Baumannit hämmästyivät nähdessään naapurinsa, rouva Bascombin tulevan
pienen, hyvin hoidetun, tuoreen nurmikon poikki ennen aamiaista.
"Herra siunatkoon ja varjelkoon!" huusi Gertie, joka järjesteli
tukkaansa hirmuisen kiireesti, koska hänen isäntänsä vaati
yliluonnollista täsmällisyyttä, "mitä vanhalla rouva Bascombilla on
tekemistä täällä näin varhain?"
"Tuleeko hän _tänne_?" kysyi rouva Baumann, laskien kahvipannun
kädestään astuakseen ikkunan ääreen.
"Ehkä heiltä on loppunut jokin, sokeri tai kahvi, ja hän tulee nyt
lainaamaan meiltä", vihjaisi rouva Rader, rouva Baumannin vanha täti.
Hänen huomautustaan vastustettiin ivallisesti, mikä oli hänen
elämänselitystensä tavallinen kohtalo silloinkin, kun niihin pantiin
edes hiukan huomiota. "Vanha rouva Bascombko _lainaamaan_?" sanoi
Gertie. "Hän ei ole koko ikänään lainannut neulaakaan. Lottie on sen
perheen piintynyt lainaaja."
"Niin juuri", sanoi rouva Bauman. Saamme kiittää onneamme, että rouva
Bascomb palasi hoitamaan heidän talouttaan. Meillä ei olisi enää kotona
ainoatakaan esinettä josta Lottie ei olisi kuluttanut pois uutuuden
kiiltoa."
Rouva Bascomb oli nyt heidän kuistillaan ja koputti oveen. Sisällä
olevat kolme naista asettuivat erilaisiin huolettomiin asentoihin ja
huusivat niin asiallisesti vastaukseksi hänen koputukseensa kuin se
olisi ollut heidän saamansa ensimmäinen merkki hänen läsnäolostaan:
"Tulkaa vain sisään!"
Tulija ei näyttänyt oikein terveeltä, ajattelivat he nyökätessään niin
kunnioittavasti kuin ainakin tälle naiselle, joka oli Gertien entinen
opettaja, ja hyvä seurakuntalainen ja puhui sivistyneempää kieltä kuin
he.
Hänen ensi sanoistaan he ymmärsivät, miksi hän näytti niin riutuneelta.
Hänellä oli varmaankin ollut huono yö. Lottie oli sairas. Hänen täytyi
olla todellakin sairas tällä kertaa, koska vanha rouva Bascomb siitä
välitti. Vika _selkärangassa_. Mitä siitä ajattelisi? Heitä oikein
värisytti, ja he nauttivat suunnattomasti, kun saivat kuulla niin
tärkeän uutisen näin varhain aamulla. Tohtori Pell oli käynyt siellä.
Sama tohtori Pell, josta puhuttiin niin paljon. Sen täytyi olla jotakin
vakavaa. He lopettivat kaikki askareensa kokoontuen hänen ympärilleen
lumottuina kuuntelemaan selostusta "oireista". Rouva Bascomb puhuikin
niin yksityiskohtaisesti kaikesta kuin he halusivat sairaudesta
kerrottavan.
"Hyväinen aika!" sanoi vanha rouva Rader nauttien. "Hyväinen aika!"
"Herran tähden!" sanoi rouva Baumann. "Ette suinkaan tarkoita sitä?"
Vaikka Gertie ei ollut tähän hetkeen saakka ajatellutkaan Lottien
selkärankaa, ei hän voinut hillitä luonnollista inhimillistä
mielijohdettaan, vaan huudahti: "Minä olen aina sanonut Lottielle, että
hän saa vielä tekemistä selästään", ja näin sanottuaan hän uskoikin
sen. He eivät olleet tunteneet tällaista harrastusta mihinkään siitä
asti, kun kadun päässä asuvan McDonaldin perheessä oli raivonnut
lavantauti, jolloin terveyspoliisi oli löytänyt heidän kaivostaan
mädänneen kanan, pakottanut heidät sulkemaan kaivonsa ja käyttämään
vesijohtovettä ja maksamaan siitä.
