Tohtori Pell tuli katsomaan potilasta kolmasti viikossa, tiistaisin,
torstaisin ja lauantaisin. Nämä päivät eivät tuntuneet Lottiesta
samanlaisilta kuin muut viikon päivät. Ne eivät tuntuneet hänestä
edes toistensakaan kaltaisilta, koska tohtori käsitteli häntä eri
tavalla kunakin päivänä, niin että kun Lottie heräsi tiistaina, hän
heti muisti, että häntä sinä päivänä käsiteltäisiin sähkösäteillä; ja
torstaina, että hän sinä päivänä saisi sähköhierontaa, kun sitä vastoin
lauantai-aamun ilmaakin väritti jokaviikkoisen tavallisen hieronnan
odotus.
Lauantaista hoitoa tohtori ei kuitenkaan nimittänyt "hieronnaksi" eikä
sietänyt muidenkaan käyttävän sitä sanaa. Mutta ne selitykset, jotka
hän antoi omasta "psykomanualisen terapeutiikan" nimiluettelosta,
olivat niin mutkallisia, että vaikka Lottie olisi kuullut ne kuinka
usein tahansa, hän ei kuitenkaan osannut toistaa niitä siinä
selostuksessa, jonka hän antoi ystävilleen tohtorin käsittelystä ja
sanoista. Hän puhui siitä aina kuin "hieronnasta", mutta lisäsi äkkiä
ja syyntuntoisesti: "vaikka se oikeastaan ei ole sellaista, vaan
jotakin paljon enemmän kuin hierontaa".
Näistä kolmesta käsittelystä hän piti enimmän siitä, vaikka hän yleensä
nauttikin näiden kaikkien taikojen yksityiskohdista. Tiistailla oli
erityinen merkityksensä, koska oli jo kulunut kolme päivää tohtorin
viime käynnistä, niin että hän oli jo hieman unohtanut hänen askeltensa
kaiun, sikaarin ja hajuveden arvokkaan väkevän hajun, joka leijaili
hänen edellään yläkertaan, ja ihmeellisen äänen kaiun, kun hän Ralphin
äidin kunnioittavasti seuraamana tuli sairaan huoneeseen hieroen
kauniita valkoisia käsiään ja kysyen kohteliaasti, kuinka hän oli
voinut nämä hänen viime käyntinsä jälkeiset päivät.
Lottien mieli oli tulvillaan hämmästynyttä kiitollisuutta siitä, että
joku niin paljon välitti hänen voinnistaan. Hänen kärsimyksensä olivat
nykyään jo aika kulunutta juttua "tytöille", hänen vierailleen; tosin
he kuuntelivat, kun hän kertoi heille oireittensa muutoksista, mutta
eivät enää niin tarkkaavaisesti kuin ennen, ja kohta kun hän keskeytti,
alkoivat he hyvin kylmäverisesti jutella omista oireistaan. Ralph ei
viitsinyt enää kuunnella ollenkaan, ja Ralphin äiti, joka oleskeli aina
siellä, tiesi jo ennakolta, miltä Lottiesta tuntui, niin ettei ollut
tilaisuutta kertoa hänelle.
Mutta tohtori Pell välitti todellakin; sen tunsi hänen silmiensä
ja äänensä jokaisesta ilmeestä. Jokaisen käynnin ensi osa kului
yksityiskohtaiseen selostukseen kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut
viime kerrasta asti; miltä hänestä oli tuntunut kunkin aterian
jälkeen, mikä oli sopinut hänen ruoansulatukselleen ja mikä oli
tuntunut "vaikeasti sulavalta"; kuinka hän oli nukkunut, ja samalla
kuvailtiin kaikki edestakaisin siirtyvät vaivat arassa selkärangassa.
Tohtori kirjoitti usein muistiin jotakin selostuksista, kuunteli
tarkkaavaisesti ja keskeytti vain silloin hetkiseksi, kun kirjoitti
nahkakantiseen muistikirjaansa, jonka hieno tuoksu oli osa hänen
hajustaan.
