XXX

Sen läheisempää inhimillistä suhdetta ei ole olemassa kuin potilaan

ja hoitajattaren, ei mitään, missä luonteen ominaisuudet tarkemmin

paljastuvat. Rouva Bascombin ei tarvinnut hoitaa Lottieta paria

kuukauttakaan huomatakseen, että hänellä oli useita täydellisiä

väärinkäsityksiä Lottien luonnosta.

Muuan niistä oli erittäin tärkeä. Rouva Bascomb oli pelännyt, että

kaikista vilkkaan elämän puolista Lottie enimmin kaipaisi miesten

himokasta, miehistä ihailua, joiden kanssa hän laski leikkiä ja

naureskeli kadunkulmissa, noiden miesten ruumiillista läheisyyttä,

jotka halusivat häntä, ja Ralphin hurmaantumisen tuottamaa kiihoketta.

Rouva Bascombista oli tuntunut ainoalta mahdolliselta, johdonmukaiselta

päätelmältä Lottien käyttäytymisestä, se että hän oli "hullaantunut

miehiin". Tätä puutetta olisi rouva Bascombin hyvin vaikea korvata.

Mutta Lottie paljasti itsensä ihan erilaiseksi niissä loppumattoman

pitkissä puheissa, joita rouva Bascomb nyt kuunteli levottoman

tarkkaavaisena. Hän ei ollut ennen edes koettanut kuunnella Lottien

pitkäveteisiä ja sekavia muistelmia. Mutta nyt, tuskaisesti tarviten

kaikki ne vihjaukset, jotka voisi saada potilaansa sisäisestä

virikkeistä, hän ei ainoastaan kuunnellut, vaan vieläpä kyselikin,

houkuttaen Lottien puhumaan. Hän oppi tietämään Lottiesta paljon

enemmän kuin toistaiseksi voi mihinkään käyttää. Monet tällä tavalla

paljastuneet asiat eivät kuuluneet hänen tarkoitukseensa. Ne hän

ajatteli heittää syrjään ja kokonaan hylätä. Mutta koska ei voi

muististaan tyystin poistaa kerran kuultua ja ymmärrettyä, upposivat

kaikki nämä Lottiesta ja Lottien elämästä saadut tiedot hänen

tietoisuutensa maljaan, liukenivat siellä hitaasti ja lisäsivät värinsä

siihen, mitä siellä oli jo ennestään.

Toistaiseksi rouva Bascomb, kovan hädän pakottamana, tavoitteli vain

niitä tosiseikkoja, jotka voisivat opastaa hänet nykyisten vaikeuksien

läpi. Tärkein näistä tosiseikoista oli Lottien suhde miehiin. Rouva

Bascombin hämmästys oli niin suuri, että se oli melkein eriskummainen,

kun hän huomasi, ettei Lottie pitänyt miehistä niinkään paljon kuin

hän itse eikä kaivannut heidän seuraansa niin lumottuna kuin hän oli

luullut, vaan todellisuudessa vihasi, pelkäsi ja halveksi heitä. Ja

pätevistä syistä kylläkin. Monenlaiset ja kuvottavat olivat hänen

syytteensä heitä vastaan varhaisimmasta tyttö-iästä alkaen, ja kaikki

ne paljastuivat nyt hänen hajanaisissa kertomuksissaan elämästään.

Katkera ja vihainen oli se filosofia, jonka Lottie oli itselleen

laatinut ensikäden kokemuksista. Säälimättömän ja oikeudenmukaisen

murhaava oli hänen käsityksensä heistä: "Vaikka he puhuisivat kuinka

hellästi, haluavat he naiselta vain yhtä, ja sitäkin ilmaiseksi."