He olisivat halunneet kuulla yhä uudestaan selostuksen Lottien
sairaudesta, saada rouva Bascombin kertomaan vielä yksityiskohtaisemmin
kaikki, mitä tohtori oli sanonut, mitä Lottie oli sanonut ja mitä hän
itse oli sanonut, jotta heidän taas sopisi huomauttaa nähneensä, ettei
Lottie viime aikoina ollut jaksanut oikein hyvin. Mutta rouva Bascomb
ei voinut tuhlata aikaa. "Minun täytyy kiiruhtaa takaisin valmistamaan
aamiaista", sanoi hän. "Tulin vain kysymään, voisiko rouva Rader auttaa
meitä niin kauan kunnes Lottie paranee tai koulutyöni päättyy, jolloin
voin taas itse oleskella hänen luonaan kotona kaiken aikaa."
He katsoivat toisiinsa hämmästyneinä kuullessaan jonkun mainitsevan
omituisen vähäksytyn vanhan tädin nimen. Hän oli ollut jo vuosikausia
heidän perheensä huomaamaton jäsen, eikä kukaan ollut kääntynyt hänen
puoleensa millään asialla. Hän oli rampa, yli kuudenkymmenen vanha,
jokseenkin älytön ja veltto, kovin vaatimaton eukko, niin että hän
itsekin oli alkanut halveksia olemassaoloaan yhtä täydellisesti kuin
muutkin eikä milloinkaan uneksinutkaan voivansa vaatia elämältä
muuta kuin kolme kateellisesti suotua ateriaa päivässä ja vanhoja
vaatteita, joita ei kukaan muu enää halunnut käyttää. Kun hän kuuli
rouva Bascombin vihjauksen, että hänkin voisi olla hyödyksi jollekulle,
oli hän yhtä hämmentyneen näköinen kuin jos häntä olisi pyydetty
veturinkuljettajaksi.
Rouva Bascomb selitti: "Minä en tarkoita, että hänen pitäisi ottaa osaa
talousaskareihin. Niistä selviän itsekin tilaamalla siivoojattaren
taloon pari kolme kertaa viikossa eikä vain kerran, niinkuin tähän
asti. Eikä teidän tarvitse pitää huolta Didsistäkään, koska voin viedä
hänet mukaani kouluun. Hän onkin jo melkein laillisessa kouluiässä,
ja tiedän ensi luokan opettajan, neiti Sternsin, ottavan hänet sinne
joksikin aikaa. Niillä on siellä hiekkalaatikko ja paljon kuvakirjoja.
Didsillä ei tule olemaan mitään hätää."
"Mutta minä luulin, ettei Lottie salli Didsin mennä kouluun niin
nuorena", sanoi Gertie.
"Siitä ei tulekaan mitään sellaista, mitä oikeastaan sanotaan
koulunkäynniksi. Eikä Didsin tarvitse siellä oppia mitään. Minä vain
vien hänet sinne sentähden, ettei hän vaivaisi äitiään. Lottien
ympärillä pitää olla hyvin rauhallista."
"Niin, kukaan ei tietysti halua meluavia lapsia ympärilleen", myönsi
Gertie.
Rouva Bascomb kääntyi jälleen vanhan rouva Raderin puoleen, jonka suu
oli ammollaan hämmästyksestä. "Te näette nyt tästä, ettei se tule
olemaan vaikeata. Haluan vain, että istuskelette siellä, niin ettei
Lottien tarvitse olla yksinään kotona. Siellä pitää vain olla joku,
joka tekee hänelle pieniä palveluksia, tuo hänelle lasillisen vettä
tai appelsiinin tai sanomalehden, kun se saapuu. Enkä tahdo vaivata
teitä siihen maksutta. Se olisi minulle suureksi avuksi, ja voisin
maksaa siitä pari kolme dollaria viikolta. Ja enemmänkin, jos suostutte
pitämään tulta vireillä keittiössä ja noin puoliyhdentoista aikaan
panette kiehumaan joko perunoita, makaroonia tai muuta, niin että se on
valmista palatessani koulusta keskipäivällä. Minä ostan kotimatkalla
lampaankyljyksiä tai paistia ja voisin siinä tapauksessa valmistaa
puolisen muutamassa minuutissa."
