"Katsoppa!" sanoi rouva Bascomb iloisesti, laskien tarjottimen
hyllylle ja siirtäen kauniin uuden vuodepöydän Lottien eteen, joka
lojui vuoteessa pieluksilla, "minä olen luullakseni keksinyt jotakin
ruokahalusi kiihoittamiseksi".
"Se tarjotin voisi kohottaa kivisen epäjumalankin istumaan ja hiomaan
hampaitaan", huusi Ralph kylpyhuoneesta. Hän tuli ovelle kuivaamaan
käsiään, sieraimien laajentuessa kaikista miellyttävistä tuoksuista,
joita äsken keitetty kahvi, halkeilevat makkarat, paahdettu leipä ja
vadelmahillo levittivät. "Meillä ei ole koskaan sellaisia pitoja kuin
sinulla, Lottie", lisäsi hän kääntyessään pois. "Äiti hellii sinut
vallan pilalle."
"Lottie-raukka", sanoi rouva Bascomb. "Se on vähin, mitä voimme
tehdä hänen hyväkseen, että hankimme hänelle hyvää ruokaa. Ja ellen
erityisesti ponnistelisi, söisi hän niin vähän, ettei sillä lintukaan
eläisi. Tohtori sanoo, että hänen tulee syödä pitääkseen voinkaan yllä."
"Tällä mennään nyt alakertaan samassa tarkoituksessa", huusi Ralph
olkansa yli ja hävisi näkyvistä portaille. "Tule sinäkin, Dids.
Aamiainen!"
* * * * *
Toisena aamuna: "Minulla on sinulle yllätys, Lottie", sanoi rouva
Bascomb nostaen pois tyhjennetyn ja kevenneen tarjottimen. "Ostin
eilen sohvan Dustin ja Westoverilta — heillä on loppuunmyynti, ja he
toivat sen tänne eilen illalla. Minun mieleeni juolahti äkkiä, että
saisit miellyttävää vaihtelua joka päivä, jos sinut siirretään sille
vuoteesta. Voimmehan asettaa sen ikkunan viereen, niin että saat
katsella kadulle hyvin kauas."
"Minä pidän siitä", sanoi Lottie kiihkeästi. "Luulisin voivani
eteläisestä ikkunasta katsella niinkin kauas kuin Elm-kadun
raitiovaunuun."
Rouva Bascombilla oli vielä toinenkin suunnitelma. "Minäpä tiedän! Haen
sinulle sen vanhan kiikarin, jota isä käytti kansalaissodassa. Se on
hyvin vahva. Luulen sen tuovan Elm-kadun ja raitiovaunun niin lähelle
silmiäsi kuin Baumannien talo nyt on."
Lottien kasvot kirkastuivat. "Kuinka se olisi suurenmoista!" sanoi
hän. "Voisin nähdä kaikki vaunuun menijät ja siitä tulijat eivätkä he
tietäisi kenenkään heitä katselevan."
"Mutta luuletko jaksavasi koko painollasi astua niin pitkää matkaa?"
kysyi rouva Bascomb mittaillen katseellaan vuoteen ja ikkunan väliä.
"Sinähän muistat, kuinka se koski, kun viime kerralla koetit. Ja
tohtori Pellin määräykset ovat niin tiukat."
Lottie näytti olevan vähällä purskahtaa itkuun pettymyksestä. "Kyllä
minä uskon jaksavani", sanoi hän. "Miltä jalkani näyttävät tänä
aamuna?" Hän työnsi vuoteesta katseltavaksi toisen pyöreän jalkansa.
"Ovatko pohjat entisessä huonossa kunnossaan?"
Rouva Bascomb katsoi jalkapohjaa koskettaen sormellaan lihaan, josta
luonnollisesti vahvennut nahka oli kesimässä suurina vaaleankeltaisina
liuskoina. Se oli tunnustellessa melkein yhtä pehmeätä kuin veltto
pohjekin, joka oli kuin hyydelmää riippuvan valkoisen nahan sisässä.
"Ne näyttävät melko kummallisilta", sanoi rouva Bascomb epäilevästi,
mutta lisäsi sitten äkillisen innoittavasti: "Voi, kuinka tyhmä
olenkaan! Mehän voimme siirtää sohvan sinun vuoteesi viereen joka aamu.
Ralph vierittää sinut siihen ja työntää sen sitten ikkunan luo."
"Niin, luonnollisesti", sanoi Lottie huojentuneena.
Kutsuttuna Ralph toteutti hänelle määrätyn ohjelman. Kun hän kiepautti
Lottien sohvalle, sanoi hän nauraen: "Herrainen aika, tyttöseni, sinä
et ole mikään höyhen! Varmaankin sinä olet lihonut parikymmentä naulaa
tänä kuukautena vuoteessa. Etkä ennenkään kuulunut juuri höyhensarjaan."