Siitä rouva Bascombin tunteesta miehiä kohtaan, jota hän oli luullut

varmaksi ja myös yleiseksi kypsyneissä, kokeneissa naisissa, ei

Lottiessa ollut jälkeäkään. Rouva Bascomb oli uskonut, että kaikki

ne naiset, jotka olivat työskennelleet miesten ohella palkatuissa

toimissa tai eläneet miesten kanssa samalla tavalla kuin muidenkin

kanssa perheessä, tunsivat heitä kohtaan todellisuudessa luonnollista

inhimillistä ystävyyden ja kiusaantumisen sekoitusta. Mutta Lottien

tunteessa ei ollut mitään ystävyyttä, ja vaikka hän oli kovin katkera,

oli sen piilottaminen miehiltä hänen mielestään tarkoituksenmukaista,

koska he aina käyttivät hyväkseen kaikkea sitä, mikä paljasti heille

hiemankaan todellisia tunteita. Miehet olivat Lottien kannalta

yksinkertaisesti sellaisia olentoja, jotka käyttivät naisia hyödykseen,

elleivät naiset ehtineet ennen heitä.

Lottie oli jo varhain huomannut, että miehiä kannatti kiduttaa, että

heiltä voi saada, tehoamalla heidän aisteihinsa, mutta tyydyttämättä

heitä, joukoittain haluttuja esineitä, joita ei voinut saada millään

muulla keinolla — makeisia, esimerkiksi, joiden nauttimien kävi

Lottielle niin tyrannimaiseksi tottumukseksi kuin opiumin tai morfiinin

käyttö niihin langenneille — ja kauniita vaatteita, kuten hän oli

kiristänyt Ralphilta vuorottain kiihoittamalla ja vastustamalla, ja

tilaisuuksia tyydyttää suurta luontaista laiskottelunhaluaan, lisäksi

ihailua... mutta todellisuudessa hän nautti naisten ihailusta enemmän,

koska sitä oli vaikeampi saavuttaa ja koska se oli vaateliaampi. Ennen

kaikkea hän oli saanut tästä rimpuilemisesta miesten kanssa (eikä

mistään muusta lähteestä) elämänsä sen puolen, jota hän enimmän kaipasi

eikä lainkaan kyennyt luomaan itselleen — sen tunnelman, että pitäisi

olla "jotakin tekemistä", uusia vaikutteita, jotta voisi taistella

hirmuista ikävää vastaan, joka täytti yhtä tukehduttavasti kuin

myrkkykaasu ja yhtä peloittavastikin Lottien jokaisen peräti joutilaan

hetken.

Tarkastellessaan Lottieta ulkopuolelta rouva Bascomb oli luonnollisesti

tehnyt sen päätelmän näkemästään, että Lottiella oli kiihkeän

aistillinen luonto, joka oli vaatimuksissaan hyvin pakottava. Mutta

kun Lottien todellisen olemuksen ääriviivat alkoivat hitaasti

paljastua esille hänen sekavasta suulaudestaan, uskoi rouva Bascomb

saaneensa selville, että se, minkä hän oli huomannut leimahtavan

Lottien silmiin vastaukseksi miesten heränneeseen eläimelliseen

katseeseen, ei vähääkään ollut aistien nälkää, vaan kuolettavan

avutonta ikävystymistä, jolle kelpasi mikä tahansa lopettamaan tappavan

yksitoikkoisuuden ja joka ei kuitenkaan keksinyt muuta käyttökelpoista

kuin tämän helposti syttyvän kipinän miesten silmistä.

Vasta sitten rouva Bascomb, kun Lottien toistuvat puheet olivat

melkein näännyttäneet hänet, oli saanut selville, että Lottie itsekin

oli perin uupunut sen elämän karuudesta ja tyhjyydestä, joka oli

ollut hänelle avoinna. Hän muisteli nyt menneitä tapahtumia ja

käsitti kaikki hämmästyttävät puuskat — jollaisia olivat esimerkiksi

Lottien mieletön pettymys, kun hän ei ollut saanut nähdä joutavaa

talvikarnevaalia, hänen tarkoitukseton synkkä kuljeskelemisensa

huoneissa harvoina myrskyisinä iltoina, kun hänen huvittamisekseen ei

ollut suunniteltu mitään ulkopuolista vaihtelua, hänen alakuloisuutensa

ja tyytymättömyytensä, hänen tarrautumisensa jokaiseen ulkonaiseen

tapahtumaan, yhdentekevää vaikka mihin, saadakseen siitä puheenaihetta.

