Kun Dids oli viiden- ja kuudentoista välillä, otti hän äkkiä vauhtia
ja alkoi kasvaa niin nopeasti, ettei hänen hameittensa helmoja ehditty
oikein pidentää. Hän ei kasvanut ainoastaan tuumissa. Syyskuussa, kuten
hän joskus sanoi itsekseen, hän oli vielä ollut vain lapsi, vaikka
olikin aloittanut ensi lukukautensa korkeakoulussa. Hän sipsutteli
muiden pienokaisten mukana ja hyppäsi vielä mielellään nuoraa, olipa
välistä piilosillakin, ja piti poikia vain leikkitovereina. Mutta
helmikuussa, kun hän ajatteli itseään, hän voi tuskin muistaa olleensa
sellainen pieni tyttönen. Piilosilla! Nyt hän olisi yhtä hyvin voinut
leikkiä nukeilla tai imeä peukaloaan. Hänen ruumiinsa oli melkein paria
tuumaa pitempi. Ja hän itsekin oli toinen henkilö.
Oliko hän ollut kaunis lapsi? Hän ei ollut milloinkaan välittänyt
siitä, oliko hän tarpeeksi sievä, koska oli aina leikkinyt ja
lueskellut niin ahkerasti, ettei siihen liiennyt aikaa. Mutta nyt hän
tiesi kutakuinkin, että hän oli sievä tyttö. Ja lisäksi hänet täytti
se kiihoittava huomio, että hän oli enemmänkin kuin sievä — että hän
miellytti poikia.
Hän sai sen selville kävellessään katua pitkin erään suuren pojan
kanssa. Hänen tarvitsi vain katsahtaa poikaan erityisellä tavalla — hän
ei oikeastaan tiennyt tätä tapaa, mutta kun hän tunsi olevansa täynnä
sähköä, voi hän aina tehdä niin — ja minuutissa tai parissa, vaikka
poika olisi jutellut kuinka innostuneesti pallopelistä, hän keskeytti,
katsoi takaisin häneen jollakin erityisellä tavalla ja siirtyi samalla
niin lähelle, että he koskettivat toisiinsa kävellessään. Silloin
heissä molemmissa kohisi ja vihloi päästä jalkoihin saakka, ja he
nauroivat suunnattomasti jollekin tyhjälle eivätkä oikein tienneet,
mistä puhuivatkaan. Sen oli _hirmuisen_ jännittävää.
Ja se pani kaiken muun, mitä oli ollut hänen elämässään, näyttämään
mitättömältä ja tyhmältä ja mauttomalta. Läksyt! Koripallo! Mummo!
Soitto! Luisteleminen! Runokirjat! Dids voi tuskin muistaakaan enää,
milloin hän oli ollut sellainen lapsi, että oli mokomista asioista
välittänyt. Puvut! Ne olivat nyt ajattelemisen arvoisia. Lyhyimmät
hameet, ohuimmat puserot, läpikuultavimmat sukat (vaikka tyrannimainen
vanha mummo ei hankkinutkaan niin hienoja kuin useimmat tytöt
käyttivät), pehmeän lyhyeksi leikatun tukan jokaisen kiharan oikea
asento, kynnet, niukkojen alusvaatteiden oikea kuosi... Dids nukkui
ajatellessaan näitä asioita ja heräsi mieli täynnä niitä. Ja Tug
Warneria.
Sillä hän ja Tug Warner olivat nyt ratkaisevasti ruvenneet pariksi. Tug
oli hänen "kaverinsa", vaikka mummo ei ollut sitä vielä huomannut. Dids
käveli hänen kanssaan, kuten oli nähnyt vanhempien tyttöjen kävelevän
"kaveriensa" kera. Tug vei hänet eri paikkoihin, kaikkiin niihin,
joissa mummo salli hänen käydä, ja muutamiin sellaisiinkin, joista
hän ei tiennyt mitään. Esimerkiksi, Tug vei hänet pari kolme kertaa
viikossa Petersin rohdoskauppaan ja tarjosi hänelle kaikkea, mitä hän
halusi, kalliita sekoitettuja juomiakin, joita hän ei ollut milloinkaan
halunnut, ja jotka maksoivat viisikolmatta tahi -neljättä senttiä
lasillinen. Tugin isä omisti Gilmanvillen hotellin, niin että Tugilla
aina oli paljon rahaa, ja hän tiesi aina kauppamatkustajien kertomat
viimeiset pilat.
