Lottien lisääntyvä paino rasitti häntä. Hänen jalkojaan pakotti usein,
kun hän oli käynyt kaupungilla ahtaissa patenttinahkakengissään,
erittäinkin nyt, kun lämpimät kevätilmat olivat alkaneet. Perhe kuuli
paljon niiden tuottamista kovista tuskista. Joku Baumannien perheen
jäsen oli kertonut hänelle jutun eräästä serkusta, "jonka jalat olivat
olleet kipeät, minkä olikin sitten huomattu johtuvan siitä, että joku
luu oli mennyt sijoiltaan, ja hänen oli täytynyt hankkia sille hoitoa".
Lottie muisti silloin, että talvikarnevaalipäivänä, kun Ralph oli
niin raa'asti ja häikäilemättä pakottanut hänet juoksemaan huonosti
kivettyjä puistoteitä pitkin, hän oli tuntenut jonkin notkahtavan
molemmissa jaloissaan... "Se oli niin hullunkurista, ikäänkuin jokin
olisi katkennut juuri tuossa. Ensin toisessa ja sitten toisessa
jalassa."
Tämä teoria oli jonkun aikaa hyvin suotuisa talon rauhalle. Se
antoi Lottielle uuden puheenaiheen, jollaiset olivat hänelle niin
välttämättömiä. Mutta tohtori Dewey, jolta kysyttiin neuvoa, otti
röntgen-valokuvan hänen jalastaan ja ilmoitti ne täydellisesti
normaalisiksi. Hän ehdotti leveämpiä pohjia, matalampia kantoja ja
hieman suurempia kenkiä.
"Hän ei lainkaan koetellut", sanoi Lottie vihaisesti. "Hän ei pane
minuun vähääkään huomiota. Hän ei ole auttanut minua ikinä, vaikka olen
ollut niin surkeassa tilassa Didsin syntymästä saakka. Hän suorastaan
vihaa minua. Minä en välitä siitä, mitä hän sanoo. Hänen puheestaan voi
päättää jo alusta, että hän oli määrännyt kantansa, ennenkuin ottikaan
tuon röntgenkuvan. Minä tunnen luiden eroavan toisistaan juuri tuossa
paikassa, kun astun niille."
He koettivat hieroa niitä linimentillä. Ralph ja hän äitinsä hieroivat
vuorotellen rumentuneita jalkaraukkoja, joiden muodottomat varpaat
olivat likistyneet toistensa alle, niiden nivelet olivat punaiset ja
arpiset lukemattomien känsävoiteiden vaikutuksesta, joita Lottie oli
koettanut, luottaen yhä uudestaan jokaiseen. Jos he jaksoivat hieroa
kyllin kauan, lakkasivat tuskat joksikin aikaa, mutta palasivat kohta,
kun Lottie koetti kävellä muodinmukaisissa kengissään.
Hän ja Ralph kiistelivät meluisasti hänen kengistään, jälkimmäinen
halveksien niiden tyhmää kuosia ja kieltäytyen suomasta hänelle
myötätuntoa tuskia kohtaan niin kauan kuin Lottie ei suostunut niistä
luopumaan. Lottie taasen koetti monisanaisesti todistaa, etteivät ne
olleet syynä tuskiin, vaatien vihaisesti oikeudenmukaista myötätuntoa
todella koville kärsimyksilleen. "Minä en ilkeä käyttää noita
kauhistuttavia terveyskenkiä!" (Rouva Bascomb käytti aina sellaisia.)
"Eivätkä jalkanikaan ole luodut rumien terveyskenkien muotoisiksi. Minä
olen aina käyttänyt tällaisia kenkiä eivätkä ne ole koskaan vaivanneet
minua ennenkuin nyt, niin että niiden muodossa ei voi olla vikaa.
Minun jalkani on niin rintava, etten voi käyttää noita kauhistuttavia,
arkipäiväisiä kapineita. Minulla on luonnollisesti hyvin rintava jalka."
Hän ei ainoastaan tahtonut sellaisia kenkiä. ("Mitä ihmettä!" huudahti
hän hämmästyneenä puolustautuen. Ellei ihmisen enää sallita valita
omia kenkiäänkään, niin mitä sitten seuraa? Joku ryhtyy paloittelemaan
minulle ruokanikin, luullakseni.") vaan valitsi vielä itsepäisesti
kengät Didsillekin, koska se muka oli hänen ehdoton oikeutensa: "Kuka
sentään on hänen äitinsä?"
Didsin kummassakin jalassa oli nyt pieni känsä, helmenvärinen aamuisin
yön levon jälkeen, punainen ja hellä iltaisin, kun kauniit, muodikkaat,
patenttinahkaiset nauhakengät riisuttiin.
"Nuo eivät ole känsiä!" sanoi Lottie uhmaavasti. "Jokaisen jalkoihin
voi sattumalta ilmestyä pari kolme punaista täplää." Hän siirsi
katseensa hämmentyneen ja vihaisen näköisenä anopista mieheensä,
vaikka ei kumpikaan ollut virkkanut sanaakaan ja Ralph oli vain ääneti
nostanut lapsen syliinsä katsoakseen hänen jalkojaan. "Herrainen aika
sentään!" huusi Lottie vapisevalla äänellä. "Minä en ole ikinä nähnyt
juoniteltavan turhasta tällä tavalla!"