Näin Lottie sai puuhaa kootessaan aineistoa tohtori Pellille
annettavaan selostukseen. Jokaisen aterian jälkeen hän painoi
muistiinsa, että hänen piti tietää, kuinka kaikki eri ruokalajit olivat
vaikuttaneet, niin että hän voisi kertoa siitä tohtorille; ja aina,
istuttuaan pielustensa varassa tunnin verran, hän keskeytti kaikki
askareensa voidakseen ajatella vakavasti selässään ja säärissään
tuntuvia kipuja.
Joskus hänellä oli mitä kummallisimpia asioita kerrottavana — jokin
äkkiä ilmestynyt tunnoton paikka, juuri _tuossa kohdassa_. Tai
neulamaisia tuskia äkkiä säteilemässä joka suunnalle jostakin paikasta,
joka ei ollut koskaan ennen häntä vaivannut.
"Missä se kohta on?" kysyi sitten tohtori kiihkeästi kuin se antaisi
hänelle johtolangan, ja kun Lottie näytti hänelle sen kohdan selässään,
tai reidessään, koputteli tohtori sen ympäristöä sormellaan, painoi
lujasti silloin tällöin ja kysyi, koskiko se kipeämmin siihen vai
tuohon kohtaan. Hän kirjoitti aina vastaukset muistikirjaansa.
Lottie tiesi, milloin kyseleminen loppui, koska tohtori aina silloin
sulki muistikirjansa, vetäisi kuminauhan sen ympärille ja nousi sanoen
jotakin tällaista: "No niin, no niin, katsotaan nyt, mitä säteemme
vaikuttavat" (tai "vibratio" tai "psykomanipulatio"). "Me saamme teidät
kyllä piakkoin jalkeille pesemään pyykkiä ja harjaamaan lattioita niin
hyvin kuin ennenkin."
Lottie tunsi järkyttävää väsymystä, melkeinpä pyörtymystä, kun näitä
toimeliaan elämän peloittavan kovia töitä näin raa'asti mainittiin. Kun
jo käsivarsien pitäminen ylhäällä tarpeeksi kauan tukkaa kammatessa
vaati niin äärettömiä ponnistuksia, kuinka sitten jaksaisi seisoa
tuntikausia pesemässä astioita ja laittamassa vuoteita ja nostelemassa
patjoja? Sen pelkkä ajatteleminenkin kauhistutti häntä, ja hän lepäsi
vielä hervottomampana pehmeillä pieluksillaan.
Mutta hän luotti lujasti tohtorin käsittelyihin, jotka varmasti
saivatkin hänet tuntemaan voivansa mainiosti. Tiistaisin tohtori toi
mukanaan suuren, kauniisti valmistetun, samettivuorisen laatikon,
josta hän otti esille kimaltelevia nikkeli- ja punakumisia putkia ja
kummallisen muotoisen, onton lasivehkeen. Tämä viimeinen, sitten kun
hän oli kiinnittänyt mutkallisen koneiston yhteen ja yhdistänyt sen
sähkövirtaan, alkoi äkkiä, hehkua kovasti pahaenteisellä sinisellä
liekillä, sähisten samalla hiljaa, mikä pani Lottien pallean
väräjämään. Hän vetäisi alas rullakaihtimet, ennenkuin kutsui avukseen
tämän yliluonnollisen sinisen tulen, niin että se oli huoneen ainoa
valo, joka aavemaisesti valaisi tohtorin vakavia, mustanverisiä kasvoja
ja Ralphin äidin vanhahkoa kalpeutta.
Sitten Lottie kääntyi kyljelleen, ja tohtori alkoi kuljettaa tuota
hornamaista lasiputkea (hämmästyttävää kylläkin, se oli vain
miellyttävän lämmin) edestakaisin hänen selkäänsä pitkin levein
sivellyksin. "Tunnetteko säteiden tunkeutuvan lihan läpi?" kysyi
hän jonkun ajan kuluttua. "Minä voin näet vahventaa niitä, jos vain
kestätte."
Ajatellen kiihkeästi, tuntuivatko ne lihan läpi, Lottie alkoi tajuta
erilaisia omituisia vaikutelmia ja kiiruhti niitä kuvaamaan: "Se tuntuu
siltä kuin laahaisi silkkiä ylös ja alas selkäni iholla", sanoi hän
olkansa yli.