Istuen kuin orrella korkeilla tuoleillaan marmorisen myyntipöydän
ääressä nämä molemmat korkeakoulua käyvät nuoret nauttivat niin
hitaasti kuin suinkin jäätelöstä ja jauhetuista pähkinöistä ja
hillotuista hedelmistä ja paksusta oivallisesta siirapista ja
sulatetuista alteakakuista valmistettua sekoitusta, katsellen toisiaan
hanojen takaisissa suurissa kuvastimissa ja käännellen päätänsä
sinne tänne ihaillen itseään, kohdaten toistensa silmät kuvastimessa
ärsyttävästi, nauraen ääneen ja tyrkkien toisiaan. Joskus he
kuuntelivat mielellään tarjoilijankin leikinlaskua, mutta toisinaan,
kun hän kävi liian iloiseksi, koettivat he turhaan nolata häntä. Dids
tiesi kaikkien kauppaan tulleiden katselevan ja kuuntelevan heitä. Se
herätti hänessä huimaavan kiihoittavan tunteen, jota hän luuli huviksi.
Se oli samanlaista kuin hänen katsoessaan syvälle Tugin silmiin, kun
he jälkeenpäin kävelivät yhdessä, heiluvien käsien silloin tällöin
koskettaessa toisiinsa.
Joskus, kun hän oli palannut kotiin omaan huoneeseensa omien
kuluneitten kirjojensa joukkoon tai istui pianon ääressä, jonkin
hopeanheleän, hyvin muistiin painuneen sävelen helkkyessä hänen
sormiensa alla, tai lepäsi rauhallisena ja torkkuvana pienessä
huoneessaan sen jälkeen kun valo oli sammutettu — joskus noiden
makeisten siirapinmaku tuli mieleen ja teki hänet melkein
pahoinvoivaksi, samoin kuin hän inhoten muisteli kaupassa
vetelehtineitä miehiä, jotka olivat erikoisesti katselleet häntä ja
nauraneet hänen tempuilleen. Mutta se oli vain ohimenevä. Hän oli
aina valmis aloittamaan uudestaan, ellei muun vuoksi, niin ainakin
sentähden, että häntä lämmitti ja miellytti muiden tyttöjen kateus.
Hän ei koskaan puhunut siitä mummolle, joka ei sivuuttanut Peterin
rohdoskauppaa matkallaan koulusta kotiin.
Hän ei vielä ollut sallinut Tugin suudella, vaikka arvasikin Tugin
tekevän niin jonakin päivänä. Hän oli romaaneissa lukenut paljon
suutelemisesta ja siitä, kuinka ihmeelliseltä se tuntui tytöstä, ja
saadessaan silloin tällöin mennä eläviinkuviin, ja katsella siellä
jotakin kuvaa, jossa sankari ja sankaritar vaihtoivat pitkän, tiukan
filmisuudelman, hän vapisi päästä jalkoihin saakka. Niin, sen täytyi
olla ihmeellisiä!
Katsellessaan Tugia monta kertaa päivässä Dids ei nähnyt häntä, vaan
viimeisen näkemänsä filmisankarin kalpeat, teräväpiirteiset kasvot
ja ammattimaisesti leimuavat silmät. Mutta vaikka hän ei nähnyt itse
Tugia, tunsi hän Tugin, kun tämä painautui likemmäksi häntä. Silloin
eivät lämpö ja värähtely johtuneet valkoisen kankaan varjosta, vaan
todellisesta, elävästä pojasta. Se oli äärettömän kiihoittavaa.
Neiti Mann, englantilainen kirjallisuuden opettaja, ja herra Leonard,
laskennon iäkäs lehtori, joka oli ainakin nelikymmenvuotias,
hätääntyivät Didsin äkillisestä huonosta lausumisesta ja
tarkkaavaisuudesta luokalla, vaikka hän tavallisesti oli niin etevä.
Kun he panivat hänet kovalle, katseli Dids vain haaveilevasti ja näki
jotakin, missä oli sekaisin kalpeita piirteitä ja hämmentävää nuorta
poikaa. Kuinka kuivilta ja mitättömiltä hänen läksynsä tuntuivatkaan!
Kuinka hän olisi voinut innostua kirjallisuuteen, lueskella satoja
vuosia sitten kirjoitettua näytelmää jossa kerrottiin vain noituudesta,
keijukaisista ja muista mahdottomista asioista, joita ei kukaan voi
uskoa — miehestä, jolla oli aasin pää! Ikäänkuin sellaista olentoa
voisi olla olemassa. Ja keijukaiskuningattaresta, joka oli niin tyhmä,
että rakastui häneen.
Neiti Mann luki huolellisesti korostaen:
"Nyt istu kukkasille, aasi kulta,
hyväilyn poskellesi saat sa multa;
siloiseen päähäs pistän ruususen
ja suurenmoista korvaas suutelen."