He eivät vieläkään puhuneet, mutta heidän hämmästyksekseen Lottie alkoi
nyt itkeä kuin hänen sydämensä olisi murtunut. "Tämä on liian ilkeätä",
nyyhkytti hän. "Minä en tahdo mitään pahaa. Haluan vain kauniita
esineitä, kuten kaikki muutkin. Ja te viitsittekin moittia minua siitä.
Te moititte minua kaikesta. Minä saan tapella joka kerta ihan hirveästi
halutessani jotakin kaunista Didsille ja itselleni."
Hän jatkoi itkuaan surkeana nojaten päätänsä käsivarsiin ja hänen
hartiansa hytkyivat. "Minä pidän kauniista esineistä!" huusi hän
katkonaisesti: "Mutta te näytätte niitä vihaavan. Tämä alituinen
taisteleminen väsyttää minua. Toivoisin saavani nauttia elämästäni edes
kerran kaikkien minua siitä moittimatta. Minä en ole ollut onnellinen
ainoatakaan päivää elämässäni."
Totuttuun tapaansa Ralph otti hiljaa hattunsa ja livahti ovesta
kadulle. Hänen äitinsä oli nähnyt iltalehdestä, että Pittin ja
Killingworthin koripallojoukkueet kilpailivat tänä iltana paikkakunnan
joukkueen kanssa.
Jäätyään kahden kesken Lottien kanssa rouva Bascomb istui hetkisen
paikallaan, kärsien katkonaisten nyyhkytysten surkeudesta. Hän yllytti
ivaansa kovasti. Hän sanoi itsekseen, tuijottaen Lottien leveään
selkään ja koettaen paaduttaa itseään ruikuttavaa itkua vastaan:
"Tuollainen itku on naurettavaa, yhtä naurettavaa ja järjetöntä kuin
kaikki muutkin tekosi. Ellet olisi niin laiska ja ahne, et lihoisi noin
hirveästi, ja sinä saattaisit käyttää samanlaisia kenkiä kuin ennenkin
tarvitsematta tappaa itseäsi."
Mutta hänen mielessään liikkui myös jotakin muuta, mikä vastoin hänen
tahtoaan värähti jokaisen tuollaisen surkean nyyhkytyksen kuuluessa.
Olla Lottielle myötätuntoinen noin luonnottoman surkeuden aikana...
kuinka naurettavaa! Yhtä naurettavaa kuin Lottie itsekin oli.
Hän halusi todistaa itselleen, kuinka naurettavaa se oli. Noustuaan
vaivaloisesti, sillä hänkin oli melko väsynyt näin päivän lopulla, hän
meni yläkertaan, toi sieltä jalkavadin täynnä lämmintä vettä keittiöstä
ja polvistuen sitten Lottien viereen alkoi taistella nauhojen solmuja
vastaan, jotka olivat painuneet pehmoiseen jalkarintaan. Vihdoin hän
sai kengät irti, veti silkkisukat pois (Lottie mukaantui tähän kaikkeen
huomautuksitta, niiskautti vain silloin tällöin nenäänsä) ja työnsi
paisuneet, ajettuneet jalat lämpimään veteen.
Tyynten kasvojensa naamion takana hän tyydytti riemuitsevan ylenkatseen
halua nähdessään Lottien ylenpalttisesti huojentuneen ilmeen.
"Oh, kuinka suloiselta se tuntuu!" sanoi Lottie vetäen syvään henkeään,
autuaan lohdun ilmestyessä hänen silmiinsä.
"Sinun on parasta istua siinä ja antaa niiden olla vedessä jonkun
aikaa", sanoi rouva Bascomb. "Minä vien sillä aikaa Didsin vuoteeseen.
Tässä on eilisen lehden kuvaliite."
Yläkerrassa, kun hän hellävaroen pesi Didsin kaunista pikku ruumista,
hän kutsui avukseen kaikki puolustuksensa sitä huolestusta vastaan,
joka oli liikkunut hänen sydämessään Lottien ruvetessa itkemään. Hän
haki esille väkevimmän vihtrillinsä korventaakseen jäljettömiin tämän
ohimenevän tunteellisuuden puuskan. "Loukatut tunteet! Lorua! Lottiella
ei ole mitään tunteita. Kipeitä känsiä, ei mitään muuta. Nyt kun hänen
jalkansa ovat kuumassa vedessä ja viimeinen _Mutt ja Jeff_ on hänen
katseltavanaan, eivät loukatut tunteet vaivaa häntä enää paljonkaan."
Hän loiskutteli vettä Didsin ympärillä kylpyammeessa hukuttaakseen
mielestään nuo säälittävät nyyhkytykset, ja myöhemmin, kun hän hieroi
voidetta Didsin punertuneihin, pahoinpideltyihin pieniin jalkoihin,
sanoi hän itselleen äkäisesti: "Teeskenteli kuin hänen tunteitaan olisi
loukattu! Samalla hetkellä, kun hänen jalkojaan lakkasi pakottamasta,
hän oli niin loukkautuneen näköinen kuin kissa kermassa."
