Niin, oli sellaisiakin aikoja, jolloin rouva Bascomb meni vuoteeseen,
tuntien — ei entiseen kiihkeän vihaiseen tapaansa, vaan tarkasti
ajattelevana, vakavana ihmisenä — että paras, mitä hän voi tehdä pienen
Didsin hyväksi, oli puristaa hänet lujasti rintaansa vasten ja hypätä
hänen kanssaan jokeen siihen paikkaan, missä se virtasi syvinnä,
vaahtoisana ja pyörteisenä Pelhamin puistokadun sillan alla.
Mutta hän ei tuntenut aina näin. Ihmissielulla on yhtä monta eri tapaa
laskea maahan taakkansa kuin elämässä on öitä. Hän pelkäsi usein mennä
yöksi pieneen ullakkohuoneeseensa, mihin hän tunsi päivän kaikkien
mielenliikutusten kokoontuneen synkäksi pilveksi odottamaan hänen
tuloaan, ja kuitenkin oli toisia iltoja, jolloin hän riisuutuessaan
ihmetteli itsekseen, miksi hän otti asiat niin traagilliselta kannalta,
sanoi olevansa tyhmästi vaikutuksille altis ja hermostunutkin ja
päätteli, että vähemmän hermostunut jännitys ja suorasukaisempi
takertuminen hyväluontoiseksi tekisi tilanteen siedettäväksi, ilman
erikoista traagillisuutta. "Mikä minua vaivaa, niin että lamaannun
ja käyn toivottomaksi? Missä on tahdonvoimani? Entä rohkeuteni? Minä
jaksan varmasti yhtä paljon kuin Lottie. Tiedänhän tarkasti sen, mitä
tahdon, ja olen valmis maksamaan siitä millaisen hinnan tahansa.
Luonnollisesti voin sen saavuttaa. Huomenna aloitan kaikki uudestaan,
ja tästä alkaen vallitsee täällä minun moraalinen ilmapiirini eikä
Lottien. Yksi ainoa sydämellinen nauru puhdistaa ilmaa enemmän kuin
kaikki hyvät tarkoitukset."
Mutta ajan oloon hän huomasi, että Lottien moraalinen ilmapiiri oli
samanlainen kuin hänen käyttämänsä hajuvesikin, paljon läpitunkevampi
ja tarttuvampi kuin puhdas ilma voi olla. Ehkä olisi hyvä nauru
puhdistanut ilmaa. Vaikeus oli siinä, että tuskin voi vetäistä
keuhkoihinsa tätä ilmaa kylliksi lyhyellekään naurahdukselle.
Melkein heti palaamisensa jälkeen hän oli ajatellut kylmästi ja
harkitun tarmokkaasti, mikä oli suuresti eronnut hänen entisistä
kiihkeistä vihanpuuskistaan: "Tässä ei ole muuta tehtävää kuin
vastustaa Lottieta hänen omilla aseillaan, käyttäytyä yhtä
väkivaltaisesti kuin hänkin, vieläpä pahemminkin. Vastustaa kulloinkin
tarmokkaasti hänen hirmuvaltaansa."
Ennenkuin hän luopui tästä menetelmästä, oli täytynyt kestää kaikkein
pahimpia päiviä; silloin oli kuulunut vain vihaisia ääniä, melua,
syytöksiä, sellaisia kauheita, hirvittäviä sanoja, joita rouva Bascomb
ei ollut uskonut kenenkään inhimillisen olennon voivan ääneen sanoa
toiselle, riitoja, joissa rouva Bascomb uskomattomaksi kauhukseen
menetti kaiken persoonattoman harkintansa tehon, menetti niin kokonaan
malttinsa, että huomasi voivansa riidellä yhtä tulisesti ja raa'asti
kuin Lottiekin.
Alussa oli pieni Dids ollut traagillisesti herkkä molempien naisten
raivolle. Mutta toisina aikoina ja erittäinkin sitten, kun hän oli
paremmin tottunut näihin kotimyrskyihin, lapsi oli kyynillisen
välinpitämätön heidän riidoistaan, katsellen heidän kasvojaan kylmästi
ja alkaen ovelasti kiihoittaa heitä toisiaan vastaan. Rouva Bascomb
ei voinut milloinkaan unohtaa erästä sateista huhtikuun iltapäivää,
jolloin hän istuessaan Lottien kanssa kuistilla oli vastustanut
miniänsä pahantuulisuuden puuskia vielä kiihkeämmällä purkauksella.