Hän keskeytti katsoen Didsiin vihaisesti ja sanoi: "Neiti Bascomb, te
ette kuuntele nytkään. Ettekö voi _tuntea_ tämän kohdan huumoria ja
ivaa?"
Ei, vilpittömästi sanoen, Dids ei ymmärtänyt, että kaikessa tuossa
lorussa oli mitään hänelle. Kerran, kun neiti Mannin itsepäisyys, että
hänen piti kiinnittää huomionsa tähän tyhmään tarinaan, vaivasi häntä,
ryhtyi hän vastustamaan: "Suoraan sanoen, neiti Mann, se kuulostaa
minusta pelkältä lorulta. Nykyään ei enää kukaan usko loitsuihin,
lumoamisiin eikä mihinkään sellaiseen. Kuinka kukaan välittäisi niin
paljon mokomasta tarinasta, että jaksaisi kiinnittää ajatuksensa
siihen? Se on niin mahdoton. Hänen täytyi kai huomata, että miehellä
oli aasin pää."
Neiti Mann oli tyytyväinen saatuaan kiihoitetuksi väittelyyn tuon
tytön, joka oli ennen ollut hänen parhain oppilaansa. "Hän näkikin
sen", sanoi hän innokkaasti. "Titania näki sen, mutta hän oli lumottu,
niin että se hänestä näytti kauniimmalta kuin miehen pää."
"Oh, kuinka hän olisi voinut!" huudahti Dids. "Kukaan ei voisi niin
erehtyä. Minä tarkoitan juuri sitä. Ette tekään voi sitä uskoa, koska
se on niin mahdotonta. Ja ruveta äkkiä rakastamaan aasin päätä ilman
mitään muuta syytä kuin että hänen silmiään oli sivelty jollakin
kasvinesteellä. Ei, neiti Mann, se on ehdottomasti naurettavaa."
"Minä otaksun teidän luulevan itseänne täysin päteväksi sitä
arvostelemaan", sanoi neiti Mann ratkaisevaan tapaansa. Hän oli
vasta äsken päässyt korkeakoulusta ja käytti usein hyvin ivallisia
persoonallisia huomautuksia, herättääkseen oppilaissaan rakkautta
kirjallisuuden kauneuksia kohtaan.
Dids ei välittänyt hänen puheistaan, kun oli taas vaipunut haaveilevaan
raukeuteensa. Mitä hän huoli muista ihmisistä! Tämän jälkeen hän
teeskenteli kirjallisuustunneilla ehdotonta alistumista kaikkeen, mitä
neiti Mann sanoi. "Kyllä, neiti Mann", mumisi hän mukautuvasti kuin
tuhannen penikulman päästä.
Ja: "Niin, herra Leonard", lempeällä äänellä katsellen hänen ryppyjään
ja harmaantuvaa tukkaansa ja ihmetellen, oliko hän milloinkaan ollut
nuori ja kosketuksesta värähtelevä, kävellessään jonkun rinnalla.
* * * * *
Koulun perinnäistapojen mukaan heillä oli Lincolnin syntymäpäivänä
harjoituksia — soittoa ja eräs puhuja kaupungista. Kello kymmenen
aikaan aamulla oppilaat marssivat kokoussaliin, alempien luokkien
oppilaiden ravatessa pienillä jaloillaan kiihkoissaan siitä,
että saivat poistua omilta luokiltaan lukuaikana, ja pitkien
korkeakoulupoikien laahustaessa sisään, kädet housuntaskuissa,
ikävystyneinä jo edeltäpäin näihin ylimääräisiin jaaritteluihin.
Soitannon opettaja oli harjoittanut useita erityisiä soittokappaleita,
ja kaikki koulun kuoroon kuuluvat oppilaat istuivat eturiveissä hyvin
innostuneina, kylmäkiskoisesta ulkomuodostaan huolimatta, koska heillä
oli tärkeä osa ohjelmassa. He olivat jo unohtaneet, kenen syntymäpäivää
nyt vietettiin, eikä heidän mielessään tällä hetkellä ollut muuta kuin
se toivo, että sopraanot laulaisivat korkeat nuotit hieman paremmin
tällä kertaa kuin viime harjoituksissa.
Herra Elliott, koulun johtaja ja heidän maailmaansa komentava kenraali,
marssi lavalle vieden sinne mukanaan pitkän vanhan miehen, hyvin
suoran, hyvin vaikuttavan ja kauniimmin pukeutuneen kuin kukaan oli
Gilmanvillessä. Hänen asentonsa, kun hän seisoi siellä valkoinen pää
komeasti pystyssä, pani hänet näyttämään historialliselta henkilöltä.
