Vaikka tämä tosiasia oli tuntunut hänestä suunnattoman tärkeältä ja
määräävältä, huomasi hän kuitenkin ajan mittaan, ettei se mitenkään
riittänyt takaamaan Lottien mukautumista nykyisiin oloihin. Vaikka
hän kuinkakin kekseliäästi olisi tehnyt Lottien elämän vaihtelevaksi
täyttämällä kaikkien päivien tunnit sellaisilla asioilla, joista
Lottie piti ja joita hän ei ollut koskaan onnen saanut kyllikseen,
sattui myrskyisiä hetkiä, jolloin Lottie vihasi kaikkea, jopa
raajarikkouttaankin.
"Minä olen kyllästynyt kaikkeen tähän joutavuuteen", sanoi hän
silloin synkästi, työntäen luotaan makeiset ja helpot ajanvietteet,
salapoliisikertomuksen ja sanomalehden, jossa oli pitkä selostus viime
murhasta, ja viktrola-nuotit ja kaikki muutkin leikkikalut. "Minä en
usko sen lääkärin ymmärtävän vaivaani ollenkaan. Varmasti voisin nousta
vuoteesta milloin tahansa ja kävellä yhtä hyvin kuin ennenkin."
Rouva Bascomb koetti joskus kääntää hänen huomiotaan muualle.
"Haluaisitko, että harjaisin tukkasi? Korkeakoulun tytöt ovat keksineet
uuden tukkalaitteen, jonka nuttura on..." Joskus se hyväksyttiin, mutta
useammin torjuttiin vihaisesti. "Ei, minä en tahdo, että koskette
tukkaani", saattoi Lottie tiuskaista töykeästi. "Minä en kärsi enää,
että muut kampaavat hiukseni. Minä haluan nousta ja pukeutua ja lähteä
kaupungille ja juoda soodaa ja uskon jaksavanikin.
Jo alusta asti rouva Bascombilla oli ollut ounastus siitä, ettei
milloinkaan sopinut vastustaa Lottieta, eikä hän ikinä niin tehnytkään.
"No niin, saatathan koettaa", vastasi hän. "Ehkä lääkäri onkin väärässä
väittäessään, että se voisi nyrjäyttää jotakin selässäsi. Eiväthän
lääkäritkään tiedä kaikkea, eivät läheskään. Minulla oli kerran serkku,
jonka selässä oli muka jotakin vikaa, ja siksi tohtorit vaivasivat
häntä, mutta hän nousi ja käveli minne vain heistä huolimatta."
"Eikö se tehnyt lainkaan kipeää?" kysyi Lottie.
"No niin, hän sai kyllä viimein halvauksen, mutta en varmasti osaa
sanoa, oliko hänen nousemisellaan siihen mitään syytä. Kenties ei
ollutkaan."
"Haluanpa melkein kuitenkin koettaa", vastasi Lottie alakuloisesti,
mutta vähemmän tarmokkaalla äänenpainolla.
"Minä en kerro tohtorille, vaikka niin tekisitkin", sanoi rouva
Bascomb, "ja vaikka kävisitkin siitä hieman sairaammaksi, ei meidän
tarvitse hänelle ilmoittaa sen syytä".
"Kyllä minä varmasti jaksaisin", toisti Lottie ja lisäsi, kuten hän
usein teki: "Muuten tiedän saavani sellaisen tavan, että aina vain
haluan maata."
"Ei, sinä pääset piakkoin ylös ja liikkeelle", vakuutti rouva Bascomb
aina. "Tohtorin mielestä on hänen käsittelyllään niin hyvä vaikutus.
Mutta jos sinusta tuntuu, ettet voi odottaa enää pitempää aikaa, niin
miksi et voisi koettaa nousta jalkeille vain hetkiseksi ja astua
muutamia askelia? Minä autan sinua."
Monta kertaa tänä ensi vuonna he suorittivat samat temput: Lottie
heitti syrjään kirkkaan värisen silkkipeitteen kauniisiin kenkiin
nyöritetyiltä jaloiltaan (sillä rouva Bascomb osti hänelle aina
sellaisia jalkineita, joista hän piti, korkeakantaisia, kapeakärkisiä
ja kapeapohjaisia), ja rouva Bascomb, huolestuneena, alistuvaisena,
pujotti kätensä Lottien kainaloihin ja auttaessaan häntä nousemaan
seisoalleen sanoi: "Heti kun pistävät tuskat jaloissasi alkavat, nojaa
minuun niin raskaasti kuin vain haluat." Lottie, jonka ajatukset olivat
kiintyneet vastamainittuihin pistäviin tuskiin, laski hitaasti lihavan
ruumiinsa painon voimattomille, veltoille, valkoisille säärilleen.
Joskus hän luopui heti ja vaipui takaisin sohvalle vaikeroiden.
Joskus hän kuitenkin oli niin itsepäinen, että koetti astua pari
kolme askelta, mutta huomasi tahtonsa ja hermojensa välisen yhteyden
ruostuneeksi ja narisevaksi. "Herrainen aika... minä en voi kohottaa
jalkaani ollenkaan! Ette suinkaan ajattele, että olen jo halvaantunut?
En jaksa liikuttaa sitä paikaltaan. Kas niin! Nyt olen siirtänyt sitä
hieman... voi, voi, kuinka se käy kipeästi! Tunnen jonkin venähtävän
selässäni. Pian, pian, laskekaa minut sohvalle, ennenkuin se katkeaa!"
Sitten pitkä myrsky loppumattomia kyyneliä ja valituksia. "Minä en
parane enää milloinkaan. Ah, kuinka mielelläni menisin kaupungille
juomaan lasillisen soodaa! Miksi tohtori ei auta minua? Yhtä hyvin
voisin olla kuollut kuin jäädä tällaiseen kuntoon! Ja minä toivonkin,
että olisin jo haudassa. Minä olen ihan sellaisessa tilassa tällä
hetkellä kuin minut olisi jo pantu kirstuun."
Tällöin hän turvautui usein rouva Bascombiin nyyhkyttäessään ja kiersi
kätensä vanhemman naisen kaulaan, painaen päänsä anoppinsa rintaa
vasten kuin itkevä lapsi.
Kimaltelevan, tumman pään yli rouva Bascomb katseli suoraan eteensä,
kasvot harmaina ja yrmeinä.