Muistellessaan jälleen hirmuista talvikarnevaalin päivää rouva Bascomb

tajusi nyt ensi kerran, että silloiset kyyneleet, jotka olivat

juovittaneet Lottien jauheen peittämät posket, olivat johtuneet

todellisesta epätoivosta.

Sellainen lapsellisuus oli tietysti perin halveksittavaa, mutta hän

tiesi nyt tarkasti, että se oli hänelle eduksi. Hän ymmärsi astuneensa

pitkän askeleen eteenpäin, kun siten oppi sen välttämättömyyden, että

hänen tuli karkoittaa ikävä niin kauaksi Lottien sairashuoneesta kuin

ei kukaan ollut karkottanut sitä hänen elämästään, ja hän sai kuin

välineen omaan käteensä Lottien kyvyttömyydestä huvitella edes omalla

tavallaan.

Hän edistyi joka päivä huomioissaan, jotka koskivat Lottien

tottumuksia, ja jokainen uusi huomio hämmästytti häntä, koska hän

ei huomannut mitään voimakasta ja ilkeätä vastustettavaksi, kuten

oli luullut, vaan hajanaista tyhjänpäiväisyyttä ennenkuulumattomassa

määrässä. Se, mitä Lottie kaipasi ja kaikki muutkin ihmiset aina

haluavat, sisältyi lopulta siihen, että jotakin tapahtuisi. Ja koska

ei mitään tapahtunut Lottien sisimmässä, täytyi jokaisen hänen

elämänsä kamalan yksitoikkoisuuden keskeytyksen tulla ulkopuolelta.

Mutta ulkopuolisessa maailmassa ne ainoat inhimilliset olennot, jotka

vähänkin piittasivat Lottiesta, olivat miehiä, kun heidän aistejaan

miellytti hänen ärsyttävä ulkomuotonsa. Askel askeleelta rouva

Bascombin järki opasti hänet saamaan miniästään ihan uuden käsityksen.

Istuessaan tuntikausia auttamassa Lottieta ristisana-arvoitusten

ratkaisemisessa, joista hän piti, mutta joita hän ei jaksanut loppuun

asti ratkaista, ja kuuntelemassa Lottien vuolasta puhetta rouva

Bascomb huomasi, ettei Lottien aistillisuus ollut voimakasta lajia,

vieläpä että hän siinä kohden oli niin kuvittelukyvytön ja viileä kuin

lapset. Hänen vieressään istuvasta normaalisesta naisesta, joka oli

tuntenut avioliitossaan onnellista rakkautta tuntui todellakin siltä

kuin Lottielta oikeastaan puuttuisi tavallinen inhimillinen herkkyys

elämän aistillista puolta kohtaan. Ilmeisesti koskaan tajuamatta sitä

kahden yhteiseksi autuudeksi. Lottie jutteli siitä aina kyynillisesti

kuin jostakin vastenmielisestä, mutta käytännöllisestä välineestä,

jonka kohtalo oli lahjoittanut naisille ja joka on heidän ainoa

keinonsa. Mutta rouva Bascomb kykeni arvaamaan, että Lottiesta olisi

hauskempaa saada makeisia, kauniita vaatteita, ihailua ja jotakin

tekemistä, tarvitsematta niin paljon vaivautua miesten selittämättömän

ja mukavan, mutta kuitenkin väsyttävän himon takia, he kun "aina

pyrkivät hypistelemään", kuten hän sanoi harkitsettomaan, välittömään,

arkipäiväiseen tapaansa, mikä alituisesti suututti rouva Bascombia.

