XXXII

Dids oli luonnollisesti rakastanut kotiaan niin kauan kuin voi

muistaa taaksepäin samalla tavalla kuin kaikki rakastavat kotiaan,

mutta siinä ei ollut ainoatakaan niin rakasta osaa hänelle kuin eräs

puoli, jota ei laisinkaan ollut sisällä, ja se oli näköala hänen

makuuhuoneensa ikkunasta kolmannessa kerroksessa. Koska se huone oli

korkealla, olisi sieltä luonnollisesti ollut hauska näköala, missä

ympäristössä tahansa, mutta koska ikkuna oli jyrkästi viettävälle

takapihalle päin, oli se suorastaan kaunis. Kuilun pohjalla kasvavien

pisimpien puiden latvat olivat hänen ikkunanlautaansa alempana. Sieltä

voi katsella haivenisten, aina tuulessa huojuvien lehvien yli kauas

leveän kuilun toiselle puolen missä kaukaiset junat kiitivät lelujen

kokoisina taivasta vasten. Sitten katselijan silmät kiersivät taivaan

avointa kaarta pitkin turvallisesti takaisin omaan pikku huoneeseen,

omaan pikku itseen. Mutta sillä välin oli tehnyt kokonaisen matkan

ja tiesi voivansa tehdä sen uudestaan milloin tahansa pikaisella

yleissilmäyksellä ikkunasta. Didsistä oli hupaista saada näin vapaasti

kierrellä kauas, kun aina oli sentään varalla tukeva turvapaikka.

Hän iloitsi siitä, että hänen huoneensa oli aina ollut täällä ylhäällä.

Ei todellisuudessa tietystikään aina, sillä mummo oli kertonut

(jutellen mielellään vanhoista ajoista vanhojen ihmisten tapaan), että

hän vauvana oli nukkunut isän nykyisessä huoneessa. Silloin Didsiltä

oli puuttunut omaa huone. Sen sijalla oli ollut vain osa ullakkoa, eikä

kenenkään mieleen ollut juolahtanut katsoa ulos ikkunasta, alas ja

pitkin ja sitten ylös korkeisiin. Se oli kaikki hänen omaansa. Kukaan

ei ollut omistanut sitä sen paremmin kuin hänen käsiään ja jalkojaan

ennen häntä.

Didsillä oli aina tajuntansa perällä oman huoneensa ilmava, ylevä

rauhallisuus, kun hän hyppi ja loikki muissa huoneissa, kun hän meni

ja tuli koulusta, auttoi mummoa talousaskareissa tai istui äidin

ihastuttavassa, kukkien täyttämässä huoneessa pelaamassa korttia hänen

kanssaan tai auttamassa jonkun ristisanatehtävän ratkaisemisessa. Dids

piti talon kaikista huoneista, kuten ainakin paikoista, joissa on ollut

hauskaa, ja joka huone tuntui hänestä kuin eri henkilöltä. Mutta hänen

oma huoneensa oli hän itse, ja hän palasi mielellään sinne, vietettyään

pitkän, leikin ja työn täyttämän päivän.

Halli näytti jollakin tavalla keski-ikäiseltä ja rauhalliselta,

tietysti ei erityisen kauniilta, mutta kuitenkin ystävälliseltä ja

tyyneltä, ja kun tullessaan aukaisi oven ja astui sinne avarasta

maailmasta, tuntui se sanovan: "Halloo, onpa hauskaa, että olet tullut

takaisin." Dids otaksui luonnollisesti kaikkien muidenkin hallien

näyttävän samanlaisilta muista, heidän palatessaan kotiinsa. Sitä juuri

merkitsi kodin omistaminen. Sen naulakossa riippui tavallisesti joku

isän vaatekappale ja ehkä, jos mummo oli ehtinyt kotiin ennen, joku

hänen hatuistaan jotka tunsi jo penikulman päästä.

Hallin takana arkihuone oikein hymyili, kun riisui yltään

päällysvaatteita ja ripusti niitä naulaan (mummo oli turhantarkka

siitä, että jokaisen piti heti kotiin tultuaan ripustaa ne naulaan).

