Tämänkin, kuten niin monen tehokkaan ajatuksen, ensi ilmestys ei
ollut draamallinen. Se vaipui tietoisuuden pinnan alle liittyäkseen
pimeydessä tuhansiin muihin rouva Bascombin elämän voimakkaihin,
eloisiin ja tunnustamattomiin vaikutteihin. Kiiruhtaessaan
aamuaskareiden lopettamista ennen lähtöään kouluun hän tuskin
tajusikaan sen juolahtaneen mieleensä.
Eikä se näyttänyt päätänsä seuraavanakaan viikolla tai lähiaikoina,
kun Lottie, kyllästyttyään tohtori Deweyhin koetteeksi haki apua
eräältä naislääkäriltä, käsien ja jalkojen erikoisparantajalta, jonka
vastaanottohuone oli hänen oman talonsa sivurakennuksessa saman kadun
varrella. Lottie luotti hyvin vähän naislääkäreihin eikä rouva Bascomb
ollenkaan käsi- ja jalkalääkäreihin, mutta Lottien mielestä kannatti
yrittää, ja rouva Bascomb oli hyvillään kaikesta vaarattomasta, mikä
antoi Lottielle jotakin uutta ajateltavaa ja toimitti Didsille uuden
vierailupaikan ilman pelättävää vahinkoa. Ja kuten useimmat Lottien
kokeet turvautua uusiin hoitotapoihin, ei tämäkään kestänyt pitkää
aikaa. Naislääkäri lopetti käsittelynsä toistamalla tunteettoman
töykeästi juuri samaa, mitä tohtori Deweykin oli sanonut, ja Lottie
erosi hänestä suuttuneena.
Hänen jalkojaan pakotti sitä kovemmin, kuta enemmän hän niitä ajatteli,
ja hän sanoi murheellisena pakotuksen "ulottuvan nyt lonkkaan asti".
Hän alkoi väittää nyrjäyttäneensä jonkun luun selässään silloin kun
Ralph oli niin rajusti laahannut häntä mukanaan. Ralph huomautti
tilapäisesti eräänä aamuna aamiaispöydässä, ettei hän uskonut sen
olevan mitään vakavaa. "Äitikin valitteli ennen usein samanlaista
lonkkatuskien vuoksi. Vai olivatko ne tuskat sydämessäsi?" kysyi hän.
"Joka tapauksessa näet hänen parantuneen niistä täydellisesti. Sinä et
milloinkaan kuule hänen puhuvan särystä tai tuskista."
Rouva Bascomb hämmästyi melkein samalla tavalla kuin muutamia päiviä
takaperin kuullessaan erään opettajatoverinsa sivumennen huomauttavan,
että hänen tukkansa oli melkein valkea, jollaiseksi se oli muuttunut
hänen huomaamattaan. Niin, hän muisti hämärästi kärsineensä juuri
samanlaisia lonkkatuskia kuin Lottie nyt... epämääräisiä, aina uudessa
kohdassa, eikä lääkäri ollut niistä piitannut.
"Mutta hän ei ole milloinkaan tuntenut sellaista tuskaa, joka vihlaisee
jalasta lonkkaan saakka kuin tulikuuma parsinneula", sanoi Lottie
vihaisesti. "Kunpa saisin neuvotella jonkun säädyllisen lääkärin
kanssa, joka tahtoisi hiemankaan auttaa minua! Potilaan pitää katkaista
jalkansa, ennen kuin he osoittavat mitään harrastusta."
Tämä kuulosti ihan samanlaiselta kuin ainaiset puheet aamiaispöydässä.
Kuinka olisi rouva Bascomb voinut tietää, että hän oli jo astunut
näkymättömän viivan yli, kulkien uutta polkua pitkin?
Eikä hän tiennyt tästä muutoksesta mitään vielä silloinkaan kun
iltapäivällä kääntyessään kadulta pihalle huomasi hyasinttien kukkivan
ja heiluttelevan heleitä, pykäläisiä kehojaan kevätilmassa. Rouva
Bascomb koetti arvata — kuten hän aina ensin ajatteli — oliko Dids
huomannut näiden uusien kukkien ilmestymistä kukkasarkoihin. Muuan
niistä Didsin suomista monista iloista oli pienokaisen ihastus kukkiin.
Didsin ilme, kun hän kumartui katsomaan jotakin vastapuhjennutta
kukkaa, kohotti palan hänen isoäitinsä kurkkuun.
Rouva Bascomb pysähtyi hetkiseksi katselemaan niiden moniväristen
teriöiden voimakasta, elävää kauneutta, jotka niin ihmeellisesti olivat
versoneet esille mullasta ja ruskeasta sipulista. Ne toivat hänen
mieleensä Didsin. Melkein kaikki käänsi hänen ajatuksensa Didsiin,
mutta erittäinkin kukat. Hän taivutti jäykän, tunnontarkasti vaatetetun
ruumiinsa haistelemaan niiden tuoksua samanlaisesta hellivästä
mielijohteesta, joka pakotti hänet kiertämään käsivartensa Didsin
ympärille, milloin tahansa lapsi sattui olemaan likellä.
Kun hän nousi kuistille, näki hän, että vaikka hän oli maalauttanut sen
lattian viime kesänä, oli se uuden peitteen tarpeessa talvimyrskyjen
jälkeen. Hän työnsi oven auki ja astui halliin, missä hän joka kerta
tullessaan sinne oli hetkisen näkevinään kirkkaanvärisen, vihreän,
kimaltelevan olkihatun ja hampputupsun, joka oli vaativaisesti peitetty
ohuilla tekosilkkikuiduilla.