Kun heidän kiistansa aina yltyivät niin nopeasti kuin ruuti syttyy,
oli silloinkin heti noussut syytteiden myrsky jonka keskelle Dids oli
äkkiä ilmestynyt ja välittämättä lainkaan heidän vihaisista äänistään
ojentanut pienen kätensä ilmaan samalla kun oli katsellut kysyvästi
taivaalle: "Eihän siellä sada ollenkaan", oli hän sitten sanonut
itsekseen ja rauhallisen tyytyväisesti mennyt hakemaan nukkejaan
pienelle kävelyretkelle.
Rouva Bascomb ei tiennyt, mikä hänestä oli kauhistuttavampaa, lapsen
kärsiminenkö heidän riidoistaan, hänen paatumuksensa niitä kohtaan, vai
se viekas oveluus, jota hän alkoi näyttää järjestäessään omaa pientä
piilotettua elämäänsä heistä huolimatta.
Mitä Ralphiin tuli, niin hän asettui vilpittömästi perinnäiselle
miehiselle kannalle, ollen puolittain huvitettu, puolittain järkytetty
ja kerrassaan halveksivasti syrjään vetäytyvä naisväkensä riidoista.
Milloin tahansa äänet kovenivat, ponnahti hän pystyyn, painoi hatun
päähänsä ja katosi nähtävästi johonkin biljardisaliin tai muuhun
samantapaiseen miesten turvapaikkaan, jättäen äitinsä ja vaimonsa
selvittelemään välejään. Nämä olivat sellaisia iltoja jolloin rouva
Bascomb laskeutui vuoteelleen nöyryytettynä olentonsa viimeistä kuitua
myöten.
Kuinka pitkälti häneltä kului aikaa, ennenkuin hän vähääkään käsitti!
Kului monen monta viikkoa, ennenkuin hän ymmärsi sen, minkä olisi
pitänyt heti olla selvää, jos hän vain olisi sitä ajatellut, ettei
hän koskaan onnistuisi väkipakolla, koska väkipakko ja viha eivät
vahingoittaneet mitään sellaista, mille Lottie antoi arvoa, vaan olivat
liiankin kohtalokkaita sille päämäärälle, jota Didsin isoäiti koetti
saavuttaa. Oikeastaan Lottie nautti tästä vilkkaiden väittelyiden
ajanjaksosta. Se oli tervetullut keskeytys hänen sisäisen elämänsä
yksitoikkoisuuteen. Sellainen riita, jossa vihaiset sanat lentelivät
kuin myrkytetyt nuolet ja jota sitten seurasi kyyneleinen, tunteellinen
sovinto (Dids kutsuttiin aina katselemaan molempia draamallisia
vaiheita) — sellainen myrsky vaikutti Lottieen samalla tavalla kuin
nouseva, raju ukonilma tukahduttavaan päivään.
Rouva Bascombille selvisi vihdoin, ettei hän voisi suojella Didsiä
taistelemalla hänen ympärillään sen paremmin kuin voisi varjella
kauniita nuoria taimia kasvavaa puutarhatilkkua ottamalla osaa
kaikkialla sen alueella tapahtuvaan kovaan painiskeluun. Sillä ei
olisi väliä, kumpi voittaisi, koska kuitenkin kaikki nuoret taimet
katkeisivat ja tallautuisivat kuraan jalkojen alle. Hän teki nyt
äärettömästi paljon enemmän pahaa kuin hyvää. Hänen olisi ollut parempi
pysyä poissa kuin tulla synkistämään Didsin elämää nykyisellä tavallaan.
Hän keskeytti, henkeään pidättäen ja mietiskeli tarkasti. Ellei
väkivaltaisella vastustuksella, niin kuinka sitten?
Hänen täytyi keksiä jokin keino piakkoin, tai se olisi liian
myöhäistä, sillä Dids kokosi mieleensä terveen nuoruuden ahneudella
kaiken tarjotun elämänviisauden, jossa oli niin paljon myrkyllistä.