Ehkä se näytti hymyilevän senvuoksi, että piano oli auki kaikkine

valkoisine hampaineen ja odotti jonkun istuutuvan sen eteen ja

panevan sen laulamaan. Ja isän nojatuoli, jonka vieressä oli korkea

lattialamppu, näytti myös mukavalta. Siinä sai niin usein nähdä isän

istuvan suuret sanomalehtiarkit ympärillään ja nauttivan elämästään

niitä lueskellessaan. Arkihuone tuntui aina olevan täynnä niitä

hauskuuksia, joista he olivat siellä nauttineet... rauhallisia iltoja

toisten pienten tyttöjen parissa, jotka mummo oli kutsunut sinne ja

jotka kaikki neuloivat nukenvaatteita ja juttelivat, mummon mennessä

ja tullessa äidin huoneesta neuvomaan heitä, kuinka napinreiät ja muut

vaikeat kohdat piti ommella. Ja ehkä, jos isä sattui olemaan kotosalla

illalla, niin että voi mummon sijasta pelata korttia äidin kanssa tai

lukea hänelle ääneen, olivat pienten tyttöjen illat hauskempia, kun

mummo soitti pianoa ja pienokaiset kokoontuivat hänen ympärilleen

laulamaan ja visertelemään. Melkeinpä vielä parempia olivat illat,

jolloin kotityöt suoritettiin kiireimmiten, mummon auttaessa selviämään

pahimmista laskuista, niin että Didsille jäi hyvää aikaa kiertyä

sohvalle sykkyrään ja ahmia jotakin kirjaa, jonka mummo oli hänelle

tuonut kirjastosta. Arkihuone oli yhtä täynnä kirjojen ihmisiä, joihin

Dids oli siellä tutustunut, kuin oikeitakin lapsia, jotka olivat

melunneet siellä. Niin, hän _piti_ arkihuoneesta!

Jos halli näytti Didsistä keski-ikäiseltä, näytti ruokasali

suorastaan vanhalta, painostavalta, synkältä ja iäkkäältä, muuten

mielenkiintoiseltakin, vaikka sinne tietysti mentiin vain syömään. Se

tuntui vanhalta kaikkien vanhojen huonekalujen vuoksi, jotka olivat

kuuluneet... sepä se! Kenelle ne olivatkaan kuuluneet? Dids oli taas

unohtanut, oliko ne ennen omistanut äidin vai isoäidin isoäiti. Vai

_tarkoitettiinko_ sillä samaa henkilöä? Mummo kertoi hänelle niin

usein perheen vanhoista jäsenistä, mutta Dids ei voinut muistaa niitä

oikeassa järjestyksessä. Hän ei saattanut ymmärtää, miksi mummo

viitsikään välittää niistä niin paljon eikä tajunnut sukulaissuhteita

tai mikä niissä oli erilaista. Kaikki nuo ihmiset olivat syntyneet

ja kuolleet jo paljon ennen Didsin ilmestymistä maailmaan, niin että

kuinka voi olla niin tärkeätä, kuka tuli kunkin jälkeen?

Keittiökin oli sievä huone, koska mummo valvoi niin tarkasti sen

puhtautta. Se oli yhtä miellyttävän näköinen kuin talon muutkin huoneet

ja usein miellyttävämmänkin, kun mummo paistoi siellä ryytikakkuja

tai salli Didsin ja hänen ystäviensä hääräillä siellä sateisena

lauantaina ja paahtaa maissia ja keittää nekkuja tai opetella korppujen

valmistusta. Mummo oli niin hirvittävän tarkka keittiön puhdistamisessa

kaikkina aikoina, mutta kun Dids meni leikkitoveriensa mukana heidän

koteihinsa ja näki heidän keittiönsä, oli hän aina hyvin tyytyväinen

päästessään takaisin omaansa. Sellaisesta keittiöstä jäi niin mieleen

hauska puhtauden tunne, hyvin samanlainen kuin suloisesta, salaisesta

puhtaudesta, jota sai tuntea kylvettyään ja pestyään tukkansa ja

puettuaan puhtaat alusvaatteet ylleen. Kukaan ei aavistanut tätä

erityistä puhtautta, mutta se merkitsi omassa mielessä niin paljon.

Didsillä oli suuri varasto tällaisia vaistomaisia tunteita, ja hänen

kantansa eri asioissa riippui hyvin paljon siitä, mikä oli painunut

oikein syvälle hänen mieleensä.

Luonnollisesti oli myös äiti-raukan huone _suloinen_, suloisin koko

talossa, koska siellä oli kaikkein kauneimpia esineitä. Ja sen pitikin

olla, koska hänet oli suljettu sinne. Mummo sanoikin hänelle usein,

ettei mikään, mitä he voivat tehdä äidin hyväksi, voinut kylliksi

korvata sitä, että hän oli raajarikko ja vanki.

