se kysymys

askarrutti aina rouva Bascombin mieltä, jossa nykyään olikin niin

paljon ajatuksia, että ne alituisesti törmäsivät ristiriitaisina

toisiaan vasten. Häpeään ja vihaan itseään ja miniää kohtaan sekaantui

kummallisesti hänen riemunsa, kun hän näki pienen tytön kiihkeän mielen

saavan voimakasta, suloista ja ytimekästä ravintoa — kaikenlaista

ravintoa, sillä rouva Bascomb piti kyllä huolta siitä, että lapsi

sai yhtä paljon välittömiä elämänkokemuksia kuin kirjastotietojakin,

ja hän kokosi naapuriston lapsia omalle pihalleen silmälläpitonsa

alaisiksi kiikkujen ja hiekkaläjien ja muiden samanlaisten lapsille

sopivien houkuttimien ympärille. Dids ei ollut ennen leikkinyt muiden

lasten kanssa (niiden melu ja mekastaminen kun oli hermostuttanut

Lottieta), mutta hän osasi sijoittua paikalleen heti tässä uudessa

yhteiskunnallisessa elämässä. Alusta saakka hän oli ryhmänsä johtaja

— iloinen, kekseliäs, hyväntuulinen, määräävä ja niin rohkea kuin

leijona pienten tyttöjen elämän pulmissa — kuten esimerkiksi jonkun

hurjistuneen koiran ilmestyessä, jonka tulon olivat jo ilmoittaneet

naapuriston naisten yhtä hurjat huudot, oksan katketessa puusta, johon

he juuri olivat kiipeämäisillään, tai jonkun leikkitoverin saadessa

haavan hänen astuttuaan lasinpalaselle. Sellaisissa tilaisuuksissa Dids

ryhtyi aina vaistomaisesti komentajaksi kalpeana ja jännittyneenä,

mutta maltillisena ja harkitsevana. Hän piti leikkimisestä syventyen

siihen koko tarmollaan. Mutta hän ihaili yhtä paljon niitäkin

hetkiä, jotka hän kulutti lukien. Kuten aurinko imee kastetta, imi

hänkin itseensä kaikkien niiden kirjojen sisällystä, joita rouva

Bascomb taitavasti piti kotona esillä; siellä oli kreikkalaisia

jumalaistaruja ja keltiläisiä satuja, intialaisia kertomuksia ja

kauniita kansanrunoja, Grimmin ja Andersenin satuja ja Lagerlöfin ja

Langin teoksia, Mark Twainin ja Lewis Carrollin leikillisiä juttuja

(kuinka mielellään Dids nauroi!), Dickensin ja Louisa Alcottin

romaaneja, historiallisia kertomuksia ja neuvoja, kuinka eri kapineita

valmistetaan — kaikki kelpasi käytteeksi myllyyn, joka yhä pyöri

uskollisesti akselinsa ympäri Didsin kimaltelevan, tumman pään sisässä.

Hän kasvoi pitkäksi ja voimakkaaksi moraalisesti ja henkisesti samalla

tavalla kuin oli kasvanut ruumiillisesti siitä alkaen, kun oli alkanut

saada ruokaa, lepoa ja rauhaa. Katsoessaan hänen kirkkaihin ja iloisiin

kasvoihinsa hänen isoäitinsä usein ajatteli, että hän oli kuin

nenätinkukka [isokonnatatar?] auringonpaisteessa.

Mutta sellaisiakin hetkiä tuli, jolloin kirkkaat oliivinväriset kasvot

olivat haaveelliset ja rauhalliset ja tummat silmät suurina, jolloin

runous itse katseli niistä ja rouva Bascomb tunsi sydämeensä putoilevan

kyyneliä, joita ei enää koskaan päästänyt näkyviin.

Eräänä iltana elokuussa tänä toisena kesänä, kun hän haki Didsiä

maatapanoaikana, hän kiersi takapihallekin. Ilta oli tyyni, lämmin ja

kuutamoinen, ja valkoista sumua kohosi rotkosta talon takaa. Lähellä

tämän hiipivän valkoisen huurun laitaa hän näki pienen tytön, joka

seisoi ja heilutti kädessään pitkää ohutta keppiä tahdikkaasti,

taivutellen samalla hitaasti päätänsä puolelta toiselle. Rouva Bascomb

seisoi hetkisen alallaan ja katseli häntä hämmästyen lapsen kasvojen

kauniista ilmeestä, joka oli täynnä illan suloa ja salaperäisyyttä. Hän

kuuli sanan tai pari siitä, mitä hento ääni mumisi:

"Kuu on niinkuin kukkanen

taivaan huvihuonehen..."

Vihdoin, hyvin hiljaa: "Mitä sinä teet siellä, kultaseni?" kysyi

isoäiti.

Tyttönen säpsähti ja katsoi taakseen nähdäkseen, kuka siellä oli.

Sitten, kuin heräten jostakin toisesta maailmasta, hän sai kasvoilleen

äkkiä sen loistavan hymyn, joka liikutti hänen isoäitinsä sydäntä

tuskallisesti ja hurmaavasti.

"Minä tein vain hieman taikoja", selitti Dids heti tullen lähemmäksi,

pistäen kätensä isoäidin käteen ja katsoen samalla häneen ilman

itsetietoisuuden varjoakaan kirkkaissa silmissään.

Rouva Bascomb muisteli sitä pientä tyttöä, jonka oli nähnyt soodaveden

tarjoilijan parissa.

Joka päivä hän käsitti yhä paremmin, kuinka kummallisen

vastustuskykyinen ja kestävä ihmissydän sentään on ja kuinka äärettömän

tilava. Kuinka hänen oma sydämensä muuten voisi kantaa sellaisen

surkeuden ja katkeruuden raskasta taakkaa... ja kuitenkin suoda tilaa

niin äärettömän suurelle ilolle!

Kun hän laski pienokaisen rauhallisesti vuoteeseen sinä iltana, levitti

hän hartiansa uudelleen kantamaan häpeänsä raskaan raskasta taakkaa,

koettaen kuitenkin samalla heittää sen Lottien hartioille. Näin hän

teki kymmeniä kertoja päivässä. Vain Lottieta sopi syyttää kaikesta,

sanoi hän itsekseen. Sekin oli Lottien syy, että myös hänestä itsestään

oli tullut halveksittava olento.

Ja hänen saatuaan Didsin iltasuudelman tämä taistelu loppui entiseen

tapaansa, hänen karkoittaessaan nämä molemmat ajatukset mielestään

kuin ne eivät olisi merkinneet mitään. Eihän sillä ollut väliä, että

hän oli moitteettomasta henkilöstä muuttunut halveksittavaksi. Jos

häntä voitiin siitä moittia, niin hän oli kyllin voimakas kantamaan

sitä taakkaa, kantamaan millaista taakkaa tahansa, niin kauan kuin hän

saisi nähdä Didsin juoksevan vapaana ja kevyesti edellään ylöspäin sitä

polkua pitkin, joka vei pienen tytön oikeaan elämään.