Hän kuuli ääniä arkihuoneesta. Lottien äänessä oli uusi sointu,
kiihkeä ja kunnioitettava. "Kyllä, tohtori, ihan niinkuin sanotte,
kerrassaan hirvittäviä tuskia, jotka vihlaisevat koko selkääni samassa
silmänräpäyksessä, kun nousen seisomaan."
Rouva Bascomb ajatteli ivallisesti: "Kas niin, nyt se on siirtynyt
hänen selkäänsä! Tänä aamuna se ei vielä ollut hänen lonkkaansa
kauempana." Hän meni arkihuoneensa ovelle nähdäkseen, millaisiin
tyhmyyksiin Lottie nyt oli ryhtynyt.
Dids istui äitinsä sylissä, herkät kasvot niin hartaan tarkkaavaisina,
että rouva Bascombin tuli paha olla, kun Dids niin kuunteli äitiään.
Lottie istui sohvalla, jutellen ainaiseen keskeytymättömään tapaansa.
Nojatuolissa istui pitkä ja ruma, siististi puettu mies, joka näytti
noin nelikymmenvuotiaalta. Huone tuoksui kalliilta sikaareilta ja
hajuvesiltä.
Miehen leveät, tummat, melko järeät kasvot olivat kääntyneet Lottieen
päin yhtä tarkkaavaisen näköisinä kuin Didsinkin. Kerrankin kuunneltiin
Lottien valituksia niin hartaasti kuin hän voi toivoa. Vieras näytti
tarkastelevan kaikkia Lottien ulkonaisia piirteitä, sieviä, lihana,
puuteroituja kasvoja, liian pyöreätä ruumista, kimaltelevia kynsiä
ja hieman likaisia käsiä ja paksuja jalkoja, joiden liha kiristi
esille pieninä kumpuina patenttinahkakenkien nauhojen välistä ja
joihin oli tiukasti vedetty läpikuultavat silkkisukat. Rouva Bascombin
hämmästykseksi tässä tuikeassa tarkastuksessa, huolimatta miehen
karkeista kasvoista, oi ollut vähääkään sitä himokasta eläimellisyyttä,
jota hän niin suuresti inhosi useimpien miesten Lottieen suunnatuissa
katseissa. Ja kuitenkin se teki hänet levottomaksi. Siinä oli
jonkinlaista harkitsevaa oveluutta, ikäänkuin vieras olisi mielessään
laskenut johteen numeroita saadakseen selville, paljonko tästä voi
hyötyä. Hän katseli Lottieta arvioiden kuin keräisi ulkomuodon
jokaisesta yksityiskohdasta tosiseikkoja, joita voisi käyttää edukseen.
Rouva Bascomb pani myös merkille, että mies, ennenkuin huomasi
hänen saapuneen, kiireesti tähysti huonettakin katseella, jossa oli
samanlaista keräilyä, ikäänkuin hän jokaisesta esineestä laskisi, mitä
täällä oli saatavana.
Mutta heti kun hän huomasi rouva Bascombin katselevan, muuttui hänen
kasvojensa ilme. Se tuli ja meni, ennenkuin rouva Bascomb ehti tajuta,
mitä se oli merkinnyt.
Lottie seurasi hänen katseensa suuntaa, näki anoppinsa ja nousi hieman
hämmentyneenä, kuten hän usein oli, jos sattui eteen jokin tavallinen
muodollisuus. Vaikka hän oli ostanut monta seurusteluopasta, ei hän
ollut oppinut esittelemään ihmisiä toisilleen sulavasti, näyttämättä
pulaan joutuneelta ja hengittämättä kiivaasti. Hän sanoi nyt: "Ah...
tohtori Pell, tässä näette anoppini, rouva..."
Vieras keskeytti hänet lähestyen herttaisesti rouva Bascombia, käsi
ojennettuna, johon rouva Bascombin käsi upposi "kuin höyhenpielukseen",
kuten hän sanoi itselleen.
Tohtori sanoi syvällä täyteläisellä äänellä ja taivuttaen sanoja niin
harkitusti kuin valtiomies: "Ah, minä tunnen rouva Bascombin oikein
hyvin. Vietinhän pari vuotta lapsuudestani hänen luokkahuoneessaan,
rakkaassa vanhassa Main-kadun koulurakennuksessa. En ole milloinkaan
unohtanut sitä innoitusta, jonka opettajani ihmeellinen persoonallisuus
minussa herätti." Hän keskeytti ja toisti voimakkaasti, nyökäyttäen
samalla vakavasti päätänsä: "Innoitusta! Ihmeellinen persoonallisuus."
Huomatessaan, ettei rouva Bascomb tuntenut häntä, hän lisäsi reippaasti
luonnollisella äänellään: "Kävin koulua vuodesta 1892 vuoteen 1894."
Vuosien takaa pulpahti esille muisto, kohoten raketin tavoin ja
täsmällisenä, puolittain huvittavana ja kauhistuttavana... niinpä niin,
tuossa seisoi siis entinen hirveä katupoika, Maurice Pell, se sama,
josta oli tullut puoskari.
Hänen tottumuksensa kätkeä todelliset kasvonsa opettajan arvokkaisuuden
rauhallisella naamiolla oli hänelle nyt hyvään tarpeeseen. Hänen pikku
säpsähdyksensä ja silmun ilmestynyt tuntemuksen välähdys saivat johtua
pelkästä muistosta.