Niihin kaukaisiin muistoihin, jotka Dids voi työläästi palauttaa

mieleensä, kuului sekin aika, jolloin kirvesmiehiä tuli ja meni

mummon komennon mukaan, heidän valmistaessaan moni-ikkunaista

aurinkohuonetta, joka ulkoni talosta kuin mikäkin yläkerran kuisti

ja jossa äiti vietti niin suuren osan ajastaan. Ja kuitenkin, vaikka

Dids muistikin vasaroimisen ja sahaamisen melun ja pitkät keltaiset

lankut, jotka olivat pystyssä rakennusta vasten ulkopuolella ja erään

vanhan työmiehenkin, joka oli lahjoittanut hänelle kauniin, tumman,

kimaltelevan pahkan leikkikaluksi, tuntui se hänestä joltakin kuvalta,

jonka hän oli nähnyt jossakin kirjassa, eikä miltään todelliselta,

koska hän ei voinut lainkaan muistaa, millaiselta äidin huone oli

näyttänyt ennen aurinkohuoneen liittämistä siihen.

Se olikin nyt varmasti ylellinen. Dids oli aina ylpeä siitä ja

äidistään, kun mummo luuli äidin jaksavan niin hyvin, että hän

saattoi viedä sinne mukanaan jonkun pienen koulutoverinsa muutamiksi

minuuteiksi. Joillakin toisilla tytöillä oli myös raihnaiset äidit,

mutta ei kellään ollut niin kivan näköistä kuin äiti oli levätessään

heleän silkkipeitteen alla, puettuna hienoon poimuteltuun ja

pöyhisteltyyn aamupukuun, jollaisia mummo hänelle aina valmisti, ja

nojatessaan lumivalkoisiin, pitseillä reunustettuihin pieluksiin,

hänen kauniin mustan tukkansa hohtaessa ja kimallellessa nutturoissa

ja palmikoissa, joita mummo osasi niin taitavasti järjestää. Muut

pienet tytöt sanoivat hänen näyttävän sellaiselta kuin elävissäkuvissa,

ja niin hän näyttikin, minkään rypyn rumentamatta kauniita, sileitä

kasvoja — luonnollisesti olivat hänen kasvonsa todellisuudessa hieman

liian pyöreät, ja kun hän taivutti päätänsä eteenpäin, ilmestyi

hänen leukansa alle suuri lihapussi, mutta, kuten mummo sanoi syynä

siihen, miksi äidin kasvoissa ei ollut ryppyjä, oli juuri se, että

äiti oli niin lihava. Hänelle olisi ehkä tuottanut vaivaa, jos

hänen olisi pitänyt nousta vuoteesta ja pukeutua mutta sitä ei

huomattu milloinkaan, paitsi tuota hänen toista leukaansa, sillä

hänen nähtiin aina vain lepäilevän joko vuoteessaan tai sohvalla

väljässä puvussaan. Ja se säilytti hänen kasvonsa nuoren näköisenä.

Ne olivat ihan erilaiset kuin mummon kasvot, jotka olivat hirvittävän

vanhat ja ryppyiset, nahan riippuessa niin irtonaisina ja velttoina

laskoksina hänen leukansa alla, ettei Dids mielellään katsellut sitä.

Mutta tietysti se oli luonnollista, koska mummo oli jo niin vanha

viisiseitsemättä viime syntymäpäivänään vai oliko se viisikuudetta?

Dids ei voinut muistaa ihmisten ikää, kun se nousi niin korkealle.

Sellaiset ikänumerot olivat hänestä aina samanlaisia, niinkuin biljoona

ei tunnu olevan eri summa kuin triljoona. Mitä sitten enää oli väliä,

kun ikää oli yli kolmenkymmenen?

Kaikkein enimmän Dids piti äidin huoneen kukista. Aurinkohuone oli

kuin ansari... ei, kuinka tyhmä hän olikaan sanoessaan niin! Se oli

paljon parempi kuin ansari, se oli kuin keijukaisten palatsi taivaalla.

Milloin tahansa mummo salli mennä katsomaan äitiä, odotti Dids hetkisen

oven ulkopuolella, ennenkuin aukaisi sen, muistaakseen miltä se näytti.

Ja sittenkin se oli aina paljon kauniimpi kuin hän muisti, koska hän ei

voinut painaa mieleensä pitkien kultaisten auringonsäteitten kirkkautta

eikä kukkateriöiden hienoutta. Dids rakasti terälehtien kauneutta niin

kovasti, että se teki hänen päänsä kipeäksi. Hänen oli tapana kumartua

niiden puoleen ja tuijottaa niihin, kunnes hänen silmänsä eivät nähneet

muuta kuin niiden satiinimaisen täydellisyyden. Kuinka ihmeellistä,

että ne olivat eläviä! Se ajatus liikutti aina Didsin mielikuvitusta

enemmän kuin mikään muu. Ajatella, että tuo ihanan ihana, hieno

kukka oli yhtä elävä kuin hänkin, elinvoiman virratessa edestakaisin

hienosti uurretuissa suonissa samalla tavalla kuin hänen oma verensä

virtasi edestakaisin ja ympäri hänen omissa suonissaan. Dids tunsi

aina olevansa karkea, tylppäsorminen jättiläinen, tuijotettuaan

johonkin teriöön kauan aikaa. Se pani hänet toivomaan, että hän voisi

puhua hiljempää, kävellä kevyemmin, käsitellä kaikkea varovaisemmin;

