Florence nyökkäsi, hänen uteliaisuutensa tyyntyi, ja hänen
harrastuksensa tähän asiaan lakkasi äkkiä. Hän lähetti Didsin
selityksen kaikille muille samassa rivissä istuville ja kaikki
nyökkäilivät pettyneen näköisinä, koska siihen, mikä oli näyttänyt niin
jännittävältä, olikin vain niin jokapäiväinen ja epädraamallinen syy.
Anton Zaleski nousi seisaalle ja luki ääneen happamesti ja
häpeilevästi, jollainen tapa on hyväksytty kouluissa korjaamaan
runouden tyhmyyksiä:
"Kun hänet kohtasin mä metsäss' äsken
en malttanut ma olla sättimättä:
hän lemmittynsä päähän karvaiseen
kukista kietoi tuoreen seppeleen."
Kun hän istuutui, ojensi lähin oppilas hänelle tottuneen ovelasti
Didsin ilmoituksen, jolloin hänkin nyökkäsi hieman pettyneen näköisenä.
Kukaan ei sitten puhunut Didsille siitä uudestaan. Se haihtui heti
jokaisen mielestä.
Puolenpäivän aikaan Dids käveli kuten tavallisesti, mummon kanssa
koulusta kotiin. Hän tiesi, ettei mummo ollut nähnyt tätä kohtausta,
sillä hän oli poistunut salista viidennen luokkansa mukana ensimmäisten
joukossa. Mutta vaikka hän tiesi, että mummo olisi äärettömästi
innostunut siitä, tuntui hänestä siltä kuin hänen olisi vaikea siitä
puhua. Mutta miksi? Oliko syynä ujous vai kykenemättömyys löytää
oikeita sanoja? Ehkä hän ei vielä tiennyt, mitä itse tunsi siitä
tai millaisella äänenpainolla pitäisi siitä mainita. Hänestä oli
tarpeellista säilyttää sitä omana tietonaan jonkun aikaa, kunnes se
asettuisi rauhaan eikä enää näyttäisi niin omituisesti erilaiselta kuin
kaikki muu, mitä hänelle oli ennen tapahtunut. Hän avasi monta kertaa
suunsa kertoakseen mummolle, mutta alkoikin aina puhua jostakin muusta.
Hän ei voinut ymmärtää, kuinka aloittaisi.
Se säilyi kuitenkin niin pysyväisesti hänen mielessään, että hän
hämmästyi, kun illallisaika koitti ja päivä oli mennyt. Hänen
ajatuksensa olivat kääntyneet niin sisäänpäin, ettei hän muistanut,
mitä oli tehnyt. Mutta hän tiesi, että hänen tosiaan piti kertoa se
mummolle, eikä se enää tuntunut niin vaikealtakaan. Juuri niinkuin
hän oli ajatellut: Se oli painunut hieman enemmän muiden vaikutelmien
tasalle. Kun he pesivät astioita illalla, sanoi hän: "Mummo, se tohtori
Levering, joka puhui tänään, kutsui minut lavalle ja kysyi minulta,
olenko minä John Bascombin pojantytär. Ja kun myönsin olevani, sanoi
hän tunteneensa isoisän ollessaan yliopistossa."
Hän oli tiennyt mummon innostuvan asiaan. Mutta hän ei ollut
uneksinutkaan, että mummo voisi muuttua tuollaiseksi... kalpeaksi ja
hurjaksi, käsien jäykistyessä sen lautasen ympärille, jota hän piteli
käsissään. Hän käänsi päätänsä hitaasti.
"Mitä sinä sanoitkaan, Dids?" kysyi hän kuin ei olisi uskonut korviaan.