"Niin, tohtori Pell! Nyt muistan teidät vallan hyvin", sanoi hän
istuutuen ja laski kädet syliinsä. Hän oli varuillaan ja tukahdutti
naurunsa, johon tohtorin juhlallinen pöyhkeys kiihoitti. "Innoitus!
Persoonallisuus!" Samalla hän muisteli alituista, noina parina vuotena
heidän välillään käytyä sotaa, jolloin poika oli ollut vastuksena hänen
luokkahuoneessaan.
Lottie selitti suulaasti: "Rouva Flacker kertoi minulle, että tohtori
Pellin käsittely oli auttanut hänen serkkunsa vaimoa ihmeellisesti."
Tohtori Pell kieltäytyi kiitoksesta heilauttamalla valkoista sileää
kättään, jonka rouva Bascomb muisti likaiseksi sierottuneeksi ja
taipuvaiseksi anastamaan toisen omaa.
"Ja kun iltapäivällä olin kävelemässä Mamien kanssa, niin eikö
hän huomannut tohtori Pellin tulevan kadulle Willistonin talosta
— hän hoitaa Elizabeth Willistonin selkää, joka loukkautui hänen
kaatuessaan jäälle toista vuotta sitten. Minä en ollut kuullut siitä
hiiskaustakaan, mutta Gertie kertoi minulle hänen menneen pihalle
heidän takaovestaan viedäkseen vettä kanoille, ja näyttää siltä kuin
takaportaat olisivat olleet jäässä ja..."
Rouva Bascomb ei pitänyt siitä perinpohjaisesta tarkastuksesta,
jolla tohtori Pell tutki Lottieta hänen puhuessaan. Hänestä oli
hermostuttavaa, että joku katseli Lottieta niin tiukasti.
Miksi tuo mies luuli kannattavan uhrata aikaansa?
Niin rouva Bascomb puuttui asiaan keskeyttäen Lottien — eikä muulla
toivolla saanutkaan sanan vuoroa. "Mitä te, tohtori Pell, ajattelette
miniäni jalkavaivasta?" Hän oli todellakin utelias näkemään, kuinka
mies selviytyisi lääketieteellisestä keskustelusta.
Tohtorin silmiin, jotka olivat mustat ja melko lähellä toisiaan ja
joiden valkuaisissa oli keltaisia juovia, tuli vakava ilme. Mutta
ennenkuin hän avasi suunsa puhuakseen, kääntyi hän katsomaan vanhaa
opettajaansa. Kun hän äsken oli niin tutkivasti tähystellyt Lottieta,
oli rouva Bascomb jo silloin hätkähtänyt, mutta nyt häntä säikähdytti
paljon enemmän se vaaniva ilme, joka hetkiseksi ilmestyi tohtorin
silmiin. Tiesihän vanha rouva, etteivät ihmiset tuijottaneet häneen.
Hän oli jo tottunut siihen, että hyödylliset, keski-ikäiset naiset
olivat melkein näkymättömiä. Hän ei ollut vuosikausiin tavannut ketään,
joka olisi viitsinyt tähystää häntä sen verran, että hänen olisi
käynyt vaikeaksi pitää naamiota paikallaan. Kaikista oli yhdentekevää,
millaiseksi naiseksi hän vähitellen muuttui.
Mutta nähtävästi se kuitenkin merkitsi jotakin Maurice Pellille. Hän
oli jo melkein saanut selville, mitä rouva Bascomb oikeastaan ajatteli,
ennenkuin tämä ehti tihentää rauhallisen ilmeensä täydelliseksi
verhoksi ja katsoa häneen takaisin sennäköisenä kuin vain odottaisi,
mitä hän aikoi sanoa.
Mutta tohtori istui vieläkin kuin miettien nolossa hiljaisuudessa,
kääntämättä katsettaan rouva Bascombista, joka ihmetteli, mitä hänellä
oli mielessä. Sitten Lottie, jota tohtorin vaikeneminen hämmästytti,
vastasi anoppinsa salaiseen kysymykseen: "Kerrassaan ihmeellistä on,
kuinka tohtori osui heti oikeaan määritellessään vaivani, jota eivät
kaikki muut lääkärit ole vähääkään ymmärtäneet. Se on juuri sellaista
kuin olen kertonut teille ja Ralphille alusta asti. Minä tunsin sen
juuri sinä päivänä, jolloin Ralph juoksutti minua niin raa'asti. Minä
liukastuin jotenkin jäällä, ja olen vieläkin näkevinäni sen paikan,
kun kiersimme kulman Fulton- ja Melton-katujen välisellä kujalla,
siinä se muistaakseni tapahtui, tai kenties Fulton- ja Grant-katujen
kulmassa sittenkin, koska muistan meidän silloin olleen Pelhamin
talon takaoven kohdalla — niin, kaiketi se tapahtuikin Fulton- ja
Grant-katujen kulmassa ja kun lipesin, tunsin jonkin antavan perään
selässäni, juuri tässä kohdassa." Hän painoi kädellä selkäänsä
ristiluiden kohdalta. "Hyvin selvästi tunsinkin. Tohtori kysyi
minulta, eikö se tuntunut siltä kuin jokin jänne olisi venähtänyt, ja
se tuntuikin ihan sellaiselta. Ja tohtori Pell sanoo näyttävän siltä
kuin jokin luuni pieni nurkka olisi liukunut toisen luun sivu tai
jotakin sellaista. Tohtori sanoo olevan hyvin ihmeellistä, että olen
jaksanut olla lainkaan liikkeellä. Hän väittää, että jokainen muu
nainen olisi maannut vuoteessa selällään jo kauan aikaa sitten. Mutta
minä kerroin hänelle, etten koskaan hellitä niin vähällä. Minähän
tahdon olla liikkeellä, vaikka tekisi kuinka kipeää. Ja täällä on niin
paljon puuhaa. Minusta ei tuntunut siltä, että pitäisi heittää kaikki
sikseen. Tehän tiedätte, tohtori, kuinka nainen hoitaessaan taloutta
ei milloinkaan näe sitä hetkeä, jolloin hän todella voisi levätä. Ja
tohtori sanoo hirveiden jalkakipujen johtuen niistä hennoista, jotka
kulkevat pitkin selkäpiitä. Minä voin tuntea ne, kun astun jalalleni.
