XXXIII

Dids piti luistelemisesta, ja koska mummo hyväksyn kaikki pirteät

ulkoilmaleikit, varattiin hänelle aina aikaa siihen. Mummo oli saanut

selville, että muuan Harristownin N.N.K.Y:ssä palveleva nuori neiti

osasi luistella kauniisti, ja niin kauan kuin jää kesti, tuli hän

Gilmanvilleen kaksi kertaa viikossa antamaan Didsille ja muutamille

muille hänen koulutovereilleen luistelutunteja. Se oli äärettömän

hauskaa. Dids piti talvesta luistelun vuoksi, mutta hän piti kesästä ja

keväästä ja syksystäkin, koska kaikkina näinä vuodenaikoina oli niin

monenlaisia huvituksia. Didsin päivissä ei todellakaan ollut tarpeeksi

tunteja niille huvituksille, joissa hän tahtoi olla mukana.

Mutta ehkä hän sittenkin piti luistelemisesta kaikkein enimmin.

Hänen mielestään se oli melkein yhtä ihana kuin lentäminen, ainakin

tuhat kertaa parempaa kuin käveleminen, kops, kops, kops, toisen

jalan siirtyessä nykäyksittäin toisen edelle — sellaista kovaa

työtä — ja miljoona askelta astuttavana, ennenkuin pääsi mihinkään.

Tämän viheliäisen kompuroimisen rinnalla oli kerrassaan erilaista

vaivattomasti liukua eteenpäin yhdellä luistimella haaveellisessa

pyyhällyksessä, jonka luistelija voi muuttaa säännölliseksi ympyräksi

vain kallistamalla ruumistaan toiselle syrjälle — ympäri siinä mentiin

kuin sukeltava lintu ja päästiin juuri samaan paikkaan, josta oli

lähdettykin. Sitä ei oikeastaan tiennyt, mikä niin voimakkaasti ja

nopeasti työnsi luistelijan jäätyneen lammikon toiselle reunalle ja

jälleen takaisin. Se tuntui käyvän kuin itsestään.

Dids ajatteli joskus päiviään kuin ne olisivat sellaisia ympyröitä.

Kun nousi vuoteesta tuntui siltä kuin liukuisi pois jonnekin,

pyörisi ympäri ja kiitäisi nähtävästi hyvinkin kauas, ja kuitenkin

yön tullessa sai huomata olevansa jälleen turvallisesti ja terveenä

samassa paikassa, mistä oli lähtenytkin liikkeelle, riisumassa samoja

vaatteita, jotka oli pukenut ylleen, ja valmiina menemään samaan

mukavaan vuoteeseen, josta oli aamulla karannut lattialle.

Mummollakin oli ympyränsä, jonka hän kiersi joka päivä, mutta hyvin

erilainen kuin Didsillä. Ja äidilläkin, vaikka hänen ympyränsä oli niin

pieni. Mutta se oli yhtä selvästi näkyvissä, ja Dids tunsi kaikki sen

sileät kaarteet yhtä hyvin kuin omansakin.

Se alkoi ensimmäiseksi aamulla, kun mummo meni sulkemaan äidin ikkunan

ja sytyttämään tulta. Noin vuosi sitten, kun Dids oli ollut kahdeksan

tahi yhdeksän vuotias, mummo oli muurauttanut sinne uunin, koska (sanoi

hän) leimuava takkavalkea ilahdutti niin suuresti kaikkia potilaita.

Äiti kääntyi mielellään vuoteessaan toiselle kyljelleen voidakseen

katsella kirkkaita liekkejä ja kuunnella tulen iloista rätinää.