Kun Dids oli toistanut uutisensa, kuivasi mummo nopeasti kätensä ja
kiiruhti puhelimeen. Dids kuuli hänen puhuvan nähtävästi herra Elliotin
kanssa. Hän hengitti niin kiivaasti kuin olisi juossut. "Puoliyhdeksän
junassako? Onko hän jo matkalla asemalle? Siinä tapauksessa ehdin
puhella hänen kanssaan vähän aikaa. Kyllä minä kiiruhdan." Hän ripusti
kuulotorven paikalleen ja huusi Didsille: "Nopeasti, nopeasti nyt! Ota
pian päällystakkisi", ja alkoi kiskoa omia päällysvaatteita ylleen.
Tuokion kuluttua he olivat ulkona, juoksivat raitiovaunua kohti ja
kymmenen minuuttia myöhemmin poistuivat siitä aseman edustalla.
Kaikki tämä hämmästytti Didsiä, ja mummon kasvojen ilme suorastaan
peloitti. Mummo oli sennäköinen kuin ei tietäisi maailmassa olevankaan
muita ihmisiä. Hän nieleskeli pitkään, availi ja puristeli nyrkkiin
käsiään ja näytti niin omituiselta. Dids pelkäsi hänen tekevän
jotakin kummallista, mikä panisi ihmiset tuijottamaan häneen. Hän
oli sennäköinen kuin voisi purskahtaa itkuun milloin tahansa. Mutta
Dids otaksui luonnollisesti, etteivät niin vanhat ihmiset kuin mummo
osanneet itkeä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mummon vuodattavan
kyyneliä tai näyttävänkään olevan itkemäisillään. Didsin mieleen ei
ollut ennen juolahtanut, että mummo voisi tuntea erikoisesti jotakin
— kuten itkemishalua tai sen torjumista. Ajattelematta sitä lähemmin
hän oli aina pitänyt varmana, että mummon tunteet olivat kaikki
kuolleet jo aikoja sitten. Hänen oli nyt kiusallista istua vastapäätä
raitiovaunussa ja katsella outojen tunneaaltojen liikuttamia tuttuja
kasvoja, jotka hän oli aina nähnyt niin tyyninä ja hymyilevinä ja
vakavina. Hän toivoi, ettei mummo vain purskahtaisi itkuun näin
julkisessa paikassa. Mitähän ihmiset siinä tapauksessa ajattelisivat?
He tietysti tuijottaisivat häneen ihmeissään ja tuijottaisivat nytkin,
jos vain sattumalta katsoisivat mummon kasvoja, vaikka hän istui niin
suorana ja hiljaa. Mikä häntä oikeastaan vaivasi? Olihan isoisä ollut
kuolleena jo kymmeniä vuosia. Dids oli aina otaksunut, ettei mummo
häntä enää muistellut.
He eivät nähneet tohtori Leveringiä odotussalissa. Kello oli jo
kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan. Juna lähtisi kymmenen minuutin
perästä. Mummo katseli ympärilleen ensimmäisen, toisen ja kolmannenkin
kerran, tarkaten vuoron perään kaikkia ihmisiä. Sitten hän meni
lippuluukulle, ja Dids kuuli hänen kysyvän erästä pitkää, vanhahkoa
herraa. Lippujen myyjä oli muistavinaan vanhan herrasmiehen menneen
suoraan ovesta laiturille kuin tupakoimaan.
Mummo riensi salin läpi, jossa monet ihmiset nyökkäilivät hänelle
ja sanoivat: "Hyvää iltaa, rouva Bascomb", mutta hän ei näyttänyt
heitä huomaavankaan, vaan meni ovesta laiturille Didsin kanssa. Pitkä
rivi sähkölamppuja loi kylmää, valkoista valoaan kylmään, mustaan
keskitalven yöhön. Vain muutamat ihmiset uhmasivat pakkasta, pari
asemamiestä kärryineen, joka oli täynnä matka-arkkuja, ja muuan
edestakaisin kävelevä nainen, jolla oli pieni koira mukanaan. Ei mitään
tohtori Leveringiä — ah, kyllä, laiturin kaukaisimmassa hämärässä
päässä joku pitkä epäselvä hahmo.