Hän katseli uteliaasti ja tarkasti kaikkien näiden neljänsadan lapsen
kasvoihin, kun he totellen herra Elliotin antamaa merkkiä nousivat
seisaalle osoittamaan kunnioitusta hänelle, jota he eivät ollenkaan
tunteneet, sillä vaikka herra Elliott olikin kymmenen päivää sitten
ilmoittanut heille puhujan nimen, oli heidän mieleensä silloin painunut
vain se, ettei helmikuun kahdentenatoista päivänä olisi mitään
lukemista kymmenestä yhteentoista. Se oli niin tärkeätä, että senvuoksi
kannatti melkein käydä harjoituksissakin. Nyt kun heihin suuntautui
tuo ihan suora katse hyvin läpitunkevista teräksenvärisistä silmistä,
istuivat he suorempina koettaen muistella, mitä herra Elliott oli
sanonut puhujasta.
Dids oli ihan hätkähtänyt osakseen tulleesta eloisasta katseesta.
Hänestä tuntui siltä kuin puhuja olisi todella nähnyt hänet, todella
kiinnittänyt häneen huomionsa. Kuka hän siis olikaan? Oliko herra
Elliott sanonut häntä jonkun yliopiston rehtoriksi? Vai oliko hän
joku kuuluisa kemisti? Vai korkeimman oikeuden tuomariko? Kun he
istuutuivat, kuiskasi hän Florence Ringille: "Keneksi herra Elliott
sanoikaan...?"
Kuullessaan hänen ensimmäisen sanansa Florence kohotti kulmiaan ja
hartioitaan merkiksi, ettei hänelläkään ollut siitä aavistusta.
Esitykset alkoivat.
Dids lauloi mielellään mukana kuorossa. Kun hän istuutui laulettuaan
oikein sydämensä pohjasta Olaf Trygvasonin altto-osan, tunsi hän
olevansa kuin eri ihminen. Soitto tunkeutui aina Didsin läpi täyttäen
hänet kokonaan sävelillään. Se karkoitti kaiken muun hänen mielestään,
niin että hän sen loppuessa tunsi olevansa ihan tyhjä ja avoin
seuraavalle aistimukselle.
Seuraava aistimus, joka suuntautui häntä kohti, oli puhujan ääni.
Se oli kuin urkujen kumea sävel. Gilmanvillen asukkailla oli yhtä
vähän ollut sellaista ääntä kuin heillä oli sellaisia vaatteitakaan.
Jokainen kokoussaliin saapunut istui hyvin hiljaa, kuunnellen tuota
ääntä, vain muutamien tarkatessa hänen sanojaan. He eivät yskineet
eivätkä siirrelleet jalkojaan, kuten tavallisesti tekivät esitelmien
aikana, eivätkä katselleet taakseen nähdäkseen, kuka sieltä näin
myöhään tuli. Dids kuunteli hartaasti muiden kanssa, ja vaikkei hänkään
useimpien muiden lasten tapaan olisi kyennyt kertomaan, mitä tuo
sointuva, sivistynyt ääni oli sanonut hänelle, tunsi hän kuitenkin
sen sanoneen melko paljon. Nähtävästi he tunsivat kaikki samaa, sillä
kun he poistuivat kokoussalista esitysten loputtua, kävelivät kaikki
pienet lapset hiljaa, ja kaikkien vanhempien lasten kasvot näyttivät
haaveellisilta.
Didsin ja kaikkien muidenkin kuoroon kuuluvien oppilaiden oli pakko
odottaa omaa merkkiään voidakseen nousta ja lähteä pois, kunnes
alempien luokkien oppilaat olivat poistuneet käytävistä. Hänen
hämmästyksekseen, juuri kun he vihdoinkin saivat nousta seisaalle
lähteäkseen, kääntyi herra Elliott, joka oli jutellut vanhan, etevän
puhujan kanssa, häneen päin ja kurottautunut lavan reunan yli
huomautti: "Voitteko viipyä vielä hetkisen? Tohtori Levering haluaa
puhella kanssanne."
"Minunko kanssani?" kysyi Dids katsoen olkansa yli saadakseen varmuuden
siitä, ettei herra Elliott puhunut jollekulle hänen takanaan.
"Niin. Tulkaa tänne sivuportaita myöten, että saan esitellä teidät",
sanoi herra Elliott.
Niinpä sitten tapahtui, että viimeiset korkeakoulupojat ja tytöt,
kääntäessään päätänsä menossa halliin, näkivät hämmästyksekseen Dids
Bascombin seisovan lavalla ja tervehtivän kädestä sitä herraa, joka oli
äsken puhunut. "No, mitä sinä tiedät tuosta?" kysyivät heidän kohotetut
kulmakarvansa toisiltaan, kun he marssivat pois eri saleihinsa.