Rouva Baumann katsoi Gertieen. Hän oli hirveästi kyllästynyt vanhaan
kompuroivaan täti Agnekseen, joka oli muiden tiellä pitkin päivää. Eikö
olisi suurenmoista, jos hänet saataisiin pois talosta joksikin aikaa?
Ja jos hän voisi ansaita noin paljon rahaa, voitaisiin hänet pakottaa
ostamaan omat kenkänsä. Henry kiukutteli aina niin hirveästi, kun piti
ostaa Agnes-tädille kengätkin.
Rouva Rader näytti häikäistyltä. Pari kolme dollaria viikolta, kenties
enemmänkin. Hän ei ollut nähnyt niin paljon rahaa vuosikausiin.
"Minä olisin apunne tarpeessa kymmenen minuuttia vaille yhdeksästä
kymmeneen minuuttiin yli kahdentoista ja puoli kahdesta hieman yli
neljän", selitti rouva Bascomb ja katsoi levottomasti rouva Raderiin,
jonka suu oli nyt lujasti kiinni.
"No niin, ehkä voisin _koettaa_", sanoi eukko vastahakoisesti ikäänkuin
pakosta mukautuen ikävään ehdotukseen.
"Niin, hän voisi luullakseni koettaa", sanoi rouva Baumann epäilevästi
kuin suoden jonkun edun.
"Kiitoksia hyvin paljon", sanoi rouva Bascomb hyväksyvästi. "Ja teidän
pitää pistäytyä niin usein kuin suinkin Lottien luo. Hän haluaa kuulla
kaikki uutiset. Pyytäkää Flackerin tyttöjä käymään siellä, kun tapaatte
heidät ensi kerran. He voivat hauskuttaa Lottieta. Hänen pitää kuulla
paljon iloista keskustelua."
"Minä vien varmasti heille sanan", sanoi Gertie mielissään ajatuksesta,
että hänellä oli niin tärkeitä uutisia kerrottavana.
Neljännestä yli neljän rouva Bascomb ja Dids, kävellessään nopeasti
käytävää pitkin, huomasivat auton pysähtyvän heidän kohdalleen. "Minä
olen matkalla poikanne kotiin", sanoi tohtori Pell heittäen sikaarinsa
menemään ja avaten oven. "Enkö saa viedä teitä molempia naisia mukanani
sinne?"
Rouva Bascomb kiipesi autoon, nostaen Didsin syliinsä. "Kiitoksia vain,
tohtori, minä olen iloinen voidessani säästää aikaa. Ja sitäpaitsi
halusin keskustellakin kanssanne."
"Potilaastammeko?" sanoi tohtori Pell. "Niin, niin, todellakin.
Meidän potilaastamme." Hän taivutti päätänsä sellaisen miehen tapaan,
joka aikoo lausua kohteliaisuuden, ja sanoi: "Minäkin olen iloinen
saadessani puhutella teitä, ennenkuin puhuttelen häntä. Teidän
selostuksenne on minulle hyvin tärkeä. Huomaan olevani suuresti
riippuvainen teidän arvostelustanne tässä tapauksessa, niin, teidän
arvostelustanne juuri." Hän puhui kömpelön imartelevaan tapaan,
ikäänkuin jollekulle hidasjärkiselle.
Rouva Bascomb avasi käsilaukkunsa ja otti sieltä nenäliinansa. "Hänellä
oli oikein huono yö, tohtori. Heräsin monta kertaa kuullessani hänen
kääntyilevän ja heittelehtivän, ja vaikka hän ei ollutkaan oikein
hereillä, vaikeroi hän unissaan. Ja tänä aamuna hän oli hyvin huonon
näköinen. Hänen ihonsa oli niin kummallisen harmaa."