Mummo käveli niin nopeasti häneen päin, että melkein juoksi. Dids
seurasi häntä hirveästi hämillään ja häveten mummon vuoksi. Mitä
tuollainen hieno, kuuluisa mies kuin tohtori Levering ajattelisikaan
heistä, kun he tunkeutuivat tällä tavalla hänen luokseen? Ja mummo oli
niin vanha ja vaatimattomasti puettu, ja päässään hänellä oli muuan
hirveimmistä hatuistaan. Dids katui, että oli lainkaan lähtenyt mukaan,
ja toivoi voivansa erota mummosta, niin ettei hänen tarvitsisi ottaa
osaa siihen kiusalliseen kohtaukseen, joka oli tulossa.
Kun tohtori näki mummon tulevan luokseen, kääntyi hän, ja kun mummo oli
lähempänä, kohotti hän hieman hattuaan valkoiselta tukaltaan, näyttäen
hämmästyneeltä ja Didsin mielestä, melko vastahakoiselta ja ylpeältä.
Mummo ei aloittanut millään kohteliaisuudella, kuten sanomalla "Hyvää
iltaa" tai "Suokaa anteeksi", vaan kysyi suoraa päätä hyvin hiljaisella
äänellä kuin olisi pahasti hengästynyt: "Onko totta, että te tunsitte
mieheni? Että tunsitte John Bascombin?"
Tohtori Leveringin kasvot muuttuivat, niin että hän oli ihan eri
henkilön näköinen. Hän otti hatun päästään, ojensi kätensä mummolle
ja sanoi samalla urkumaisella äänellä, joka oli kajahdellut Didsin
mielessä koko päivän: "Onko tämä John Bascombin leski? Tätä naistako
John Bascomb rakasti?"
Ja silloin, juuri niinkuin Dids oli pelännyt, mummo alkoi itkeä,
vieläpä niin kovasti, ettei kyennyt puhumaan, ja hänen koko ruumiinsa
vapisi, mutta hän ei peittänyt kasvoja käsillään. Hän ei kääntänyt
silmiään tohtori Leveringin kasvoista. Dids oli iloissaan siitä, että
he olivat niin kaukana pimeässä, missä kukaan ei voinut heitä nähdä.
Hän tunsi olevansa hirveästi järkytetty, kun mummo itki noin, hänen
voimatta pyytää, että hän piilottaisi näkyvistä kyynelten kostuttamat
kasvonsa, joita nyyhkytykset vääristivät. Mummo koetti nyt puhua,
mutta Dids ei saanut selville hänen puheestaan muuta kuin että hän
katkonaisesti toisteli yhä samaa: "Te tunsitte Johnin. Te tunsitte siis
Johnin. Siitä on kulunut pitkä... niin kovin pitkä aika... kun olen
puhutellut henkilöä, joka on tuntenut Johnin."
Tohtori Levering puristi nyt mummon kättä molemmin käsin. Hänkin koetti
lausua jotakin, mutta vaikka hän ei itkenytkään, vapisi hänenkin
äänensä. Dids kuuli hänen sanovan: "Te siis olette John Bascombin
leski", ja vetävän syvään henkeään. Sitten hän jatkoi: "Minä olen
muistissani seurustellut hänen kanssaan koko tämän päivän, koska näin
hänen henkensä katsovan minuun hänen pojantyttärensä silmistä..." Hän
ojensi kätensä vetääkseen Didsin lähemmäksi. "Minä ajattelin hänen
syvää kirkasta katsettaan. Tuntuu ihmeelliseltä nähdä sen vielä elävän
uudessa ihmisolennossa."
Hän kääntyi takaisin mummon puoleen, joka kömpelösti pyyhki kyyneliä
silmistään, jotta voisi katsoa tohtoriin. "Juuri silloin, kun tulitte
minua kohti, ajattelin häntä taas ja kyselin itseltäni, olinko elänyt
niin, etten pelkäisi nyt katsoa vielä kerran John Bascombia silmiin."