"Se ei ole mitään", sanoi rouva Bascomb. "Jokainen, jonka pitää pysyä
vuoteessa jonkun aikaa, lihoo hieman liikaa, mutta laihtuu sitten pian.
Lottiekin pääsee kyllä lihavuudesta eroon, jahka hän nousee." Hän
lisäsi: "Nyt sinun, Ralph, pitää siirtää sohva tuon ikkunan viereen",
ja seurasi häntä työntäen vuodepöytää. "Minun täytyy kiiruhtaa", sanoi
Ralph. "Lottie, sinä voit nähdä minun kiipeävän raitiovaunuun ja
katsella, teenkö sen oikein."
Rouva Bascomb riensi hakemaan kiikarin, ja Lottie sovitti sen kiireesti
silmilleen, huudahtaen ihastuneena: "Ah, minä voin nähdä kaikki niin
selvästi! Näenpä Ralphin takin napitkin. Se on ihmeellistä. Minä voin
nähdä, kuka menee vaunuun hänen kanssaan yhtä hyvin kuin itse olisin
siellä. "Oh, kun käännän sitä hieman, näen Schusterin myymälän ja,
mitä kasviksia heillä on ikkunoissa. Ja nyt näen Emeryn rohdoskaupan,
minne muuan nainen on juuri menossa. Se on Min Flackersin käly.
Hän on käännättänyt sinisen kävelypukunsa." — Hän huokaisi syvään
tyytyväisyydestä ja kiersi ruuvia hieman saadakseen polttopisteen
tarkemmaksi. "Tämä on todellakin _suurenmoista_!" sanoi hän.
* * * * *
Vaanivin katsein kuin metsästäjä salolla rouva Bascomb käveli nopeasti
Main-katua pitkin kauppojen näyte-ikkunoiden ohi. Curtisin kenkäkaupan
ikkunassa oli joutsenen untuvilla reunustetut samettitohvelit. "Ah",
sanoi rouva Bascomb itsekseen ja poikkesi sisälle.
Tultuaan pian jälleen kadulle käärö kainalossa hän tapasi nuoren
maleksivan neitosen, jolla oli kirkkaansininen, taftisilkkinen puku,
koristettu monilla hieman haalistuneilla kultanauhajuovilia. Päässä
hänellä oli runsaasti kukilla ja hedelmillä somistettu hattu ja jalassa
korkeat moninappiset, mustat samettikengät, joiden kannat olivat hieman
lintassa ja kärjet jokseenkin kuluneet.
"Kah, Mimie, miten voitte?" virkkoi rouva Bascomb sydämellisesti.
"Minä toivonkin juuri tapaavani jonkun teistä tytöistä, saadakseni
teidät mukaani kotiin. Joka päivä pitäisi saada joku Lottien ystävä
poikkeamaan sinne. Hän on aina niin mielissään uutisista."
Vaikka rouva Bascombin sydämellisyys ei enää hämmentänyt neiti
Flackersia niin kovasti kuin alussa, ei hän voinut, ajatteli hän
mielessään, "saada näyttämään luonnolliselta, että hän kävelisi niin
luontevasti ja tuttavallisesti vanhan rouva Bascombin kanssa". Neiti
Flackers ei olisi myöntänyt ikinä, ettei hän ollut yhtä hyvä kuin rouva
Bascomb tai joku toinen kaupungin asukas, mutta hän oli aina tuntenut
avuttomasti sen yhteiskunnallisen eron heidän välillään, joka oli
tullut tarkasti, vaikkakin hiljaisuudessa merkityksi. Ja hän nautti sen
puuttumisesta nyt. Hän ei välittänyt lainkaan siitä, että hänet nähtiin
sellaisen henkilön seurassa, jolle kaikki kaupungin tärkeät henkilöt
nyökäyttivät kunnioittavasti päätänsä ja sanoivat: "Hyvää päivää!" —
pankinjohtaja, sanomalehden päätoimittaja, Clarken kaupan omistajan
rouva ja papit. Niin, hän halusi hyvin mielellään tulla tervehtimään
Lottieta niin usein kuin rouva Bascomb hänet tavatessaan ehdotti.
Ja ilman tätä miellyttävää valmistustakin oli hauska mennä katsomaan
Lottieta. Näihin vierailuihin sisältyi paljon muutakin, mistä hän piti,
mistä kaikki Lottien tuttavat pitivät — enimmäkseen sentään syötävää.
