Ei mikään rouva Bascombin joskus ennen tuntema kärsimys ollut
verrattavissa siihen synkkyyteen, joka nyt laskeutui yhä alemmaksi
hänen ylleen, kun hän alkoi ajatella sitä mahdollisuutta, että hän ehkä
epäonnistuisi, ettei joutilas ja selittämätön kohtalo ehkä ottaisi
lainkaan lukuun sitä hänen koko persoonansa uhrautumista, johon hän oli
niin suuresti luottanut ja jonka varmuus nyt näytti niin tyhmältä ja
lapselliselta. Hän oli luopunut jokaisesta yrityksestä hoitaa ja pitää
yllä omaa olemustaan, koska sen suojeleva kuori oli särjetty palasiksi
raivokkailla hyökkäyksillä. Hän oli uskollisesti tehnyt äärimmäisen
uhrauksen, haudannut oman persoonallisuutensa, lohduttaen mieltään
sillä ennustuksella, että sen kuolema ja hautaaminen perustivat vain
uuden elämän.
Mutta ei mitään ollut tapahtunut. Ei mikään ollut muuttunut. Haudasta
ei ollut versonut esiin mitään uutta, ihmeellistä, kirkastavaa voimaa.
Ehkä vanha, hurskas taru valehtelikin sanoessaan, että uhrauksessa on
sellainen elävä siemen, josta varmasti puhkeaa vastustamaton elämä.
Hänet oli kasvatettu, ja hän itsekin oli kasvattanut muita
noiden hyvänuskoisuuden valikoitujen periaatteiden mukaan, joita
amerikkalaiset niin suuresti rakastavat olettaen (jos täyttävät, mitä
luulevat velvollisuudekseen), että välttämättä pääsee voitolle se,
mitä he luulevat oikeaksi. Hän ei ollut koskaan kertonut yhdellekään
lapselle alkuperäistä satua Punahilkasta, koska hänen mielestään
oli väärin uskotella lapsille niin pahaa, että sudet voisivat syödä
kilttejä pikku tyttöjä. Hän oli turvautunut siihen evankelisen seuran
laajalle levittämään toisintoon, jossa pienen tytön isä, sattuessaan
menemään majan ohi oikealla hetkellä, hyökkäsi sinne, tappoi ilkeän
suden ja vei lapsen takaisin hänen äitinsä luo, tahrankaan likaamatta
hänen kaunista päällystakkiaan. Jokaisena vuonna Ralphin avioliittoon
saakka hän oli laatinut itselleen seinäalmanakan, jota hänen tuttavansa
olivat suuresti ihailleet ja jäljentäneet ja jonka jokaisella lehdellä
oli muistutuksia siitä tosiseikasta, että vaikka etana olikin piikin
kärjessä, oli Jumala taivaassa.
Suuri osa näistä viittauksista oli valittu "Uusi suunta"-nimisestä
aikakauslehdestä, jonka kannan hän täydellisesti hyväksyi, vaikka
olikin ahkera kirkossakävijä. Hän oli kavahtanut sellaisia
kirjailijoita, joiden teokset näyttivät epäilevän, että oikeus
ei pääsisi voitolle, tai viittaavan, että siitä voitaisiin olla
epävarmoja, mikä oli oikein. Sellaiset kirjailijat eivät olleet
tuntuneet hänestä tärkeiltä, pikemminkin inhoittavilta ja vilpillisiltä
kuin peloittavilta, koska hän ei ollut uskonut sanaakaan heidän
puheistaan. Hän oli kääntänyt silmänsä pois heistä yhtä paljon inhoten
kuin sivistymättömän miehen raa'at sanat olivat hänelle vastenmielisiä.
Nyt hänestä näytti siltä, katsoipa hän minne tahansa, että sudet saivat
syödä lapsia, paitsi muutamia onnellisia, kenenkään välittämättä tai
kohottamatta sormeaankaan heidän pelastuksekseen. Vaikka hän olisikin
ottanut minkä kirjan tahansa käteensä, sattui hän aina näkemään jonkun
toivottoman synkän lauseen. Eivätkä sellaiset sanat näyttäneet kirjan
sivuilla enää joutavilta tai epätodellisilta, avuttomilta hänen
paheksumisensa edessä, niin että ne olisi voitu sulkea kirjan kansien
väliin ja unohtaa. Ne huusivat hänelle karmivasti kuin olisivat muiden
hänenlaistensa inhimillisten olentojen eläviä ääniä. Ne kirkuivat
kauhusta huomatessaan itsensä tuomituksi häviämään — samalla tavalla
kuin hän tunsi itsensäkin tuomituksi sen umpimähkäisen, paatuneen
pahanhengen voittamaksi, johon hän ei ollut koskaan uskonut ja jonka
hän oli aina luullut pakenevan vanhurskaan kätensä yhtä ainoata
reipasta liikettä. Se ivaili häntä nyt kyynillisesti, välittämättä
lainkaan siitä, että hän oli uhrannut kaikkensa.
"Meitä tulee viskomaan niin kova tuuli, että viljammekin tulee
näyttämään niin keveältä kuin akanat eikä hyvää voida erottaa mitenkään
pahasta."
Se hyökkäsi hänen kimppuunsa, tämä kova vihuri; se tunkeutui hänen
proosalliseen, pulpettien täyttämään luokkahuoneeseensa ja ajoi
häikäilemättä tyhjästä tyhjään, vieden mukanaan — kuin akanat
— Ralphin, Lottien ja hänet itsensä — niin että he olivat kuin
näkymättömiä hiukkasia äkillisessä pimeydessä. Hän ei voinut avata
raamattuaan näkemättä jonkun toisen inhimillisen olennon loistottomia
silmiä, joka oli sortunut, kuten hänkin tunsi piakkoin sortuvansa.