Ikäänkuin hänen sanansa olisivat suorastaan lyöneet, rouva Bascomb
päästi voihkaisun, niin, että Didsin sydän säpsähti. "Ei... ah, ei! Voi
tätä kurjuutta!" huusi hän ojentaen kätensä kuin puolustaakseen itseään.
Dids oli pelästynyt. Mummo näytti niin omituiselta. Tuntui
mahdottomalta, että tuo voi olla hänen oma rauhallinen mummonsa — tuo
toivoton vanha nainen, joka seisoi hämärässä vääristynein ja kyynelistä
kimaltelevin kasvoin.
* * * * *
Kaukana radalla he näkivät veturin merkkilyhdyt. Ne kiskot, joiden
vieressä he seisoivat, alkoivat jymistä.
Tohtori Levering sanoi: "Kuulkaapa rouva Bascomb te olisitte varmasti
ylpeä saadessanne katsoa hänen silmiinsä, kun teillä on kasvatettavana
tällainen hieno tyttö hänen henkensä perijäksi. Minä olen tänään
kuullut millainen johtaja hän jo on ja kuinka hartaasti te häneen
olette kiintynyt."
Junan kolina kävi kovemmaksi. Mummo tarttui vanhan herran käteen ja
sanoi kiihkeästi: "Niin niin... minulla ei olekaan muuta... minä olen
koettanut... pojantyttäreni tähden..."
Vaunujen pyörät sivuuttivat kolisten kiskojen vaihteet ja
merkkilyhtyjen valot häikäisivät heidän silmänsä. "Hänestä tulee Johnin
kaltainen, eikö tulekin?" huusi mummo lähestyvän junan kolinan läpi —
tai ne olivat ne sanat, jotka Dids luuli kuulleensa hänen sanoneen kun
koko asema heräsi äkilliseen meluun jonkun huutaessa käheästi jonkin
ilmoituksen junasta ja ovien lennähtäessä auki odotussalista syöksyvien
matkustajien tieltä.
Tohtori Levering kääntyi ja samassa Dids näki hänen kumartuvan
puoleensa ja tunsi suutelon otsallaan. Sitten hän näki tohtorin
katsovan taas mummoon, näki hänen huultensa liikkuvan, mutta juna
kolisi nyt jyristen heidän ohitseen ja hän kuuli vain: "Niin kyllä
hänestä..."
Ja sitten hän oli poissa. Ihmisiä matkalaukkuineen hääräili heidän
ympärillään tyrkkien heitä ja huudellen toisilleen Dids ja mummo
peräytyivät pois joukosta nurkkaan, joka oli niin pimeä etteivät he
voineet nähdä toisiaan.
Mutta Dids tunsi mummon painautuvan häneen kuin pelkäisi kaatuvansa.
Hän kiersi käsivartensa lujasti mummon ympärille, jäykisti ruumiinsa
voimakkaaksi ja tunsi laihan ja vanhan vapisevan ruumiin painon
raskaaksi nuorille voimilleen.
Kuinka kovasti mummo painautuikaan häneen kiinni! Vai johtuiko se hänen
oman syleilynsä lujasta otteesta? He olivat kuin yksi ihminen. Hän
tunsi kyynelten kostuttavan poskiaan. Olivatko ne hänen? Vai mummonko?
Miksihän itkisi?
Tätä siis merkitsi... rakkaus.
Hän oli iloinen siitä, että he saivat olla täällä pimeässä missä ei
kukaan voinut nähdä heitä kunnes mummo rauhoittuisi hieman. Eikä mummo
enää vapissutkaan niin kovasti nojatessaan raskaasti Didsiin pää hänen
olkapäällään.