Sellaista oli Lottien kokema elämä ollut. Ainoastaan leikkiminen

miesten himolla oli, kuten hän sanoi, "aina hankkinut hänelle mitä

tahansa". Rouva Bascomb tunsi viatonta hämmästystä huomatessaan, että

Lottie puolestaan sydämellisesti ylenkatsoi miehiä niinkuin nämä häntä

ja hänen kaltaisiaan. "Miehet ovat sellaisia ilkeitä olentoja", kuului

muuan arvostelu, jonka hän usein päästi huuliltaan niin asiallisella

äänenpainolla kuin sillä olisi täysin määritellyt heidät. Hänen

rehellinen vakaumuksensa näytti olevan se, ettei siitä ollut muuta

sanottavaa. Nähtävästi he olivat jouduttuaan tekemisiin hänen kanssaan

ennemmin tahi myöhemmin vastanneet tätä hänen käsitystään.

Tämä tunne näytti ulottuvan taaksepäin niin kauas kuin Lottie voi

muistaa. Suojelematon lapsuus ja tyttöaika, jotka tulivat esille näissä

harhailevissa kertomuksissa, näyttivät liian varhain ja liian räikeästi

paljastaneen hänelle elämän ruumiilliset todellisuudet, jotta hänessä

koskaan olisi herännyt romanttista tunnetta miehiä tai poikia kohtaan,

tai edes luonnollista ja inhimillistä mieltymystä. Hän oli nähtävästi

tajunnut jo aikaisemmin kuin voi muistakaan, että miehiin kiintyminen

oli liian vaarallista peliä, jos hän muuten olikaan nähnyt ketään,

johon olisi voinut kiintyä. Lottien kokemuksen mukaan ei miehistä

pidetty eikä heidän seurastaan nautittu, vaan heitä "muokattiin", jotta

heiltä voisi saada niin paljon kuin suinkin... kalliita kekkereitä,

jos heillä vain oli rahaa, kiihoittavaa vaihtelua unohtaakseen elämän

ikävyydet, jos he olivat helposti syttyviä; mutta ei saanut poiketa

liian kauaksi heidän kanssaan turvalliselta nopeasti pelastavalta

tieltä, tai muutoin he muokkaisivat vuorostaan tyttöä. "Pappa oli

yötyössä tehtaassa ja hänen oli pakko nukkua melkein koko päivä, ja

kun mamma kuoli jo lapsuudessani, täytyi minun oppia pitämään huolta

itsestäni", sanoi hän usein, kertoen jonkin uuden kohtauksen pitkältä

itsepuolustuskaudeltaan. Hän lisäsi usein hyökkäävästi: "Minä olen

ollut kihloissa montakin kertaa, mutta olin viaton tyttö, kunnes Ralph

ilmestyi, vaikka Jumala yksin tietää, kuinka se oli minulta onnistunut.

He alkoivat nipistellä minua ja olivat ikävystyttää minut kuoliaaksi,

ennenkuin pääsin koulustakaan... Minä olin näet ikäisekseni niin suuri

ja kehittynyt."

Kaikkien niiden miljoonien sanojen joukossa, joita rouva Bascomb

kuunteli, Lottien mutkitellessa takaisin päin elämäntarinansa läpi, ei

ollut ainoatakaan, joka olisi kertonut tavallisesta, epäitsekkäästä,

inhimillisestä kohtelusta miehen puolelta. "Minun oli tapana ajatella

sen johtuvan siitä, etteivät kiltit miehet halua olla missään

tekemisissä köyhien tyttöjen kanssa", sanoi Lottie, "ja tavallisesti

olin hirveästi pahoillani siitä, että olin niin köyhä. Mutta nyt, kun

tunnen heidät paremmin, luulen heidän kaikkienkin olevan jokseenkin

samanlaisia. Usein katselen jotakin pappia, joka puhuu niin siveästi,

tai jossakin kuvassa presidenttiä, josta kaikki ajattelevat niin paljon

hyvää, ja sanon itsekseni: "Oh, lorua, sinä et voi pettää minua! Kyllä

minä tiedän, minkä näköinen sinä olet sisältä."