Rouva Bascomb ei todellakaan kitsastellut silloin, kun Lottien ystävät
tulivat. Hän valmisti aina joko limonaadia, hedelmämehua tai suklaata
vatkatun kerman kera (kukaan ei heistä olisi pitänyt teestä, paitsi
palan painoksi illallisella), ja hänellä oli aina niin monenlaisia
leivoksia, ettei niille ollut vertaa missään, enkelinleipiä, joiden
taikinaan vatkattiin yksitoista munanvalkuaista, tai maukasta
suklaakakkua tai pähkinäkakkua, jossa oli paksu alteatäyte, tai
kookospähkinäkakkua, jonka kermavaahtokerros oli melkein niin paksu
kuin kakun kerrokset yhteensä. Rouva Bascomb oli varmasti hyvin
taitava kokki. Siellä oli makeisiakin. Laatikollinen oli aina avoinna
Lottien sohvalla ja joka kerta sinne tullessa ihan erilaisia,
tunnettujen tehtaitten valmistamia eikä sellaisia, joita myytiin painon
mukaan kaikissa makeiskaupoissa. Ja siellä tavattiin aina viimeiset
ristisana-arvoituksetkin, ja Lottiella oli kaikki uusimmat nuotit
Ralphin äidin ostamaan sähköpianoon, kaikki suositut renkutukset New
Yorkin opereteista, joku salapoliisikertomus ja Harold Bell Wrightin
romaani ja kaiken maailman kuvajulkaisut ympärillään.
Lottien vieraat sanoivat usein Lottielle, ettei hänellä ollut hätää,
vaikka hänen selkänsä ehkä olikin kovin kipeä (hän kertoi heille,
ettei se enää, hänen maatessaan ihan hiljaa, vaivannut häntä juuri
ollenkaan). He palasivat jokseenkin vastahakoisesti jokapäiväisiin
askareihinsa vietettyään tunnin verran kirkkaassa huoneessa, missä
Lottie lepäsi komeana niin hienossa silkkinutussa, että he olivat
luulleet vain muotikauppojen vahakuvien _käyttävän_ sellaisia
todellisuudessa, ja sai kaiket päivät tehdä mielensä mukaan, jonkun
palvellessa häntä ja totellessa hänen käskyjään, ja se olikin oikein
hirveätä, kuinka hän komenteli heitä kaikkia, vieläpä itse rouva
Bascombia. Kun he tallustivat takaisin varhaisiin aamunousuihinsa
ja loppumattomaan aherrukseensa rahapalkasta tai keittiöihinsä
ja vaativaisten miestensä ja meluavien lastensa luo, sanoivat he
joskus tuntuvan hullunkuriselta, kuinka asiat luontuivat muutamille
ihmisille niin, että he saivat juuri sitä, mikä heille paraiten
sopi. Esimerkiksi Lottie, joka aina oli ollut koko luomakunnan suuri
laiskuri ja voi maleksia ympäri tekemättä mitään vieläpä kauemmin kuin
kukaan muu, ja nyt olivat asiat kääntyneet niin, ettei hänen tarvinnut
muuta tehdäkään. Ja hän sai vielä myötätuntoa kaupan päällisiksi.
Vaikka, luonnollisesti, kiiruhtivat he lisäämään (käyttäen tätä
lausetta manaavasti kuin sisilialaiset naiset olisivat hypistelleet
korallihaarukkansa kärkeä), _luonnollisesti_ he tiesivät, kuinka
hirveitä tuollaiset selkärankavaivat olivat.
He juttelivat ehkä useammin ja kateellisemmin kuin mistään muusta
Lottien elämän puolesta siitä, kuinka äärettömän hienot hänen kätensä
olivat nykyään. Koska hän voi tuhlata niiden hoitamiseen niin paljon
aikaa kuin suinkin, tarvitsematta koskaan tehdä mitään työtä, joka
olisi voinut niitä koventaa tai tahrata, muuttuivat Lottien kädet
heidän mielestään yliluonnollisen kauniiksi. He katselivat hänen
vahanvalkoisia sormiaan ja ruusunpunaisia kynsiään huudellen niin
ihastuneina, että Lottie hymyili onnellisena erittäinkin silloin,
kun joku heistä laski oman jäntevän, ryhmyisen, laihan työtätekevän
kätensä potilaan hienorakenteisen, vaaleanpunaisen käden viereen.
Hänen ystävilleen esiintyivät Lottien kädet toteutuneena ihanteena. He
sanoivat usein: "Ei voi kuvitellakaan mitään niin _täydellistä_ kuin
Lottien kädet, nyt ovat. Ne ovat todellakin sennäköiset kuin ei niillä
milloinkaan olisi tehty työn hitustakaan."