Tehän muistatte minun tänä aamuna sanoneen teille ja Ralphille, kuinka
selkääni koskee hirveästi, jos nousen seisomaan."
Hän jatkoi yhä, kuten hänen tapansa oli, kun ei kukaan keskeyttänyt.
Tohtori katseli tarkkaavaisesti entisen opettajansa kasvoja. Rouva
Bascombin silmät tuijottivat kiinteästi käsiin, jotka hän oli laskenut
syliinsä.
Kaikessa Lottien puheessa oli vain yksi ainoa lause, joka jäi rouva
Bascombin mieleeni "Maannut vuoteessa selällään." Tämä lause oli
huutaen murtautunut hänen tajuntaansa.
Pysytellen siellä kaikkien unohdettujen ja tarkoitettujen ajatusten
laajalla hämärällä pinnalla se tirkisteli ja hapuili kiihkeästi erästä
toista aatetta, joka oli sille sukua, sen edeltäpäin määrätty toveri,
sen toinen puolikas. Mikä se oli? Mikä oli se häipynyt ajatus, jota
Lottien lause oli sipaissut? Rouva Bascomb työnsi kouraisevat pihtinsä
syvälle ja tunsi raskasta painoa pinnan alla. Hurjalla vetäisyllä
hän sai sen melkein pinnan alle, missä voisi sen nähdä... hänen
tarkkaavaisuutensa laimeni hetkiseksi... ja ajatus katosi jälleen. Ei
ollut muuta kuin Lottie puhumassa.
Hän ponnisti jälleen, mutta sittenkin tunsi veltostuneen muistinsa
päästävän otteestaan tuon heikon muiston, jota Lottien lauseen
tilapäinen kosketus oli liikauttanut. Lisäksi hän huomasi tohtori
Pellin odottavan, että hän lausuisi mielipiteensä, näyttäisi korttinsa
ennen häntä. Hänen oli todella pakko sanoa jotakin pian.
Didsillä oli muuan nukkensa sylissään, ja kun keskustelu ikävystytti
häntä, oli hän alkanut huvitella kokeilemalla, kuinka kauas voi antaa
Tildan liukua äidin polvia pitkin ja vielä ulottua pelastamaan sen
putoamasta. Käyden vihdoin huolimattomaksi hän ei tehnytkään pelastavaa
liikettään tarpeeksi nopeasti, ja Tilda putosi Lottien sylistä
lattialle, niin että sen puinen pää kolahti.
Odottamattoman kopsahduksen kuullessaan rouva Bascomb säpsähti
hermostuneesti... ja ikäänkuin hän olisi sen mukana äkkiä vetäissyt
sisimmästään esille hämärän aatteen ilmestyi se nyt yhtä selvänä kuin
silloinkin, kun hän oli tilapäisesti saanut sen viikkoja takaperin,
mutta kasvaneena luonnottoman suureksi sen päivän jälkeen, jolloin hän
oli sallinut sen upota mieleensä. Hän katseli sitä kauhistuneena. Se
ei näyttänyt olevan missään suhteessa häneen, niin muuttunut se oli
alkuperäisestä aatteesta. Ja kuitenkin hän tiesi sen jokaisen hiukkasen
olevan peräisin hänen omasta sydämestään.
Niin, se oli todella Lottien lauseen edeltäpäin määrätty puolikas. Nämä
molemmat liittyivät yhteen kuin kemialliset alkuaineet, sekoittuen
toisiinsa tuomiopäivän kaltaisella leimahduksella. Ja ne muuttuivat
heti joksikin muuksi, jollaista ei kumpikaan ennen ollut. Se, mitä
niistä nyt oli tullut, pysäytti ja jäädytti rouva Bascombin sydämen.
Kun nukke putosi, kiiruhti tohtori Pell nostamaan sen lattialta,
hyväili sen kolhiutuneita puukiharoita, hymyili kankeasti Didsille
ja sanoi leikillisellä äänellä: "Nukkeraukka! Tohtori parantaa sen
haljenneen pään terveeksi. Kas niin! Tohtori hieroo sitä jollakin
linimentillä. Nyt se on jälleen kunnossa", lisäsi hän ojentaen
leikkikalun pikku tytölle, joka oli mielissään tästä kohteliaisuudesta.
Tähän oli kulunut vain hetkinen. Kun hän sitten taas nojautui
taaksepäin tuolissaan, katsoen arvioivasti rouva Bascombiin, oli
tämäkin valmis puhumaan, vaikka hengitys kävi kiivaasti ja hänen
äänensä värähteli.