Vähitellen sai rouva Bascomb selville lopulliseksi, järkyttäväksi

hämmästyksekseen, että Ralph oli syyllinen tähän viimeiseen

pettymykseen ja autiuden tunteeseen. "Minä ajattelin jostakin syystä",

sanoi Lottie, "Ralphia erilaiseksi. Kun hän ensi kerran ilmestyi

seuraani, näytti hän niin hienostuneelta verrattuna kaikenlaisiin

temppeleihin, sentapaiselta kuin kerrotaan romaaneissa. Minä luulin

Ralphin rakastuneen minuun kauniilla tavalla, kuten hän teeskentelikin.

Ja minäkin olin varmasti ihan hullaantunut Ralphiin. Hän on ainoa

mies, jonka houkutuksiin todella lankesin... rehellisesti puhuen,

ainoa mies. Mutta sekin loppui juuri niin, kuin kaikki naimisiin

menneet tytöt voivat kertoa. Miestä ei voi viehättää muuta kuin yhdellä

tavalla: täytyy pysyä niin kauniina kuin suinkin, käyttää sirosti

koristeltuja alusvaatteita ja pakottaa hänet aina _haluamaan_. Mutta

siihen kyllästyy, varsinkin kun mies toisinaan katselee vaimoaan

kuin kuraa jalkojensa alla. Ralph ei koskaan puhu minulle kauniisti,

tarkoitan, asioista... sillä tavalla kuin puhutaan jollekin, josta

todella pidetään ja jota luullaan järkeväksi ihmiseksi. Ja kun minä

koetan puhua hänelle, vie se häneltä melkein hengen, kun hän ikävystyy

niin hirveästi. Hän lähtee mieluummin milloin tahansa katselemaan

pallokilpailua kuin jää minun luokseni tunniksikaan. Eikä hän edes

koeta teeskennellä muuta. Ja kuitenkin, milloin tahansa hän tuntee

halua taas rakastella, toivoo hän minun ihastuvan siitä entiseen

tapaani. Sellaisia ne miehet ovat! Mutta tietysti pitää vaimon koettaa

säilyttää miehensä rakkautta, tai muuten ihmiset luulevat hänen

joutuneen syrjään. Kaikki ovat aina varmoja siitä, että se on _hänen_

syynsä. Ei auta muu kuin pelata miesten haluamalla tavalla. Siinäkin on

näyte siitä, mihin meidän naisten pitää alistua."

Kerran jatkaessaan vauhdikkaasti keskeyttämätöntä puhettaan pitemmälle

kuin hänen tarkoituksensa oli, hän sanoi jotakin, mikä näytti rouva

Bascombille vilahduksen eräästä vaiheesta, jonka hän aina oli tulkinnut

eri tavalla. "Yhteen aikaan olin tulla melkein hulluksi huomatessani,

ettei Ralph minua oikeastaan tarvinnut. Luulin kuolevani, ellei joku

kaipaisi minua... enemmän kuin vain liehitelläkseen. Minä olin oikein

raivoissani enkä välittänyt, mitä minulle tapahtuisi, kunhan vain joku

rakastaisi minua kauniisti kuin kirjoissa. Mutta pian sain selville,

kuinka kauhistuttavia miehet ovat. Ralph on sentään herrasmies, vaikka

onkin mies."

Rouva Bascomb huomasi punnitsevansa hämmästyneenä sitä mahdollisuutta,

että Lottien silloin kauheana yönä Ralphille kertoma juttu ehkä

olikin yleispiirteiltään lähellä totuutta... että Lottie oli omasta

aloitteestaan ponnahtanut takaisin ja kauhuissaan kiiruhtanut jälleen

Ralphin ja Didsin luo.