"Niinkö?" sanoi tohtori. "Minäpä vähennän virtaa hieman. Emme tahdo
pilata asiaa liioittelulla."
Niin, tiistait olivat hieman kauhistuttavia ja kiihoittavia
Lottien mielestä. Hän piti niistä, mutta oli melko iloinen, kun ne
kunnollisesti päättivät.
Torstait olivat erilaisia. Sinä päivänä hierottiin häntä sähköllä.
Tohtori toi sinne toisen kalliin, sametilla sisustetun laatikon, josta
hän otti esille toisen kojeen; sen päässä oli jonkinlainen vasara ja
siinä pyöreä kuminuppi. Kun hän väänsi sähkönappulaa, alkoi vasara
täristä hyvin monta kertaa minuutissa (tohtori sanoi hänelle, kuinka
monta, mutta hän ei voinut muistaa kertoessaan vierailleen, "oliko se
neljäkymmentä kertaa minuutissa... vai neljäsataako?"). Sillä ryhtyi
tohtori Pell naputtelemaan hänen selkäänsä miljoonilla heikoilla,
pehmeillä lyönneillä, keskeyttäen vain silloin, kun Lottie kokonaan
hengästyi ja pyysi lykkäystä. "Teidän pitää kärsiä tätä niin paljon
kuin suinkin", sanoi tohtori painaen sen ilkeästi takovaa päätä eri
kohtiin hänen leveää selkäänsä pitkin, jota hän käsitteli ammattimaisen
kylmäkiskoisesti, vaikka se oli niin valkoinen ja pehmeä. ("Luulen
hänen näkevän niitä niin paljon", ajatteli rouva Bascomb itsekseen
nähdessään, että tohtori katseli Lottieta niin hajamielisen kylmästi.)
Lottie piti kuitenkin enimmin hänen lauantai-hieronnastaan. Se oli
Lottielle hänen viikkonsa käännekohta. Kaikki kohosi sitä kohti ja
alkoi taas viettää siitä poispäin. Häneltä meni koko se päivä, vieläpä
osa seuraavastakin, voidakseen täydellisesti havahtua siitä lujien
käsien nukuttavasta rauhasta, johon tohtori hierottuaan kämmeniinsä
voidetta, oli lakkaamattomalla sivelyllä pitkin hänen selkäänsä hänet
vaivuttanut.
Käytetty voide oli tohtorin erityinen salaisuus ja keksintö. Se oli
sekoitettu monista harvinaisista alkuaineista, selitti hän, joista
eräällä oli niin pistävä, maustemainen haju, että se kokonaan erosi
kaikista niistä muista hajuista, joihin Lottie sai elämänsä kuluessa
tutustua. Hän luotti suuresti tähän voiteeseen ja alkoi tuntea
lievennystä jo sen ensi tuprahduksesta, kun tohtori väänsi auki
hopeakorkkisen kristallipullon, jossa sitä säilytettiin. Hän laski aina
alemmaksi ikkunan kaihtimet ennen käsittelyä ja hiljensi ääntäänkin.
"Sielullinen rauhallisuus on olennainen osa tässä
parannusmenetelmässä", selitti hän. Se hiljainen ääni, jota hän käytti
lauantai-aamuina, oli Lottien mielestä yhtä suuri osa käsittelystä
kuin voiteen kummallinen, miellyttävä hajukin ja liukuva, tohtorin
ihmeellisten käsien tuhat kertaa toistuva paineleminen ylös ja
alas pitkin hänen selkärankaansa. "Nyt te lakkaatte jännittämästä
lihaksianne ja pääsette täyteen lepoon", sanoi hän Lottielle tyynesti
ja käskevästi mumisevalla äänellä yhä uudestaan. "Tämä poistaa kaiken
kivun ja levottomuuden, poistaa ne täydellisesti ruumiistanne, samalla
täyttäen teidät rauhallisuudella. Hetkisen kuluttua tunnette suuren
rauhan hiipivän jäseniinne, ja pian saatte lepoa... täydellistä
lepoa..." Lopun lähestyessä, kun hänen kätensä liikkuivat yhä
hitaammin, hiljeni hänen äänensäkin pelkäksi epäselväksi muminaksi,
joka oli kuin osa huoneen hämärästä ja talon hiljaisuudesta.