Vienona ja viileänä tuntui otsalla suudelma vanhalta herralta, joka
oli rakastanut hänen isoisäänsä ja sanonut antaessaan hänelle tuon
pyhittävän suudelman, että hänestä tulisi sen ystävän kaltainen, jota
hän oli hellinyt. Mitä suutelo toi hänen mieleensä? Hän ei voinut
muistaa.
Kuinka kummalliselta tuntuikaan että mummo nojautui _häneen_?
Täällä oli liian kylmä mummolle. Hänen omatkin jalkansa olivat kuin
jäätä.
"Tule nyt, mummo" sanoi hän hiljaa, "ehkä meidän on parasta lähteä
liikkeelle..."
"Kyllä, kyllä, kultaseni" sanoi mummo alistuvasti, "meidän on parasta
nyt lähteä kotiin".
* * * * *
Seuraavana aamuna, kun hän ja mummo erosivat toisistaan
koulurakennuksen pääoven sisäpuolella, lähestyi Didsiä hallin poikki
muuan omistavasti hymyilevä pitkä, hontelo, näppyinen poika. Dids
katsoi häneen ja näki hänet, näki hänessä julmasti kaikki, komeilevan
sormuksen hänen likaisessa sormessaan, huonosti sopivan norfolkilaisen
puvun, joka peitti rumasti hänen litteän rintansa, hänen ilmeensä,
jossa oli puolittain maalaismaista kömpelyyttä ja tylsää itserakkautta,
hänen laahaavan käyntinsä ja hänen silmiensä himokkaan ja raa'an ilmeen.
Se oli Tug Wagner. Noiden kalpeiden, velttojen huulien antaman suutelon
hän oli kerran ottanut vastaan... Se ajatus värisytti häntä. Mielessään
hän vihaisesti moitti poikaa siitä häpeämättömyydestä, että hän vielä
jatkoi olemassaoloaan.
Dids katsoi häneen ivallisesti vihaisilla nuorilla silmillään ja
kääntyi ylpeästi poispäin.
Pojan omahyväiset, itsetietoiset kasvot muuttuivat naurettavasti. Hänen
suunsa loksahti auki. "Mikä sinua vaivaa, Dids?" kysyi hän.
"Ei mikään", vastasi Dids kuivasti.
"Minä aioin sopia sinun kanssasi siitä, että me lähdemme iltapäivällä
Petersiin juomaan lasillisen kultakermaa", esitti hän.
"Ei, kiitoksia", sanoi Dids häijysti. "Minä olen kyllästynyt noihin
kuvottaviin iänikuisiin juomiin!"
"Mutta, Dids..." sanoi poika tunteellisesti, alentaen ääntään
ja käyttäen erityistä, tuttua äänenpainoa. Dids katsoi häneen
tahtomattaankin. Hänen silmissään oli ahmiva ilme, ja Dids huomasi
hänen siirtyvän vielä lähemmäksi.
Dids kuohahti. Kuinka Tug _uskalsi_? "Oh, mene tiehesi äläkä vaivaa
minua!" sanoi hän töykeästi.
Poika hätkähti. "Mutta miksi, Dids..." änkytti hän, hämmästyneen tuskan
pyyhkiessä pois hänen kasvoistaan tyhmyyden ja raakuuden, niin että hän
näytti säälittävältä kuin loukkautunut pikku poika.
Dids ei halunnut suoda hänelle enää katsettakaan. Peloittavan
paatuneena hän lausui lopullisen tuomionsa, kohauttaen hartioitaan:
"Voi, sinä hermostutat minua aika lailla! Minä en halua seurustella
enää sinun enkä kenenkään toisenkaan pojan kanssa!"
Hän käveli hallin päähän reippaasti kevein askelin. Luentosalin
ovella hän näki ryhmän tyttöjä ja poikia; se oli hänen oma vanha
toverijoukkonsa urheiluissa ja leikeissä. He odottivat häntä. Dids
paransi vauhtinsa loikkimiseksi ja hyppimiseksi ja liittyi heihin
hyökäten. He näyttivät hänestä hyviltä. Hän otti heidät jälleen
valtaansa ja tiesi heidän pitävän siitä, niinkuin hän itsekin piti.