Asiat olivat nyt paljoa pahemmalla kannalla kuin ensimmäisenä
vuonna, joka rouva Bascombin mielestä oli ollut niin sietämätön.
Silloin oli tarvittu vain pitää Didsin turvatonta pikku ruumista
puhtaana ja hyvin ruokittuna. Sen vuoden surkeus oli johtunut rouva
Bascombin suuttumuksesta sen johdosta, mitä hänelle _itselleen_
tapahtui. Nykyinen rouva Bascomb muisteli tätä suuttumusta epäilevän
hämmästyneenä. Kuinka se oli saattanut tuntua niin tärkeältä? Hän oli
ollut kuin nainen, joka on huolissaan kuoleman portille joutuneesta
lapsesta, mutta samalla on levoton jonkun nauhan väristä tahi hihan
laskoksesta.
Mutta nytkin, kun hän jo aikoja sitten oli vapautunut sellaisista
huolista, nyt kun hän enää tuskin muistikaan, että joskus oli
välittänyt sellaisista pikku asioista, hän tunsi olevansa yhtä avuton,
koska vaara nykyään oli niin paljon uhkaavampi. Hän oli näkevinään
Didsin ja itsensä hiekkakuopan pohjalla, jonka laidat liukuivat
hitaasti alaspäin peittääkseen heidät. Jokainen liike, jonka hän teki
viedäkseen lapsen turvaan, vyörytti musertavia kasoja heidän päälleen
yhä peloittavammin ja nopeammin. He säilyttivät horjuvan tasapainonsa
vain silloin, kun hän pysyi hengähtämättä paikallaan eikä tehnyt mitään.
Mutta hän ei ollut palannut Harristownista Gilmanvilleen jättääkseen
kaikki sikseen. Ei mitään ollut saatu aikaan Didsin tietoisen elämän
neljänä vuotena, ja lapsi oli jo puolittain hautautunut. Jokainen
uusi, pienen tytön tyynesti lausuma valhe, jokainen oikein jäljitelty
raaka äänenpaino, jokainen hermostuneen väsymyksen tai kiihkon purkaus
ja uuden salaisen sairaloisen pelon paljastuminen lapsen sisäisessä
elämässä herätti isoäidissä suunnatonta kauhua. Hän haki siihen apua
yhä kiireemmin, yhä levottomammin... eikä keksinyt mitään.
Kuuden kuukauden kuluttua hän tunnusti itselleen, ettei hänen
palaamisensa ollut saanut aikaan muuta kuin että Dids nyt sai useammin
kylpeä, tavallisesti söi terveellisempää ruokaa ja meni säännöllisemmin
nukkumaan. Hän ei tiennyt, pitikö raivota vai itkeä sen tosiseikan
vuoksi, että tämä lievä, lapsen elämän pelkkä ruumiillinen parantuminen
oli saanut aikaan niin suuria ihmeitä hänessä. Tytön sairaloisuus
ja kuoppasilmäisyys olivat kadonneet samoin kuin selittämättömän
lievän kuumeen täyttämät päivätkin. Hänen ruumiinrakenteensa oli
nyt täysin vankka, ja ihmeteltävän pirteänä hän sai vaikutuksia
uusista oloistaan. Hänen käyntinsäkin oli nyt erikoista. Hän ei enää
kävellyt laahustavalla täysikasvaneiden ihmisten tavalla, mikä on niin
vastenmielistä normaalisissa pikku lapsissa, vaan loikki, hyppeli ja
juoksi varpaisillaan kuin varpunen.
Tohtori Dewey, kohdatessaan hänet joskus kadulla isoäidin seurassa,
tarkasteli häntä kiireesti kuin hyväntahtoinen tonttu, ottaen hänet
syliinsä ja kääntäen kaksin kerroin hänen silmänsä aliluomen voidakseen
tarkastaa silmämunuaisten väriä, vilkaisten myös korvalehtien väriin,
ja kieleen ja tunnustellen käsivarsia ja sääriä. Tyttösessä tapahtunut
muutos, sanoi hän, oli yhtä hämmästyttävä kuin mieluinenkin hänelle.
"Minä olin luullut häntä kovin heikoksi lapsukaiseksi", selitti hän
rouva Bascombille. "Mutta hän näyttää päässeen siitä eroon mainiosti.