Mutta kaikki tämä, kuten muukin maallinen, haihtui hänen mielestään,
kun hän polvistui lapsen vuoteen ääreen ja kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen.
"Hyvää yötä, mummo", mumisi väsynyt lapsi unisesti.
"Hyvää yötä, rakas pieni tyttöseni", sanoi hänen mummonsa, hänen
rukouksensa lapsen menestymisen hyväksi leimahtaessa liekkiin kuin tuli.
Hän kuuli Ralphin tulevan kotiin myöhään sinä iltana, ja kun Ralph
liikkui edestakaisin kylpy- ja makuuhuoneen väliä peseytyessään ja
riisuutuessaan, kuuli hän Lottien ärtyneen äänen valittavan myöhäistä
paluuta ja omaa ikävää iltaansa. Sitten makuuhuoneen ovi sulkeutui,
vaientaen molemmat epäsointuiset äänet ja hetkisen kuluttua oli kaikki
hiljaista.
Rouva Bascomb ajatteli, kuten muinakin iltoina ennen nukkumistaan: "Jos
Ralph voitaisiin erottaa hänestä ruumiillisesti edes lyhyeksi ajaksi,
menettäisi Lottie ehkä vaikutusvaltansa häneen. Se on kuin häijy
lumous. Joka päivä Ralph pääsee häntä pakoon, ja joka yö valtaa Lottie
hänet takaisin. Ja joka päivä käy Ralph hieman arkipäiväisemmäksi,
tylsemmäksi ja julkeammaksi. Kuinka hän saattaakaan... vaikka hän
tuntee Lottien niin hyvin? Ja halveksii häntä niin!"
Hän ei voinut milloinkaan tukahduttaa hämmästystään nähdessään Ralphin
silmien, jotka useinkin katselivat Lottieta yhtä halveksivasti
kuin hänenkin, kimaltelevan vanhasta himosta, kun näkyviin tuli
hänen vaimonsa, yllään alushame ja kureliivi, täyteläisten rintojen
ollessa paljaina kureliivin suojuksen epäiltävien pitsien ja rimsujen
yläpuolella. Takaisin hän vaipui Lottien valtaan, joka kerta hieman
alemmas.
Rouva Bascomb oli luopunut kaikista sellaisista ajatuksista, että
Ralph voisi jolloinkin pelastaa itsensä, omasta aloitteestaan lopettaa
tämän vajoamisen ja kiivetä ylöspäin. Jokaiseen viittaukseen siitä
asiasta hän kaiketi vastaisi, silmissään uusi, töykeä katse, joka niin
omituisesti jäykisti hänen vieläkin poikamaisia kasvojaan: "Pelastaako
itseni? Mitä pelastusarmeijan pötyä se on? Minähän rakastan vaimoani
niinkuin miesten on tapana. Mitä muuta voisit odottaa?"
Mutta hänen äitinsä otaksui nyt, että se side, joka kiinnitti hänet
Lottiehen, johtui alituisesti uudistuvan ruumiillisen kosketuksen
huumasta. "Se on häntä voimakkaampi. Ehkä se vie voiton mistä miehestä
tahansa", oletti tämä keski-ikäinen leski maatessaan kapeassa vuoteessa
ja pohtiessaan asiaa pimeässä. "Mutta ehkä se on niin voimakas vain
tottumuksena? Kenties se nykyään on enemmän tottumusta kuin mitään
muuta."
Mutta tietysti ei ollut keinoa lopettaa tätä tottumusta.
Seuraavana aamuna Lottie suvaitsi jäädä vuoteeseensa noin tunnin
ajaksi, koska hänen jalkojaan vieläkin pakotti. Silloin kun Lottie
pysyi vuoteessaan, olivat aamiaiset hauskoja tilaisuuksia, joiden
vuoksi rouva Bascomb mielelläänkin teki sen verran ylimääräistä työtä,
että vei tarjottimen yläkertaan.
Kuinka hauskaa heillä olikaan, pöydän ääressä istuvilla kolmella,
kun heidän ei tarvinnut pelätä Lottien painostavia katseita ja he
saivat iloita siitä varmuudesta, ettei mitään heidän hilpeätä pilaansa
käsitettäisi kirjaimellisesti eikä väärin.
Ralph hymyili suudellessaan heitä molempia ja lähti työhönsä. Didsin
kasvot oikein loistivat, kun hän riensi pihalle leikkimään. Rouva
Bascomb alkoi nopeasti korjata ruokia pöydältä. Työskennellessään
hän ajatteli: "Ah, kunpa Lottie vain tahtoisi syödä kaikki ateriansa
vuoteessaan!"
Ja tämän niin luonnollisesti, niin kevyesti, niin melkein
ylimalkaisesti johtuneen ajatuksen mukana hän siirtyi luonnollisesti,
kevyesti, melkein ylimalkaisesti elämänsä toisesta puolesta toiseen.