Kun huone hetkistä myöhemmin oli lämmennyt, huusi mummo Didsille

ullakkokerrokseen, että nyt oli hänen vuoronsa, sillä kuta vanhemmaksi

Dids tuli, sitä enemmän antoi mummo hänen auttaa äitiään. Dids sääli

niin äiti-raukkaansa, että mielellään palveli häntä. Kun mummo kutsui,

kietaisi Dids ylleen aamunuttunsa, pisti tohvelit jalkaansa, kiiti

portaita pitkin alas toiseen kerrokseen, kaatoi lämmintä vettä äidin

kauniiseen heleänpunaiseen pesuvatiin ja laittoi saippuan, pesuvaatteen

ja pyyheliinan kuntoon. Sitten tuntien itsensä tärkeäksi, hän seisoi

vuoteen vieressä ojentaakseen äidilleen eri esineet sitä mukaa kuin hän

tarvitsi ja pitääkseen käsikuvastinta niin, että äiti voi kiinnittää

pitseillä reunustetun aamumyssynsä suoraan. Tällä välin mummo valmisti

aamiaista.

Sitten Dids palasi yläkertaan omaan huoneeseensa pukeutumaan ja

kampaamaan tukkaansa (sillä mummo oli opettanut hänet pitämään huolta

itsestään hänen vielä ollessaan hyvin pieni, ja siihen aikaan, kun

hän oli kaksitoistavuotias, hän osasi kammata tukkansa paremmin kuin

kukaan muu). Valmistettujen herkkujen tuoksu ilmoitti hänelle, milloin

mummo toi äidin tarjottimen, ja se kiidätti hänet alakertaan omalle

aamiaiselleen. Sitten mummo laittoi äidin kuntoon siksi päiväksi,

jollakin tavoin puolittain puetuksi väljiin silkkivaatteisiin ja

kauniisiin pieniin silkkitohveleihin. Mummo oli oikein tuhlaavainen

äidin tohveleihin nähden. Hän osteli yhtä mittaa uusia. Didsistä

tuntui, että hänellä oli niitä kymmeniä pareja: kiiltäviä,

sininahkaisia, mustia samettisia, turkisreunusteisia, tupsureunaisia,

kaikki korkeakantaisia ja kapeakärkisiä. Äiti piti juuri sellaisista,

ja mummo sanoi, että koska hän ei milloinkaan kävellyt eivät hänen

jalkansa menneet pilalle, vaikka hän käyttikin sellaisia kenkiä kuin

halusi. Tuollaiset kauniit tohvelit huojensivat niin suuresti äidin

mieltä. Hän kohotti aina niin paljon aamupukunsa helmaa, että toinen

jalka näkyi, eikä se ollutkaan ihmeellistä. Ne olivat yhtä kauniit kuin

silkkisukkaiset vahajalat kenkäkauppojen ikkunoissa.

Sitten mummo ja isä siirsivät äidin hänen sohvalleen ja työnsivät

sen aurinkohuoneeseen, ja mummo toi hänelle kauniin, punaiseksi

kiilloitetun laatikon, joka oli täynnä pieniä tölkkejä ja putkia ja

harjoja ja tikkuja. Siinä oli äidin pukeutumistarpeita, kaikkea,

mitä voi kuvitella: neljän- tai viidenlaista ihovoidetta, haihtuvaa,

kutistavaa ihoa vahvistavaa, kaksoisleukaa vähentävää; erityistä

ainetta kulmakarvoille ja viidettäkymmentä mainiota keinoa käsien

ja kynsien kaunistamiseksi. Äiti näytti aina niin onnelliselta ja

pirteältä alkaessaan latoa sairasvuodepöydälle kaikkia näitä pieniä

"hassutuksia", kuten Didsin isä niitä nimitti. Noin neljännestä vaille

yhdeksän tuli vanha rouva Rader auttamaan äitiä, jos hän tarvitsi,

kun isä meni työhönsä ja Dids ja mummo pukivat ylleen päällystakkinsa

mennäkseen kouluun.