Oliko se hänen oma äänensä? Hänkö siinä todellakin puhui tällä tavalla?
Mistä ne sanat pulppusivat esille niin sulavasti?
Hän sanoi vakavasti: "Niin, tohtori, onko hänen selässään todella jokin
vika? Sehän on hirveän vakavaa aina, vai mitä? Tytär raukkani! Kuinka
hän lieneekään kärsinyt! Eikä kukaan meistä ole osannut aavistaa sen
olevan niin vaarallista. Kuinka olemmekaan voineet kuvitella, että se
on vain jotakin lievää tuskaa hänen jaloissaan!"
Tämä odottamaton persoonallinen voitto pani Lottien haukkomaan
ilmaa. Kun hän kuuli anoppinsa heltyneen ja myötätuntoisen äänen,
täyttyivät, hänen silmänsä kyynelillä. "Minähän _sanoin_ kaikille sen
olevan jotakin hirmuista", sanoi hän niiskuttaen nenäänsä ja näyttäen
lohdutetulta. Mutta ei kukaan uskonut minua. He luulivat minun puhuvan
vain joutavia. Senvuoksi olenkin koettanut pysytellä pystyssä. Minä
olisin lannistunut jo aikoja sitten, ellen olisi tiennyt kaikkien
luulevan sitä laiskuudeksi."
"Sitä voi todella sanoa kohtalon sallimaksi, että satuit tapaamaan
tohtori Pellin", sanoi rouva Bascomb ihmetellen, voivatko nämä
todellakin olla hänen oman äänensä tuttuja korostuksia. "Me noudatamme
tietysti hänen ohjeitaan, jokaista hänen määräämäänsä käsittelyä. Te
siis ajattelette, tohtori, että hänen pitää suoda selkärangalleen
täydellistä lepoa makaamalla vuoteessaan jonkun aikaa?"
Nyt Lottie hätkähti, näyttäen hieman hätääntyneeltä, mutta rouva
Bascomb kuuli oman äänensä sanovan hartaasti: "Niin, niin, Lottie.
Mikään uhraus ei ole liian suuri, kun asia koskee sinun terveyttäsi.
Kyllä me siitä selviämme. Voimme palkata jonkun pitämään sinulle
seuraa päivisin, kunnes kouluni loppuu kesäksi — lomaan ei ole enää
pitkältikään aikaa." Hän kääntyi jälleen tohtorin puoleen: "Miniäni
pelkää niin kovasti tuottavansa meille vaikeuksia, mutta tietysti ei
mikään saa estää hänen parantumistaan."
Sitten hän taas puhui Lottielle. "Sinun ei tarvitse ajatella", sanoi
hän, "että sinun välttämättä pitää mennä tohtorin luo saamaan hoitoa.
Tuodaanhan nykyään röntgen-konekin potilaan huoneeseen vai mitä,
tohtori? Minä olen varma siitä, että tohtori voi käydä sinua päivittäin
hoitamassa täälläkin, väsyttämättä sinua turhilla kävelyillä." Hän
kääntyi jälleen tohtorin puoleen, peläten puhuneensa liian nopeasti
ja sanoneensa liian paljon, mutta uskaltamatta kuitenkaan lopettaa
pelosta, ettei ollut vielä sanonut tarpeeksi. "Kuinka te hoidatte
tällaisia vaivoja, tohtori Pell?" kysyi hän. Sinipunaisilla säteilläkö
vai hypistelyllä?"
Nyt hän vihdoinkin lopetti, sydän levottomana. Ja silloin oli myöskin
tohtori Pell valmis puhumaan. Hänen tyyntynyt katseensa siirtyi
vuorotellen kumpaankin naiseen, täyteläisen äänen kohotessa ja
laskiessa saarnaajan lailla koristeellisesti jokaisen lauseen lopussa.
Hän keskeytti jokaisen pitkän lauseensa jälkeen, katsoi magnetisoivasti
toisesta vilpittömästä silmäparista toiseen ja nyökkäillen vakavasti
kertasi tärkeimpänä pitämänsä sanan tai sen, jota he tuskin toistamatta
olisivat muistaneetkaan. "Homolateraalinen taive", sanoi hän samalla
tavalla kuin pappi lausuu: "In saecula saeculorum", ja "afferent
neurones" ja "plexus brachialis".
Kaikki kolme naista kuuntelivat oppivaisesti, kunnioittavasti, kunnes
Dids nukahti Tilda käsivarsillaan.
Kun Lottie alkoi näyttää hieman pelästyneeltä, siirsi rouva Bascomb
tuoliaan vähän lähemmäksi ja puristi hänen pehmeän kätensä omaansa.
Hän kohteli miniäänsä nyt ensi kerran äidillisesti. Mutta hänestä ei
tuntunut siltä kuin hän todella olisi niin menetellyt, yhtä vähän kuin
hän tajusi sanoneensa tohtorille kaiken sen, mitä hän oli sanonut.
Mutta todellisuus saavutti hänet hetkiseksi, kun hän tunsi Lottien
nihkeiden sormien puristuvan kätensä ympärille. Samalla hän tunsi
itseään kohtaan sairaloista kauhua, jonka myrkytetty nuoli tunki
syvälle hänen sijastaan puhuneen, turtuneen, epätodellisen henkilön
läpi, kauas sinne asti, minkä hän hyvin tunsi omaksi itsekseen,
vastuunalaiseksi kaikista teoistaan. Niin, mitä hän teki? Mitä hän
todellakin teki?