se soi hänelle sellaisen tunteen kun hän melkein voisi nähdä ilman,

kirkkaan, läpikuultavan ilman, joka olisi niin paljon suloisempi

katseltavaksi kuin mikään muu, jos vain voisi sen nähdä. Joskus, jos

Dids oli katsellut jotakin kukkaa ennen maatamenoaan, hän uneksi, että

hän saattoi nähdä ilman, ja se oli paljon suloisempaa kuin päästä

taivaaseen.

Kukista he enimmäkseen keskustelivatkin, hän ja hänen äitinsä, kun he

jolloinkin puhelivat (sillä enimmäkseen he ratkaisivat arvoituksia

yhdessä tai pelasivat korttia), kukista ja siitä, mitä niille tapahtui.

Sillä mummo järjesti niin, että siellä aina oli jotakin tapahtumassa

joku narsissi availi juuri ryppyisiä valkoisia kukkiaan niin nopeasti,

että sen voi huomata, jos vain pidätti henkeään katsoessaan; tai joku

tulppaani työnsi esille pitkiä, vahvoja, vihreitä keihäitään niin

nopeasti, että äiti sanoi näkevänsä eron niissä joka puolen tunnin

päästä; tai joku käenkaali, puuhaten siististi, hiljaa kuihtui ja

pudotteli ruskettuneita vanhoja kukkiaan ja availi uusia silkkimäisiä,

kirkkaanpunaisia, pitääkseen pienen haivenisen pensaansa heleänä ja

iloisena. Kun joku kasvi alkoi käydä ikäväksi, jatkaen vain elämäänsä

vanhalla tavallaan, vei mummo sen pois äidin huoneesta joko keittiöön

tai arkihuoneeseen ja hoiti sitä niin kauan, kunnes se jälleen oli

valmis tekemään jotakin huvittaakseen äitiä. Mummo sanoi, että heidän

piti koettaa niin kovasti kuin suinkin saadakseen jotakin hauskaa

tapahtumaan äidille kaikkina eri päivinä, koska äiti oli suljettu

sisälle.

Mummo olikin taitava järjestämään asiat niin, että jotakin aina

tapahtui. Joka päivä hän toi äidille jonkin uuden kirjan kirjastosta

tai valmisti hänen pukuaan varten jotakin uutta koreaa tai vei sinne

jonkin uuden kukan katseltavaksi tai laatikollisen makeisia syötäväksi.

Didsin mielestä se ei ollut ihan oikein, että äiti sai syödä niin

paljon makeisia kuin halusi, kun hän, Dids, ei saanut kuin yhden

palasen aterian jälkeen, mutta mummo selitti äidin taudin olevan

hermosairautta, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen ruoansulatuksensa

kanssa, ja että olisi väärin, ellei hänelle suotaisi lohdutusta

makeisilla. Mummo keksi myös aina jotakin uutta käsityötä äidille,

sellaista helppoa lajia, jossa on pitkät pistot, niin että työ edistyi

juuri niin nopeasti kuin äiti halusikin, ja kun äiti väsyi siihen,

vei mummo sen pois ja teki loput itse, sanomatta ikinä mitään, kun

äiti näytteli sitä vierailleen kuin omaa työtään ja he sanoivat: "Ah,

kuinka ihania käsitöitä sinä teetkään, Lottie!" Joskus siellä oli

jotakin uutta rohdoskaupasta, uudenlaista ihovoidetta tai kynsien

kiilloitusainetta. Äiti käytti paljon aikaa kynsiensä hoitoon, ja

ne olivatkin aina kauniit. Toisinaan taas huvitettiin äitiä uudella

korttipelillä, ja hän piti niistä peleistä, joita voi pelata yksin. Tai

mummo keksi ihan uuden kampaustavan äidille, joka oli siitä mielissään

melko kauan, ja se antoi vieraille jotakin puheenaihetta.

Kerrassaan ihmeellistä oli, kuinka mummo aina voi ajatella jotakin

uutta äidille. Mutta sehän oli luonnollista, koska äiti oli hänen

oma tyttärensä... vai isäkö olikin mummon poika? Dids ei milloinkaan

muistanut sukulaisuussuhteita. Ja mitä sillä olikaan väliä, koska

perheen kaikki aikaihmiset olivat toisilleen sukua tavalla taikka

toisella.