Äidiltä kului aikaa, kuten hänen oli tapana sanoa, puoli yhteentoista

saakka joka aamu pukeutumisensa viimeistelyssä. Siitä ei kukaan voisi

selviytyä lyhemmässä ajassa, jos tahtoi tehdä sen kunnollisesti, sanoi

hän. Mutta silloin hän olikin jo melkein väsyksissä siirtämisestä

ja hieromisesta ja kiilloittamisesta ja siistimisestä. Äidin oli

niin vaikea pitää käsivarsiaan ylhäällä niin pitkää aikaa. Hän

kertoi heille usein, että hänen täytyi laskea kynsiviila kädestään

viisitoista tai parikymmentä kertaa voidakseen lepuuttaa käsivarsiaan,

ennenkuin lopetti kynsiensä hoitamisen aamuisin. Äiti kiinnitti niin

mielellään huomionsa sellaisiin asioihin — kuinka usein puhelin oli

soinut sinä aamuna, kuinka monta autoa oli kiitänyt katua pitkin

yhden- ja kahdentoista välillä. Hänen oli tietysti vielä vaikeampi

kohottaa käsivartensa niin, että hän voi järjestää tukkansa, ja hän oli

usein ihan lopussa, sanoi hän, kun vihdoinkin sai kaikki valmiiksi.

Äiti-raukka, hänellä ei ollut lainkaan voimia, kuten hän sanoi.

Pieninkin ponnistus oli liian vaikea hänelle.

Noin puoli yhdeltätoista tai yhdeltätoista hän siis oli tavallisesti

valmis lepäämään ja torkkumaan tunnin verran, ellei aamupostin tuomassa

lehdessä sattunut olemaan erittäin kiihoittavaa luettavaa. Mummo oli

tilannut kolme newyorkilaista lehteä äidille, sellaisia, joissa oli

enimmin värillisiä kuvia ja muuta erikoista ja kuitenkin tuskin salli

Didsin katsella ainoatakaan niistä. Tosin hän ei sanonut, ettei Dids

saanut, mutta hän järjesti asiat niin, ettei se käynyt päinsä. Mummolla

oli mitä kummallisimpia mielipiteitä. Didsin kärsivällisyys loppui

useinkin hänen oikkujensa vuoksi.

Mutta sitä Dids ei voinut kieltää, että hänen oli hauska syödä puolista

mummon kanssa, sitten kun äidin tarjotin oli viety yläkertaan. Mummo

ei ollut lainkaan ikävä, vaikka hän suotta hätäilikin niin paljon,

kuten ainakin vanhat ihmiset. Dids toivoi silloin tällöin, että mummo

panisi hieman enemmän huomiota pukuihinsa. Hän ei milloinkaan hankkinut

itselleen mitään uutta, vaan käytti yhä samaa vanhaa ompelijattaren

valmistamaa pukua. Siihen melkein ilmestyi reikiä, ennenkuin hän kävi

ostamassa uuden. Entä hänen hattunsa? Äiti sanoi joskus ettei hän

voinut ymmärtää, mihin mummo tuhlasi kaikki rahansa, — hänellä oli

rahaa pankissa, ja hän sai parempaa palkkaa kuin isä, tarvitsematta

tuhlata rahojaan kenenkään muun tarpeihin kuin omiinsa. Äiti sanoi

_näyttävän_ siltä kuin hän voisi hieman hellittää ja hankkia itselleen

vähän tyylikkäämpiä vaatteita.

Dids ei kuitenkaan oikeastaan välittänyt siitä, kuinka mummo

pukeutui. Mitä niin vanhan ihmisen olikaan väliä? Hän ei olisi ollut

Didsistä mummon näköinen, ellei olisi käyttänyt tuollaista tummaa,

yksinkertaista mummohattua. Ja hän piti sentään mummosta oikein paljon.