Todellisesti ja ulkonaisesti hän ei tehnyt muuta kuin kunnioittaen
mumisi silloin tällöin: "Niin, tohtori; niin, tohtori", istuessaan
siinä, yllään tumma, ompelijattaren valmistama puku, kunnioitettavan
arvokas ilme keski-ikäisissä kasvoissaan. Hetkisen kuluttua hän kuuli
itsensä sanovan: "Luonnollisesti me haluamme tehdä kaikki, mikä on
parasta poikani vaimolle", tukahduttaen samalla sydämensä ahdistavan
sairaloisuuden.
Kun tohtori katseli näitä molempia naisia, kimaltelivat hänen
keltajuovaiset, lähellä toisiaan sijaitsevat silmänsä. Hän pullisti
rintaansa, kiskaisi liivinsä alemmaksi, painoi sormiensa päät yhteen ja
korotti ääntään. "Pervaskulaarinen solu-imeytymä", sanoi hän komeasti,
ja "patalogisia muutoksia selkäpiin fluidumissa", ja "hajallista
analgesiaa".
"Ah, minä uskon teidän ymmärtävän vaivani!" sanoi Lottie, itkien hieman
huojennuksesta ja tyytyväisyydestä.
* * * * *
Sinä iltana, kun Ralph avasi pääoven, tuli hänen äitinsä juuri
keittiön ovesta ja oli menossa ruokasaliin lautanen kädessään. Hallin
valo sattui hänen kasvoihinsa, ja vaikka Ralph kiinnittikin hyvin
vähän huomiota äitinsä ilmeen muutoksiin, säpsähti hän tällä kertaa.
"Herrainen aika, äiti!" huudahti hän. "Mikä nyt on hätänä? Onko
Didsille tapahtunut jotakin?"
Ei, hän näki Didsin siellä, kukoistavana ja tyynenä, panemassa Tildaa
nukkumaan.
Lottieta ei kuitenkaan näkynyt. Missä Lottie oli?
Hänen äitinsä kalpeus oli niin kauhistuttava — se oli muutakin kuin
kalpeutta — että Ralphin mielessä välähti kirkkaana salamana mieletön
ajatus: "Äiti on sen näköinen kuin olisi tappanut Lottien."
"Missä Lottie on?" kysyi hän ääneen.
"Yläkerrassa vuoteessaan", vastasi hänen äitinsä vakavalla äänellä.
Lautanen vielä kädessään hän kertoi Ralphille hallissa Lottien luona
käyneestä uudesta lääkäristä, joka näytti ymmärtävän hänen vaivansa,
ja tosiaankin, juuri niinkuin hän oli aina ajatellut, hänellä
näytti olevan jokin todellinen vaiva selkärangassaan; se oli ehkä
voinut johtua jostakin sillä hetkellä huomaamattomasta tapaturmasta
(tarkastuksen jälkeen lääkäri ei ollut voinut ilmoittaa syytä) Didsin
synnyttämisen kestäessä kärsityistä tuskista. "Sinähän tiedät", jatkoi
rouva Bascomb, "ettei Lottie ole milloinkaan ollut oikein kunnossa sen
jälkeen". Hän lisäsi, että Lottien piti suoda selkärangalleen ehdotonta
lepoa, pysyä täydellisesti liikkumatta vuoteessaan, minkä tohtori oli
luullut päivittäisen käsittelyn ohella ehkä auttavan.
Ralph oli myötätuntoinen. "Ai, ai, Lottie-parka!" sanoi hän. "Ja
minä olin ihan varma siitä, että se johtui vain hänen käyttämistään
sopimattomista kengistä. Merkillistä, juuri tänään muuan mies kertoi
minulle vaimostaan, kuinka hän oli kärsinyt samanlaisesta vaivasta
vuosikausia synnytyksen jälkeen. Muistelen Lottiella olleen tällaisia
oireita jo ennenkin. Hän koetti sitä parantaa sähköhieronnalla, mutta
se ei auttanut häntä paljonkaan."
Seuraten avuttomasti tuttua ajatusjuoksua, johon tämä oli johtanut
hänet, hän jatkoi sanoen: "Hitto vie, kuinka paljon se hieronta..." ja
keskeytti häpeillen.
Rouva Bascomb muisti myös jotakin. "On vielä muuan asia, josta
haluan keskustella kanssasi, Ralph", sanoi hän. "Minä tahdon, että
sallit minun suorittaa tämän hoidon kustannukset. Perheessä sattuvat
sairastapaukset ovat aina hankalia aloittelevalle nuorelle miehelle.
Minulla on nykyään paljon rahaa, ja olen oikein iloinen saadessani
uhrata niitä tähän."
Ralph oli syvästi liikutettu ja — mikä oli hänen puolestaan hyvin
harvinaista — painoi poskensa äitinsä poskea vastaan ja suuteli häntä.
"Sinä olet äärettömän hyvä, äiti", sanoi hän kiitollisesti.
Rouva Bascomb tukahdutti sisimmästään kohoavan haikean liikutuksen
ja meni takaisin keittiöön. Mutta hän pysähtyi ja tarttuen toisella
kädellä ovenpieleen ja nojaten päänsä käsivarteen, kuin olisi
väsyksissä, lisäsi: "Ja vielä muuan asia, Ralph. Tohtori sanoi, että
Lottien pitää saada olla vuoteessa yksinään. Niin että toistaiseksi
olen siirtänyt kapineesi Didsin huoneeseen ja laittanut vuoteesi sinne."