Varmaankin hän nyt saa terveellisempää ravintoa ja nukkuu enemmän
eikä pääse niin usein eläviinkuviin." Hän laski lapsen maahan, käski
hänen juosta katselemaan leikkikalukaupan ikkunaa ja lisäsi sitten
isoäidille: "Ehkä hänelle ei myöskään enää sanota niin usein, että
mörkö tulee ottamaan hänet. Kuulkaapa, sillä tyttösellä on varmaan
yhtä luja ruumiinrakenne kuin hevosella, koska hän suoriutui hengissä
kaikesta siitä, mitä hän sai kestää jonkun aikaa." Ja hän jatkoi vanhan
lääkärin rehelliseen, alistuvaiseen tapaan: "Mutta, Jumala paratkoon,
melkein kaikkien lastenhan täytyy kestää samaa."
Kun rouva Bascomb toivottomuudessaan vihdoin koetti värvätä Ralphia
apulaisekseen, huomasi hän poikansa olevan yhtä mieltä lääkärin kanssa
siitä, että heidän elämänsä oli suunnilleen tavallista ja että Didsin
mahdollisuudet olivat yhtä hyvät kuin useimpien muidenkin lasten...
"tarpeeksi hyvät, keskinkertaisen hyvät", kuului hänen lausuntonsa.
Vaikka Ralph nähtävästi ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä hänen
äitinsä puhui, ei hän käynyt ärtyiseksi eikä maltittomaksi, kun hänelle
koeteltiin selittää tilannetta. Rouva Bascombia oli hämmästyttänyt
se, että senjälkeen kun hän oli luopunut huvittelemasta, mitä hänellä
oli oikeus vaatia Ralphilta, tämä osoittikin hänelle paljoa enemmän
suopeutta ja luontevaa herttaisuutta kuin koskaan ennen. Mitä tahansa
se lienee ollutkaan heidän välillään pakottamassa heitä kohtelemaan
toisiaan väärin, se oli haihtunut samalla kuin monet muutkin entisen
elämän kahnaukset.
Katsoen nyt äitiinsä sohvalta, jolla hän lepäili velttona
sanomalehti kädessään, hän kuunteli värähteleviä, levottomia sanoja
kärsivällisesti, mutta hyvin vilpittömästi hämmästyneenä.
"Joutavia, äiti, mikä sinua oikeastaan vaivaa? Me tulemme nyt toimeen
mainiosti, kun sinä olet palannut hoitamaan asioita ja pitämään
jonkinlaista komentoa talossa. Me olimmekin todella helisemässä
yhteen aikaan. Lottie ei ole mikään kokki eikä ole edes teeskennellyt
olevansa. Mutta nyt, mikä nyt on hätänä? Katsoppa vain Didsiä. Hän on
yhtä tukeva kuin hirsireki."
Kun hänen äitinsä koetti epäröiden ja häpeillen kuvailla sanoilla,
mitä he kokivat joka päivä, ei hän ymmärtänyt sitä niinkään hyvin.
"Ah, joutavia, me tulemme toimeen mainiosti! Paitsi silloin, kun
sinä ja Lottie olette tukkanuottasilla. Minun täytyy sanoa, että
sinä olet naurettava, kun viitsit riidellä mielipiteistä. Minä olen
huomannut sinun pitävän puoliasi aika hyvin enkä olisi voinut uskoa
mahdolliseksi, että voit riidellä niin kovasti, kuin joskus teet.
Meidän pienet riitamme, Lottien ja minun, eivät vedä sille vertoja.
Me elämme samalla tavalla kuin muutkin myötä- ja vastoinkäymisessä.
Mitä sinä odotat? Mehän olemme vain inhimillisiä, vai mitä? Minä
menetän kyllä usein malttini, tiedän sen. Ja samoin on Lottienkin
laita, mutta mitä sillä on väliä? Ihmisten täytyy tottua siihen.
Elämämme on tarpeeksi hyvää, vieläpä keskinkertaista parempaakin.
Eihän voi toivoakaan, että Lottien lainen sievä nainen pysyisi kotona
alituisesti. Ja hän ihailee Didsiä. Sinähän tiedät, kuinka suunniltaan
hän on Didsin sairastuessa. Sinä otat asiat liian vakavasti, äiti,
niinkuin aina ennenkin. Dids häärää kyllä ja kasvaa suureksi samalla
tavalla kuin muutkin. Hänestä tulee kyllä kunnon tyttö."