Toiset tytöt eivät uskoneet häntä, mutta hänestä oli hupaista oleskella

mummon läheisyydessä. Vaikka hän olikin niin vanha ja hätäilevä, halusi

Dids oleskella hänen seurassaan melko paljon. Puolista syödessään

heillä olikin hyvin hauskaa yhdessä. Mihin ikinä Dids sattui olemaan

innostunut juuri silloin — postimerkkien kokoomiseen tai erilaisiin

polkkatukan muotoihin tai luistelemiseen tahi sanaleikkeihin tai

kirjoituskilpailuun koulussa tai viimeiseen Dickensin kirjaan, jota hän

parhaillaan lueskeli — mitä tahansa se oli, mummo oli yhtä innoissaan

kuin Dids. Hänellä oli aina myös oma mielipide asiasta. Dids ei

milloinkaan juorunnut mummolle, mutta useinkin hän odotti, kunnes

mummo ehti lausua mielipiteensä jostakin, ennenkuin päätti, mille

kannalle itse asettuisi. Eipä silti, että hän aina oli samaa mieltä

mummon kanssa. Useinkin hän päinvastoin puhui eri suuntaan — vaikkapa

vain jostakin pienestä yksityiskohdasta. Mutta sittenkin Didsistä

aina tuntui kuin hänen pitäisi kuulla, mitä mummo ajattelisi jostakin

asiasta, ennenkuin hän oli varma omasta mielipiteestään — ainakin tähän

saakka, kun hän oli kaksitoista vuotias.

Mummo tiesi enemmän sanaleikkejä kuin kukaan muu ja osasi lausua paljon

runoja suoraan muistista ja kertoa kaikenlaisia hullunkurisia juttuja

vanhanaikaisista tavoista, kun hän oli ollut pieni tyttö. Heiltä

molemmilta ei milloinkaan puuttunut puheenaihetta. Heidän kielensä

olivat toimessa yhtä mittaa, ja kuinka he sitten nauroivatkaan! Mummo

nauroi kuin mies, ihan hohottavasti, niin ettei hänen kanssaan voinut

olla nauramatta. Ja Didsistä nauru oli hauskaa.

Niin pitkistä kahdenkeskisistä puheluista mummo tiesi luonnollisesti

kaikki, mitä tapahtui Didsille, niin että hän voi aloittaa jonkin jutun

keskeltä, tarvitsematta selittää alkua, kuten oli tehdä pakko isälle.

Hänen olisi pitänyt selittää vielä enemmän äidille, mutta kun äiti ei

tiennyt mitään Didsin elämänvaiheista, ei juuri kannattanut kertoa

hänelle mitään, eikä Dids sitä koskaan yrittänyt. Muuten äidin vointi

ei ollutkaan kyllin hyvä, jotta hän olisi voinut paljon harrastaa

sairashuoneensa ulkopuolisia tapahtumia. Isä sanoi haluavansa kuulla

jotakin Didsin kouluelämästä, mutta hänen piti aina laskea lehtensä

syrjään kysyäkseen: "Kuka se neiti Drummond oikein on?" vaikka oli

miljoonia kertoja kuullut koulun soitannonopettajasta. Tai: "Maltahan

hieman, mitä harjoitusta sinä tarkoitat?" Ja se hidastutti asioita niin

ja sen selittämiseen kului Didsiltä niin paljon aikaa, että kun hän

pääsi takaisin siihen, mitä oli tapahtunut, hän oli menettänyt koko

intonsa. Isällä ei koskaan ollut niin paljon harrastusta aluksi. He

eivät päässeet kovinkaan pitkälle.

Mutta mummon kanssa sai aina käydä suoraan asiaan: "Se näytelmä, jota

kahdeksas luokka harjoittelee, — niin, Lorina Sheldon ei sittenkään

saa näytellä siinä Rowenan osaa." Tai: "Siellä lammen rannalla tuli

sama suuri koira luoksemme ja leikki taas kanssamme." Mummo tiesi, kuka

Lorina Sheldon oli, ja hänelle oli entisestään tuttu tuo iso hauska

koirakin, joka leikki heidän kanssaan heidän luistellessaan. Niin,

ateriat olivat mummon seurassa hyvin hauskoja.

Iltapäivällä tuli joko vanha rouva Rader takaisin, tai se sattui

olemaan jokin noista kolmesta päivästä, jolloin siivoojatar tuli

sinne, niin ettei äiti jäänyt yksikseen, kun Dids ja mummo kävelivät

kouluun yhdessä. He eivät useinkaan palanneet kotiin yhdessä puoli

neljän aikaan, vaikka Dids vapaina iltapäivinään tavallisesti menikin

mummon luokkahuoneeseen katsomaan, oliko mummo jo valmis lähtemään.