Dids itsekin oli suunnattomasti hämmästynyt. Olihan perin kiihoittavaa
seisoa siellä johtajan ja toiselta paikkakunnalta saapuneen kuuluisan
miehen rinnalla, jonka pitkä vartalo Didsin mielestä näytti
juhlalliselta ja arvokkaalta senvuoksi, että se tällä haavaa oli hänen
maailmansa keskus. Mitä ihmettä se herra aikoi hänelle sanoa?
Herra Elliott, jonka muuan viittaileva vahtimestari kutsui pois
lavalta, jätti koulutytön ja vanhan herran kahden kesken.
Nyt, kun he seisoivat näin vastakkain, Dids tunsi hänestä säteilevän
elävän voiman vaikutusta. Hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeasti, ja
hän tuijotti vanhaan herraan jäykästi pelästyneillä, melko suuriksi
auenneilla silmillään. Vieras taivutti valkoisen päänsä lähemmäksi
kukoistavia kasvoja ja sanoi hiljaa: "Minua hämmästytti niin kovasti
yhdennäköisyys teidän ja erään rakkaan nuoruudenystäväni välillä, jota
rakastin lapsuudestani saakka ja jonka kanssa asuin yliopistossa, että
kysyin teidän nimeänne. Se on sama kuin hänen."
Hän keskeytti ja näytti epäröivän kuin pelkäisi kysymyksen lausumista;
sitten hän sanoi syvällä äänellä: "Oletteko sattumalta John
Bascombin pojantytär?" Hän lausui tuon nimen sellaisella erityisellä
äänenpainolla kuin se olisi hänestä muita nimiä erilaisempi.
Siitä hetkestä alkaen, kun vieras puhutteli häntä, oli vanhan miehen
täyteläisen ja magneettisen persoonallisuuden pelkkä läheisyys tehonnut
Didsiin sydänjuuria myöten, hän oli vielä kypsymätön, vaikutuksille
altis ja kokemuksista kovettumaton. Hänen kysymyksensä ja tutun nimen
lausuminen niin hellästi kuin se olisi pyhä, järkytti häntä niin,
ettei hän voinut puhua mitään. Hän nyökkäsi vain mykkänä, tuijottaen
vierasta silmiin ja saaden niistä omaansa hakevan nuoruuden nopealla,
ahneella tavalla enemmän elinvoimaista ainesta elämänkatsomukseensa
kuin monista perättäisistä viikoista. Se virtasi häneen, tämä uusi,
heti hyväksytty elämän aines; hänen omansa tuli hakemaan häntä. Jokin
tuntematon sopukka hänen sydämessään oli ollut tyhjä ja odottanut juuri
tätä kultaista virtaa, tätä syvyyksien ja suuruuden käsittämistä... Se
ei voinut milloinkaan enää olla tyhjä.
Hän ei tajunnut vähääkään siitä, mitä hänelle tapahtui. Hän tunsi vain
haluavansa itkeä, mutta tiesi samalla, ettei se sopinut.
Vanha mies katsoi häneen kuin matkojen päästä ja hymyili kuin hän olisi
aina tuntenut hänet. Dids ei voinut siirtää katsettaan hänestä. Kun
hän nyökkäsi, syventyi vieraan katse. Hän puristi Didsin käden omaansa
voimakkaasti ja lämpimästi ja sanoi: "En voi toivottaa teille mitään
parempaa, kuin että teistä kehittyisi samanlainen nainen kuin hän oli
mies."
Se kuulosti Didsiltä rukoukselta. Häntä halutti nyt yhä enemmän itkeä.
Mutta hän puri vain huultaan ja nyökkäsi ääneti ikäänkuin jälleen
yhtyisi hänen sanoihinsa, vaikkei nyt kuullutkaan muuta kuin syvän
tunteellisen äänen kaikua. Vasta monen tunnin kuluttua hän oikeastaan
kuuli hänen sanansa.
Hallien kellot alkoivat kovasti kilistä. Herra Elliott ilmestyi äkkiä
takaisin. "Ah, tuo on hänen luokkakellonsa!" sanoi hän hermostuneesti.
_"Me emme saa myöhästyttää häntä luokalta!"_
* * * * *
Luento käsitteli englantilaista kirjallisuutta, ja lausuminen oli jo
alkanut. Florence King töhersi jotakin paperipalaselle ojentaen sen
Didsille. "Mitä taivaan nimessä hän sinusta tahtoi?"