* * * * *

Rouva Bascombilla oli enemmän kuin tarpeeksi ajattelemista joka ilta

ullakkohuoneessaan, kun hän harjatessaan ohenevaa harmaata tukkaansa

teki tiliä, järjesteli päivävaikutelmia ja huolellisesti harkitsi

elämänsä omituisesti muuttuneita oloja. Hän tunsi usein hämmennyksen

sulkeutuvan ympärilleen paksuna pilvenä ja peittävän sen hämärän ja

mutkaisen polun, jota hänen piti jollakin tavoin seurata. Mutta hän

ponnisteli yhä vapaaksi siitä sanomalla itselleen ankarasti, että hänen

tuli pitää järkensä selvänä ajattelematta muuta kuin sitä, kuinka

taas läpäisisi seuraavan päivän, tai muuten hän eksyisi jokaisen

uuden päivän hämmennyksen mutaan. Vähitellen, kun hän täten kohdisti

huomionsa vain niihin tilanteen yksityiskohtiin, jotka olivat hänelle

tärkeitä juuri sillä hetkellä, alkoivat muutamat asiat hahmottua

tarkemmin. Hän alkoi tietää, mihin hän sai luottaa.

Lottien raajarikkoisuuden ensimmäinen kesäkään ei ollut vielä lopussa,

kun hän jo sanoi itsekseen: "Nyt, kun olen kiinnittänyt huomioni

niihin asioihin, joita Lottie kaipaa, olisin vallan saamaton, ellen

voisi hankkia niitä hänelle enemmän kuin hän itse koskaan on osannut

hankkia." Hän katsoi itseään kuvastimesta ja huomasi näyttävänsä

litteältä, vanhahkolta naiselta pitkässä, yksinkertaisessa,

korkeakauluksisessa yöpuvussaan, mutta käsitti kuitenkin samalla,

että kaikkien niiden töykeän rumien huolien ja laskelmien joukossa,

jotka liittyivät yhteen hänen mielessään oli jälleen tilaa karulle

leikillisyydelle, joka oli ihan uusi tekijä hänen elämässään. "Minä en

liene öljytukkaisen osakekauppiaan näköinen", ajatteli hän ivallisesti,

"mutta uskallanpa väittää, että voitan heidät kaikki, kun pitää

tyydyttää Lottien kaipuuta... sillä minä voin tehdä jotakin, mihin

miehet eivät ikinä kykene — pitää sitä alituisesti mielessäni".

Usein hän melkein pelkäsi tällaisia julmia, häijyjä piloja ja katseli

synkkänä kuvastimesta näkyvää kovaa naista, joka oli niin salaperäinen

kuin piilossa oleva lähde. Kuka olikaan se voimakas, häikäilemätön

nainen, joka nyt eli hänen ruumiissaan?

Hän ajatteli tämän kauden aikana, että hän painoi mieleensä Lottien

loppumattomista puheista vain sen, mikä voi auttaa häntä ymmärtämään

ja hallitsemaan nykyistä tilannetta; mutta hänen monet uudet tietonsa

olivat jo värittäneet Didsiä koskevat suunnitelmat. Hyvin usein,

ennenkuin hän vaipui väsyneeseen, kuolemankaltaiseen uneensa, hänen

viimeinen ajatuksensa oli: "Didsin pitää saada paljon mielenkiintoisia

tehtäviä, paljon tekemistä, paljon hauskuutta... ei vetelehtimistä, ei

toimettomia hetkiä... ei ikävyyttä, ei laiskuutta."

Mutta hän ajatteli sitäkin huomiotaan, joka oli täyttänyt hänen

mielensä: "Lottie ei vaadi mieheltä muuta kuin mitä minäkin voin antaa

hänelle."