Jos siellä oli vain muutamia ihmisiä odottamassa, istuutui Didskin

odottamaan. Mutta useinkin oli mummon pöydän ympärillä niin suuri

ihmisryhmä, että hän jätti sikseen. Joskus oli mukavaa istua siellä

ja kuunnella, mutta useimmiten se tuntui Didsistä väsyttävältä, eikä

hän voinut käsittää, miten ihmeessä mummo voi sietää noita kummallisen

näköisiä naisia, joiden puvuissa ei ollut mitään tyyliä ja joilla usein

oli likanaamainen lapsi mukanaan, Didsistä näytti kuin heillä aina

olisi jokin kovanonnen loru kerrottavana mummolle, ja mummo kuunteli

heitä silti hartaasti, ikäänkuin parhaimpia ystäviään. Voi, kuinka he

jaksoivatkaan jauhaa asioita! Dids oli jo haukottelemaisillaan leukansa

sijoiltaan, kun mummo näytti vasta saavan suuvuoron.

Se oli muuan mummon väsyttäviä menettelytapoja. Ei kukaan toinen

opettaja sietänyt jankkaavia äitejä, sillä tavalla kuin mummo. Dids

toivoi usein, että mummo oppisi ajamaan heidät tiehensä, yhden joka

minuutti, niinkuin neiti Slocum, hänen oma opettajansa, seitsemännellä

luokalla. Neiti Slocum väittelikin siitä usein mummon kanssa ja sanoi,

että hän totisesti oli ansainnut palkkansa opetettuaan koko päivän,

vaikkei häneltä puijattaisikaan sitä pientä huvia, josta hän ehkä sai

nauttia niinä siunattuina päivinä, kun ei ollut opettajienkokousta.

Eikä hän ymmärtänyt, miksi hänen pitäisi lisätä tunteja työpäiväänsä

vain senvuoksi, ettei rouva Wienerschnitzel tullut toimeen herra

Wienerschnitzelin kanssa. Mitä se _häntä_ liikutti, oli neiti Slocumin

tapana kysyä mummolta. Puhumattakaan siitä, että mummo piti huolta

kaikista koulutalon kasveista lepoaikanaan. "Teidän kasvinne ovat aina

hyvässä kunnossa", sanoi neiti Slocum. "Miksi ette tyydy siihen? Miksi

vaivaudutte hoitamaan muidenkin kasveja? Jättäkää vanhat sananjalat

käpristymään ja kuihtumaan, elleivät muut opettajat kastele niitä."

Mummo oli valmis vastaamaan tähän, että hän piti kasvien hoitamisesta

eikä voinut katsella niitä kuihtuneina, koska hän hyvin tiesi, mitä

niille oli tehtävä.

"Muuta kiitosta ette siitä saakaan!" sanoi neiti Slocum, näpsäyttäen

sormiaan. "Muut opettajat saavat siitä kunnian osakseen. Kukaan ei edes

tiedä teidän sitä tekevän."

Tähän mummolla ei näyttänyt olevan erityistä vastausta. Mutta hän

kiiruhti silti heti hoitamaan kukkia. Tietysti ajatteli Dids, kun

mummolla ei milloinkaan ollut mitään, mitä oikeastaan voi nimittää

hauskuudeksi tai huviksi, varsinkaan niin vanhalla iällä, eivät nuo

ylimääräiset työtunnit ehkä riistäneetkään häneltä mitään samalla

tavalla kuin nuorelta ja kauniilta neiti Slocumilta. Ehkä mummo pitikin

siitä. Aikaihmisestä ei voinut sanoa mitään varmaa — he pitivät

niin kummallisista asioista, erittäinkin tuollaiset vanhat, jos he

muuten pitivätkään mistään samalla tavalla kuin Dids. Kun sitä oikein

ajatteli, täytyi sen kai johtua siitä, että mummo mielellään piti

jokaista luomakunnan jäsentä niskoillaan, muuten hän ei sallisi sitä.