Ralph hämmästyi. "Ovatko asiat niin huonosti?" kysyi hän, mutta hänen
äitinsä näki hänen kasvoissaan muutakin kuin hämmästystä. "Mutta missä
Dids nukkuu?"
"Minä olen laittanut hänelle telttavuoteen ullakon toiseen päähän.
Siitä tulisi", lisäsi rouva Bascomb laskien käsivartensa alas ja
mennen keittiöön, "kaunis pieni makuusoppi" Jos kummallekin puolelle
puhkaistaisiin kattoikkuna. Mehän voimme palkata kirvesmiehen
laittamaan ne tänä kesänä."
"Mutta äiti, Lottien pitää kai parantua ja tulla entiselleen ennen
kesää vai mitä?" huusi Ralph.
Hänen äitinsä kiiruhti tyynnyttämään häntä: "Ah, sitä minäkin toivon!"
Mutta hetkistä myöhemmin hän huomautti olkansa yli: "Olisi kuitenkin
käytännöllistä, jos meillä olisi varalta toinenkin makuuhuone. Ja
ullakon eteläisestä ikkunasta on niin kaunis näköala."
Päivällisen jälkeen Ralph ja hänen äitinsä menivät yhdessä yläkertaan
katsomaan Lottien vointia. Hallin valo tuli makuuhuoneen avatusta
ovesta sisään, niin että he, pysähtyessään kynnykselle hetkiseksi
tottuakseen hämärään, näkivät Lottien nukkuvan suloisesti ja sikeästi,
toinen käsi kauniin pyöreän posken alla.
Ralph ei ainakaan nähnyt muuta. Mutta sitten hän huomasi äitinsä
silmien tuijottavan ihan eri kohtaan, ikäänkuin joku seisoisi siellä.
Hämmästyneenä hän käänsi katseensa jälleen huoneeseen. Siinä paikassa,
johon hänen äitinsä tuijotti, ei ollut mitään.
"Mitä sinä niin tähystelet?" kuiskasi hän oudostellen äitinsä
kummallista ilmettä.
Rouva Bascomb kääntyi heti pois. "En mitään", vastasi hän.
* * * * *
Talon ilmassa oli sinä iltana jotakin niin levotonta, että Ralphin oli
paha ja ikävä olla. Hän käveli varpaisillaan huoneesta huoneeseen kuin
mies sellaisessa talossa, missä juuri tehdään leikkausta. Hän näytti
pelkäävän, ettei hän esiintynyt kovasti jännitetyistä naisellisista
hermoista kyllin järkkyneenä ja arkana.
Hän halusi istuutua nojatuoliinsa saadakseen rauhassa lukea selostuksen
tärkeästä nyrkkeilyottelusta, joka oli suoritettu Montanassa edellisenä
iltana, mutta se ei ollut hänen mielestään "oikein sopivaa".
Kuhnailtuaan hermostuneena jonkun aikaa hän meni keittiöön tarjoutuen
auttamaan äitiään ilta-askareissa.
"Ei, ei", sanoi rouva Bascomb tyynesti kuten hänen tapansa oli; "päivän
työn jälkeen sinä tarvitset rauhallisen illan".
Puhuessaan hän pesi käsiään ja harjasi niitä kovasti sellaisella
jäykällä harjalla, jota käytetään kasvisten puhdistamiseen. Kun
Ralph seisoi siinä muutellen painoaan toiselta jalalta toiselle,
lopetti rouva Bascomb pesuhommansa, huuhtoi vielä kätensä ja kuivasi
kaulainpyyhkeellä, mutta työnsi ne heti taas soikkoon, joka oli täynnä
saippuavettä. "Kuinka naurettavasti äiti käyttäytyy!" ajatteli hän.
"Hänestä on tulossa järjettömän vaativainen käsien puhtaudessa."
Hän sanoi: ""Mikä ihme sinua oikeastaan vaivaa? Miksi sinä peset
käsiäsi, kun sitten heti peset astioita?"
"Mitä sinä sanoit?" kysyi rouva Bascomb olkansa yli hämmästyneenä, ja
kasvoista, jotka hän käänsi Ralphiin päin, tämä näki, ettei hän ollut
tähän saakka tiennyt pesseensä käsiään.
Ralph toisti epäluuloisesti sanansa, ja hetkisen kuluttua rouva Bascomb
vastasi hiljaa: "Ah, en tiedä; joskus olen niin hajamielinen." Sitten
hän lisäsi: "Sinä voit sentään auttaa minua hieman. Vie roskasanko
takakuistille."
Ralphin mieleen juolahti hänen astuessaan ulos sanko kädessä, että
koska hänen nyt piti nukkua yksinään, hän voisi mennä vuoteeseensa
varhain ja maatessaan mukavasti lampun ääressä lukea rauhassa
selostuksen nyrkkeilyottelusta. Hän oli aina nauttinut siitä, että sai
lukea itsensä nukuksiin, mutta naimisiin mentyään tietysti vieraantunut
siitä tavasta. Nyt hänestä oli mieluista, että se kävi jälleen
mahdolliseksi.
"Minä olen melko väsyksissä, äiti, sitä ei voi kieltää", sanoi hän
palattuaan. "Ja parasta onkin luullakseni, että menen aikaisin
nukkumaan."