Kun hän oli lopettanut, käänsi hän Lottien velttoa ruumista hiljaa,
kunnes Lottie makasi kyljellään ja nyökäyttäen sitten viimeisen kerran
ääneti hyvästiksi katosi huoneesta, sulkien oven niin hiljaa takanaan,
ettei pieninkään napsahdus rikkonut hiljaisuutta, joka ympäröi Lottieta
hänen lepäillessään raukeuden tilassa, joka tuntui hänestä rauhalta.
Tohtorin määräyksestä ei kukaan saanut mennä huoneeseen, ennenkuin
Lottie pyysi ruokaa. Joskus hän makasi sellaisessa hurmiotilassa
tuntikausia puolitajuttomana.
Lottien mieltä ei varmastikaan lauantaisin täyttänyt halu päästä
jaloilleen, kiitää sinne tänne, pestä astioita tai lakaista lattioita.
* * * * *
Rouva Bascomb piti aina huolta siitä, että hän oli saatavissa tohtorin
käyntien aikana. Ei yhtä mittaa huoneessa, vaikka hän useinkin kävi
siellä, mutta aina kotona. Hän päästi tohtorin sisälle, kun hän
tuli, ottaen haltuunsa hänen päällystakkinsa ja hattunsa kuin hyvin
opetettu palvelijatar, ja kun tohtori laskeutui portaita alakertaan
vierailunsa jälkeen, oli hän aina saapuvilla päästääkseen hänet ulos
talosta. Tohtori kiinnitti häneen aikaa myöten yhä vähemmän huomiota,
ja hänen kolmasti viikossa tapahtuvat vierailunsa muuttuivat heidän
kaikkien syvälle juurtuneeksi tavaksi. Ensin tohtori pani merkille,
että vanha rouva Bascomb oli kirjoittanut maksuosoituksen hänen
kuukautisen palkkionsa suoritukseksi eikä nuoren potilaan aviomies,
mutta hän ei ollut niin tarkka siihen nähden, kuka hänelle maksoi, ja
vähitellen vuosien kuluessa alkoi tämä kuukautinen maksuosoitus tuntua
hänestä osingolta jostakin sijoituksesta, yhtä säännölliseltä, kuin
persoonattomalta.
Rouva Bascomb ei kuitenkaan voinut tottua kohtelemaan tohtori Pelliä
yhtä huolettoman asiallisesti. Niinä päivinä, kun tohtori oli käynyt
siellä, hän ei saattanut syödä, istuessaan pöydässä ja tarjoillessaan
Didsille ja Ralphille ja koettaessaan piilottaa sitä tosiseikkaa, ettei
hän itse ottanut mitään. Yleensä he eivät sitä huomanneet, mutta joskus
Ralph sanoi: "Kuulehan nyt, äiti, sinä et ole syönyt mitään, joit vain
kupillisen teetä. Mikä sinua vaivaa?"
"Minä en tunne olevani nälissäni tänä iltana", mumisi hän tavallisesti
vastaukseksi, alkaen nopeasti leikata jotakin palasiksi lautasellaan.
"Mutta minä tunnen voivani silti mainiosti."
Silloin tällöin Ralph oli itsepäisempi sanoen töykeän rakastavasti: "No
mutta, äiti, sinä lennät ihan ilmaan, ellet syö enempää."
Pari kolme kertaa hän ei ollut voinut hillitä sitä vastustavaa
kouristusta, joka veti kokoon hänen kurkkunsa, kun Ralph pakotti hänet
syömään.
"Anna minun olla rauhassa, Ralph", oli hän huutanut niin kiihkeästi,
että se oli säikähdyttänyt Ralphin hiljaiseksi, "minä en voisi ahtaa
vatsaani palastakaan, vaikka henkeni riippuisi siitä!"