Ehkä he vaivasivat häntä senvuoksi, ettei hän milloinkaan näyttänyt

väsyvän kuuntelemaan. Siinä oli omituista — hänen kasvonsa näyttivät

usein hirveän vanhoilta ja harmailta ja ryppyisiltä, ja joinakin

päivinä olivat hänen hartiansa niin kumarassa kuin hänet olisi

taivutettu sellaiseen asentoon, mutta kun hän katsoi johonkuhun, eivät

hänen silmänsä näyttäneet milloinkaan väsyneiltä. Ei lähimainkaan niin

väsyneiltä kuin neiti Slocumin silmät usein.

Vaikka Dids näin nurisi siitä, että muut ihmiset vaivasivat mummoa niin

paljon, ei se hämmästyttänyt häntä. Hän itsekin kiiruhti aina silloin

mummon luo, kun sattui jokin kiusa. Kun tuli jotakin vaikeuksia,

kiiruhti jokainen päätä pahkaa rouva Bascombin luo, ja niin teki hänen

pojantyttärensäkin. Olipa hyvin mukavaa, ajatteli Dids usein, että

perheessä oli tuollainen vanha ihminen, niin vanha, ettei mikään enää

yllättänyt eikä peloittanut häntä tai ole hänelle liikaa. Dids luuli

sen johtuvan mummon vanhuudesta, niin ettei enää ollut väliä sillä,

mitä hänelle tapahtui. Mutta se antoi Didsille ainakin sen varmuuden,

että hänellä oli jotakin, mihin tarpeen vaatiessa voi turvautua, vaikka

enimmäkseen hän tietysti ei tarvinnut sitä lainkaan kuluttaessaan

nopeasti puuhaisat, iloiset päivänsä, ajattelematta mummoa, paitsi kun

huokaili hänen pikkumaisuutensa takia kynsien ja hampaiden hoitamisessa.

Monina iltapäivinä, kun hänellä oli jotakin määrättyä tekemistä koulun

loputtua, Dids ei edes katsahtanut mummon huoneeseen, lähti vain

suoraan toimittelemaan asioitaan, soittotunnille tai koulun laulukuoron

harjoituksiin tai jääpallokilpailuun urheilukentälle, tai ehkä oli sinä

iltapäivänä mentävä tanssikouluun, johon mummo hänet oli pannut, kun

hän nyt oli suuri kaksitoistavuotias tyttö.

Lauantai-aamuisin saattoi ryhmä hänen tovereitaan, seitsemännen luokan

tyttöjä, matkustaa Harristowniin raitiovaunussa ja pitää äärettömän

hauskaa N.N.K.Y:sen uima-altaassa uimaopettajan johdolla. Mummo oli

jollakin tavalla saanut toimeen, että hekin pääsivät sinne, vaikka

olivat Gilmanvillen eivätkä Harristownin tyttöjä. Dids muisteli

kuulleensa mummon asuneen jonkun aikaa Harristownissa, ja hänen

vaikutuksensa N.N.K.Y:een oli ehkä peräisin niiltä ajoilta. Mummon

valta oli toisinaan hyvin mukava asia.

Aina, niin säännöllisesti kuin kello nakutti, Didsin piti harjoitella

tunnin verran pianonsoittoa, puoli tuntia ennen illallista ja puoli

tuntia sen jälkeen. Ja hänen piti aina mennä pelaamaan korttia äidin

kanssa ennen nukkumista. Ja mummo järjesti aina niin, että hänellä

oli puolituntinen vapautta ennen maatamenoa, voidakseen lukea, mitä

kulloinkin halusi, ja mennä sitten vuoteeseen mieli täynnä lempikirjan

suomaa nautintoa.

Niin, siihen aikaan, kun Dids sulki silmänsä yöksi oli hänen takanaan

toimelias päivä: hän oli keveästi kiertänyt laajan ympyrän, johon

sisälsivät koulu, soittotunnit, herkulliset ruoat pöydässä, huvitukset,

äidin hoitaminen, lukeminen ja paljon leikkiä — eikä Dids todellakaan

tiennyt, mikä häntä niin voimakkaasti ja nopeasti kiidätti sen ympäri.

Se tuntui sujuvan ihan itsestään.