Pieneksi kääröksi taitettu lehti kainalossaan ja katsoen salavihkaa
taakseen nähdäkseen, ettei hänen äitinsä sattumalta huomaisi sitä, hän
kiiti portaita pitkin yläkertaan harpaten pari askelmaa kerrallaan ja
sitten vanhaan lapsuuden aikuiseen huoneeseensa, sulkien oven takanaan
ja tuntien vapautuneensa naissuvusta. Konttorissa oli sanottu ottelun
kolmannen erän olleen ratkaisevan.
Hetkisen kuluttua, luettuaan itsensä miellyttävään uneliaisuuden
tilaan, hän sammutti lampun ja nukahti sikeästi. Hän ei pitänyt tätä
Lottien viimeistä päähänpistoa kovinkaan vakavana. Naiset keksivät
aina jotakin tuollaista. Lottie ryömisi vuoteestaan muitta mutkitta
ja kävelisi yhtä reippaasti kuin muutkin heti, kun joku Douglas
Fairbanks-filmi tulisi kaupunkiin.
Herätessään yöllä hän näki valoa vieläkin pilkoittavan oven reunoilta.
Äiti oli varmaankin unohtanut hallin lampun palamaan. Hän harppasi
unisena lattialle ja avasi oven.
Siellä yöpuvussa, valkoinen tukka paperikähertimissä" laihat kuihtuneet
kasvot kumartuneina pesuvadin yli, seisoi hänen äitinsä pesten käsiään.
Ralph ei ollut arka eikä kuvitellut turhia, mutta nyt hän kuitenkin
tunsi selkäänsä karmivan.
"Taivaan nimessä, äiti!" huudahti hän, tointuen kuullessaan oman
äänensä kaiun.
Äiti säpsähti, vetäisi kätensä vedestä ja alkoi nopeasti pyyhkiä niitä
kuiviksi.
"Mitä sinä luulet nyt olleesi tekemässä?" kysyi Ralph jyrkästi, koska
tunsi olevansa järkytetty.
Äiti hymyili hänelle raukeasti. "Minä..." Hän aikoi livistää tiehensä
Ralphin oven sivuitse ullakon portaita kohti. "Minä luulen nähneeni
unta", ilmoitti hän sammuttaen hallin lampun ja kiiveten ylöspäin.
Ralph meni takaisin vuoteeseensa ajatellen: "Äiti alkaa todellakin
muuttua _omituiseksi_!"
Ja myöhemmin kääntyessään vuoteessaan hän ajatteli: "Päähänpistoja! Hän
saa hassuja päähänpistoja."
Ja sitten: "Ihmiset käyvät niin omituisiksi vanhempina. Minusta
tuntuu kuitenkin, ettei äiti ole kyllin vanha hassuttelemaan. Kuinka
vanha hän nyt on? Jahka ajattelen..." Koska hän ei ollut milloinkaan
välittänyt ihmisten iästä, saatikka perhehistoriasta, oli hänen hyvin
vaikea päästä arviointinsa alkuunkaan. "Katsokaamme ensiksikin, milloin
isä ja hän menivät naimisiin? Minä synnyin vuonna '87..." (Siitä hän
oli ainakin varma.) "Heidän täytyi siis mennä naimisiin vuonna '86
tahi '85. Minä en usko heidän olleen kovin kauan naimisissa ennen
syntymääni. No niin, otaksutaan, että heidän häänsä vietettiin vuonna
'85, ja äiti oli silloin joko kolmen- tahi neljänkolmatta ikäinen — ja
koska nyt on 1914, niin kuinka pitkälti siihen on vuodesta '85... vai
sanoinko '86?"
Mutta nyt hän nukahti jälleen.
Aamulla hän muisti keskeytyneen arvioimisensa, ja koska hän
poika-ajoiltaan tiesi, että hänen äitinsä vihkimispäivä on kaiverrettu
muistokoteloon, jota hän aina piti kaulassaan, kysyi hän sivumennen
aamiaispöydässä: "Kuuleppa, äiti, anna minun katsella muistokoteloasi,
jossa on isän valokuva! Vanha herra Watson sanoi minulle joku päivä
sitten, että Didsin silmät ovat niin samanlaiset kuin..."
Hän keskeytti, katsellen hätääntyneenä äitiään kasvoihin, ja pelkäsi
koskettaneensa, kuten miehet niin usein tietämättään tekevät, johonkin
naiselliseen myrskykeskukseen, jollaisten karttaminen oli hänen
elämänsä päätarkoituksia. Hänen äitinsä oli kohottanut päätänsä niin
järkkyneen näköisenä, että hän pelkäsi kirottua tunnepurkausta.
Mutta hänen hämmästyksekseen ja huojennuksekseen äiti ei sanonut vähään
aikaan mitään. Sitten tuli hyvin rauhallinen vastaus. "Minä en käytä
sitä enää."
Ralph ihmetteli. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt äitiään ilman sitä.
"Mutta sinähän pyysit minua korjaamaan ketjun vielä viime sunnuntaina",
sanoi hän.
"Niin, kyllä. Mutta minä... minä irroitin sen kaulastani viime yönä",
sanoi hän.
Ralph peräydyn äkkiä heikolta jäältä, välittämättä siitä, kuinka se oli
käynyt heikoksi, mutta mielissään, kun se ei ollut murtunut. "No, sillä
ei ole väliä. Satuin vain muistamaan herra Watsonin sanat." Hän katsoi
kelloaan. "Kah, sehän on jo puoliyhdeksän! Minun täytyy kiiruhtaa."