"Te näytätte kovin huolestuneilta", sanoi hän iloisesti: "mikä nyt on
hätänä?" Hänen äänessään oli entistä tarmokasta varmuutta, että tässä
oli sellainen tyttö, joka voi korjata asiat, vaikka ne olisivatkin
kuinka hullusti tahansa.
Florence King kiersi käsivartensa hänen kaulaansa draamallisesti ja
vaikeroi: "Meillä on tentti Englannin kirjallisuudessa tänään, eikä se
ilkeä vanha noita ilmoittanut sitä ennemmin."
Muuan poika sanoi synkästi: "Minä en ole edes lukenut läpi sitä
kirottua vanhaa näytelmää."— "Oletteko te jo lukeneet viimeisen
näytöksen?" kysyi toinen.
Dids ei joutunut päästään pyörälle eikä tuhlannut aikaansa valituksiin.
"En minä ainakaan ole", sanoi hän kylmästi, "mutta tenttihän on
vasta kello kolme iltapäivällä". Hän katsoi kelloon ja alkoi sitten
näppärin sormin aukoa kirjapinkkansa nauhoja. "Meillä on nytkin vielä
viisitoista minuuttia aikaa ennen soimista, ja voimme vuorotellen lukea
toisillemme ruokasalissa. Minä jään tänään tänne väliaterialle. Ja
sitten voimme vuorotellen lukea..." Hän näki suunnitelmansa valmiina
edessään ja nyökäytti päätänsä luottavaisesti. Tytöt näyttivät
rauhoittuvan. Dids pelastaisi kyllä heidät kaikki, kuten aina ennenkin.
Muuan huusi olkansa yli eräälle vastatulleelle: "Tule tänne, Retta!
Dids aikoo auttaa meitä pänttäämisessä, niin että pelastumme Englannin
kirjallisuuden tentistä."
"Mihin viimeksi jäimme?" kysyi Dids, seilailen kirjansa lehtiä.
"Lumottu katse hirviöstä kääntyy pois,
kuin kaikki jälleen ennallansa ois."
"Oliko se siinä? Ei, nyt muistankin, että me olimme jo paljon
kauempana."
"Unohda öinen ilve, tai jos muistat,
se olkoon vain kuin häijy painajainen.
Taas ollos niinkuin ennenkin ja katso,
maailma kaikkineen on vielä samanlainen.
Dianan umppu sai sen ihmeen aikaan,
Kupidon kukka vielä yhtyi taikaan.
Unesta nouse, armas kaunokainen!"
"Kuulehan nyt, Dids", sanoi Florence King keskeyttäen hänet, kun pääset
johonkin sellaiseen riviin, joka sinun mielestäsi on oikein hyvä,
ilmoita se minulle, niin että voin opetella sen ulkoa. Tentissä tulee
varmaankin olemaan sellainen kysymys, että pitää lausua jokin säe,
josta erityisesti pitää, enkä minä koskaan tiedä, mitä minun pitää
sanoa, kun opettaja sitä kysyy. Minun mielestäni se on englanninkielen
tenttien ilkeimpiä puolia."
"Varmasti", sanoi Dids. "Minä haen sinulle paljonkin sellaisia. Tässä
on esimerkiksi jotakin ihanaa, persikoita ja kermaa suuhusi...
"Liekö kummaa vaiko totta: kaikenlaisiin
satuihin en vain usko enkä keijukaisiin."
"Mutta siinähän on kaksi riviä", vastusti Florence. "Kumman niistä
lausun?"
* * * * *
Didsillä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, miksi hän oli niin
äkkiä alkanut inhota Tugia.
Rouva Bascombilla taas ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, että
Dids joskus oli tuntenut vetovoimaa siihen poikaan tai sentapaisiin.