_"Minä sanoin sydämessäni: mikä kohtaa ihmisten lapsia, se kohtaa
eläimiä, ja sama kohtalo on molemmilla. Niinkuin toinen kuolee, niin
toinenkin kuolee."_
_"Pahemmin painaa vähäinenkin tyhmyys kuin viisaus ja kunnia."_
_"Tämä paha on kaikessa, ja hulluus on heidän sydämessänsä, niin
kauan kuin he elävät, ja sitten he menevät kuolleiden luo, mutta
kuollut ei tiedä mitään eikä heillä enää ole mitään palkkaa; sillä
heidän muistonsa on unohdettu. Heidän rakkautensakin ja vihansakin ja
kiivailemisensakin on jo aikaa sitten rauennut."_
Keski-ikäinen opettajatar, joka korjaili oikeinkirjoitusvihkoja
ja määräili laskuesimerkkejä, sai kokea toivottomuuden ikivanhaa
kalvamista. Hänen pienet, poloiset ohjeensa siistiin, siveelliseen
taloudenhoitoon hajoitettiin kuin oljet pimenevään taistelutanteren
kaaokseen. Maailmankaikkeus, joka oli hänelle esiintynyt miellyttävänä
pikku sopukassa, kunhan ihminen koetti parhaansa ollakseen moitteeton,
paljastuikin nyt suureksi pahaenteiseksi salaliitoksi, jotta sen
tarkoitusta ei ymmärtäisi eikä nuhteettomasta elämästä tulisi mitään,
ja ennen kaikkea erittäin vihamieliseksi jokaiselle ponnistukselle
saada Didsissä kehitetyksi niinkuin hän tahtoi, kaikkea parasta
eikä päinvastoin juuri pahinta. Nyt hän ymmärsi todellisen maailman
kaipaavan Lottien tapaisia ja heittäytyvän raskaalla painollaan heidän
puolelleen:
_"Katso, minkä minä näin olevan hyvää, mitä suloista: syödä ja juoda
ja nauttia hyvää kaikessa työssänsä. Eikä ihmisellä ole mitään enempää
kuin kani karjallakaan, sillä kaikki on turhuutta."_
Kaikki, mikä hänessä oli kuolevaista, sairastui ja kuoli näiden
pimeyden voimien hyökkäyksessä.
Mutta hänessä oli nyt myös sellaista, mikä ei ollut kuolevaista.
Hänen kiihkeä halunsa suojella Didsiä nousi suorana ja voimakkaana
pimeydessä, loistaen niin järkkymättä kuin jumalallinen henki. Se ei
jättänyt häntä milloinkaan pulaan. Se ei ikinä epäröinyt. Hän nojasi
selkänsä siihen ja uhmasi pimeyden voimia.
Eikö siis ihmiselämällä ollut mitään tarkoitusta? Oli kyllä; hänen
rakkaudessaan Didsiin oli jo sinänsä tarkoitus.
Oliko siis kaikki turhuutta? Ei ollut. Kun inhimillinen olento voi
tuntea toista kohtaan sellaista uhrautuvaa rakkautta kuin hän Didsiä
kohtaan, oli edes jotakin olemassa, mikä ei ollut turhuutta.
Hän ei ollut koskaan voinut kuvitella, millainen taivas on, ja hänen
elämänsä monien tunnustamattomien vastenmielisten asiain joukkoon
kuului myös hänen salainen inhonsa niitä taivaankuvia kohtaan, joita
hän oli koettanut itselleen luoda saarnojen ja virsien mukaan. Se oli
ollut niitä monia, pieniä tekopyhyyksiä, jotka olivat väsyttäneet ja
masentaneet mieltä. Nyt hänestä tuntui, että hän voi hieman arvailla,
millainen taivas saattaisi olla. Siellä saisi ihminen ehkä alituisesti
nauttia sellaisista tunteista kuin hänellä oli Didsiin kohdistuvan
rakkautensa liekkimäisten purkausten hetkinä.
Mutta jo pelkkä sen toiveen kiihkeys, että Didsille oli hankittava mitä
parasta, saattoi hänet mitä syvimpään masennukseen sellaisina hetkinä,
jolloin hän totesi, ettei Didsillä nähtävästi ollut mahdollisuuksia
edes lähinnä parhaan saamiseen. Kun hän tunsi tämän pelon aukovan
synkkää tietään tietoisuuden komeroihin, nousi hän aina kiivaasti
taistelemaan sitä vastaan. Mutta oli sellaisiakin päiviä, joina hänen
elinvoimansa oli niin heikko, että hänen uhmansa supistui pelkäksi
tuimaksi sähiseväksi kieltäytymiseksi heittämästä tätä toivoa, vaikka
hän tiesi, että sitä ei ollut hänelle suotu.
Hän ei voinut luopua siitä. Hän oli taistelunhaluista sukua. Ei
ainoakaan hänen esi-isiensä suuressa joukossa ollut huomannut mitään
kaunista alistumisessa tai mukaantumisessa. Tappion myöntäminen ja
siihen mukaantuminen silloinkin kun se oli ollut vanna, oli tuntunut
kaikista hänen esi-isistään yhtä halveksittavalta teolta kuin lipun
tahraaminen lokaan. Niitä päiviä oli paljon, joina vain tämä peritty
mieletön, aiheeton vastustamishalu oli ollut hänen ja mustan kuilun
välissä. Järjelleen, joka ilmoitti hänelle selvästi, että hän oli jo
hävinnyt, ettei paatuneessa maailmankaikkeudessa ollut ainoatakaan
voimaa hänen puolellaan, hän saattoi vain huohottaa kiihkeästi: "Ei,
ei, ei!" niinkuin ahdinkoon joutunut rotta puree hampaitaan.