"Se on hyvin tavallinen oire", sanoi tohtori Pell opettavaisesti,
"tuollainen väri, nimittäin. Hyvin tunnettu oire."
("Niin", ajatteli rouva Bascomb huojentuneena, "hän luulee minua
tylsäksi".) Ääneen hän sanoi: "Ja hän näytti niin heikolta. Minusta
tuntui kuin hänen pitäisi saada jotakin voimistuttavaa, ja siksi vaadin
häntä syömään tukevan aamiaisen, vaikka hän sanoi, ettei hänellä ollut
lainkaan ruokahalua."
"Niin, se oli ihan oikein", sanoi tohtori Pell, "meidän täytyy pitää
yllä hänen voimiaan; pitää yllä hänen voimiaan."
"Ja keskipäivällä, tohtori, vein hänelle tarjottimella hyvät annokset
oikein ravitsevaa ruokaa. Tällaisissa selkärankataudeissahan ei ole
määrättyä ruokajärjestystä?"
"Ei lainkaan. Antakaa hänelle kaikkea, mitä hänen mielensä tekee",
sanoi tohtori Pell jalomielisesti.
Rouva Bascomb avasi käsilaukkunsa, työnsi nenäliinansa takaisin sinne
ja napsautti sen kiinni, mutta avasi sen taas heti jälkeenpäin ja otti
esille nenäliinan. "Tohtori, luonnollisesti te, jolla on niin suuri
kokemus... voitte edellyttää... Miniäni on nuori ja elämänhaluinen.
Voi käydä vaikeaksi pitää häntä kylliksi levossa. Kenties hän ei
käsitäkään, kuinka vakavaa laatua hänen selkärankavaivansa on.
Tahdotteko te...?" Kääntämättä silmiään lääkärin kasvoista hän avasi
haparoiden laukkunsa, työnsi nenäliinansa sinne ja napsautti lukon
kiinni.
Tohtori ilmoitti hänelle, että hän tietysti, kuten rouva Bascomb oli
ajatellut, suuren kokemuksensa perusteella oli aavistanut juuri tätä
vaikeutta, mutta sama laaja kokemus oli opettanut hänelle, sanoi hän,
ettei se ollut mikään niin erittäin suuri vaikeus, koska ihmisen
pysyttäminen levossa oli paljon helpompaa kuin rouva Bascomb luuli.
"Minulla on ollut niin paljon samanlaisia tapauksia, että tiedän sen
varmasti. Siihen pitää vain tottua. Olen tehnyt huomioita monista
potilaistani, erittäinkin naisista. Vain alku on heille jokseenkin
vaikea. Jos he pysyvät rauhallisina vuoteessaan muutamia viikkoja,
ei heistä ole suurtakaan vaivaa senjälkeen. Niin, rouva Bascomb,
monet sellaisetkin ihmiset, joilla ei ole mitään vaivaa, nauttivat
todella siitä, että saavat pysyä vuoteessaan, niin, todella nauttivat.
Ja varmasti onkin", sanoi tohtori Pell pysäyttäen auton käytävän
viereen rouva Bascombin talon edustalle ja avaten kohteliaasti oven
hänelle, "varmasti onkin usein vaikeata suostuttaa heitä nousemaan
taas jalkeille. He näyttävät tottuvan makaamaan. Ja luonnollisesti
teidänlaisenne henkilö, jolla on niin suri kokemus ihmisluonteesta
ja niin perinpohjaiset tiedot siitä, mikä on hänelle mieluista tai
vastenmielistä, voi olla minulle suureksi avuksi, koettaessamme pitää
potilastamme rauhallisena ja tyytyväisenä."
"Minä lupaan varmasti tehdä kaiken voitavani", mumisi rouva Bascomb,
hakien jälleen hermostuneesti esille nenäliinansa.