Hän keskeytti nähdäkseen, oliko puheellaan saanut äitinsä sellaiseen
mielentilaan, että voisi jälleen hyvällä omallatunnolla ruveta
lukemaan lehteään, mutta huomasi harmikseen äitinsä näyttävän paljoa
järkkyneemmältä ja jännittyneemmältä kuin koskaan ennen. "Voi voi,
naiset ovat ihan mahdottomia!" ajatteli hän nousten istualleen sohvalle
ja laskien kätensä äidin olalle samalla tavalla kuin mies painaa
tyynnyttävän, hallitsevan kätensä vikurihevosen lautasille, kun se
värähtelee ja rimpuilee tyhjästä. "Kuulehan nyt, äiti", huomautti hän
vakavasti, "koeta tyyntyä. Täällä ei ole mitään hätää, ellet vaadi
liikoja. Sinä olet menettänyt oikean mittakaavan, siinä kaikki. Dids
on kiltti pieni tyttönen ja niin taitavakin, että hei vain! Minäkin
ajattelen Didsiä hyvin paljon. Mutta koko maailma ei silti pyöri vain
hänen tähtensä. Hän ei ole mikään taivaallinen olento, ja jos hän
olisi, ei hän kuuluisi meidän perheeseemme. Hän kasvaa suureksi samalla
tavalla kuin kaikki muutkin, ja sinähän tiedät lasten aina tekevän
niin. Mitä tuollaiset turhat oikut sillävälin hyödyttävät?"
Hänen äitinsä tarttui hänen käteensä, kuten naiset tekevät, tunteakseen
ainakin ruumiillista läsnäoloa. "Älä puhu sillä tavalla, Ralph!"
huudahti hän. "Minä en voi sietää sitä." Hän ei voinut hillitä
ääntään kirkumasta ja vapisemasta, vaikka tiesi sen olevan Ralphille
vastenmielistä. "Sinä et ole voinut lainkaan ajatella sitä, mistä
nyt puhun. Se ei johdu siitä, että pitäisin Didsiä taivaallisena...
vaan siitä, että hän on vielä vallan lapsi... kokonaan riippuvainen
meistä... avuton. Eihän sovi, että annamme hänelle vain lähinnä
parasta... tai vielä huonompaa... mistä ei ole liian paljon vaivaa...
vaikka hänen pitää saada niin hyviä mahdollisuuksia kuin suinkin voimme
hankkia hänelle... ei senvuoksi, että hän on Dids... vaan siksi, että
hän on lapsi, kuten muutkin lapset. Se on kasvatuksen periaate. Ellemme
me edes koeta antaa lapsille kaikkein parhainta, mitä... meidän pitää
ainakin koettaa... me teemme väärin, jos tyydymme..."
Kuinka hän voisi olla johdonmukainen? Kuinka hän voisi lopettaa monet
lauseensa, kun hän näki puolittain kunkin läpi, ettei se saavuttanut
Ralphia, ettei se saanut olinsijaa hänen mielessään? Jokainen lause
piti heittää kiireesti syrjään ja aloittaa uusi, mutta se oli turhaa.
Ralph ei kuullut muuta kuin hänen sekavuutensa, minkä vuoksi äidistä
ei tarvinnut välittää; hän ei nähnyt muuta kuin että äiti juuri nyt,
kun hänen pitäisi lukea lehteään, oli ärtyisällä, levottomuutta
herättävällä tuulella.
Ralph keskeytti nyt hänet taputtaen hänen kättään: "Kas niin, kas niin,
äiti, älähän hermostui Älä lainkaan hermostu, (Hän puhui nyt sillä
tavalla kuin olisi sanonut: "So, tyttöseni! Hiljaa nyt! Hiljaa!")
Äiti, sinä olet nyt liian kiihtynyt etkä senvuoksi voi... _oliko tuo
puhelin?_"
Hän ponnahti lattialle yhdellä hyppäyksellä kuin olisi odottanut
soittoa. Hänen äitinsä seurasi häntä halliin ja pysähtyi hänen taakseen
odottamaan, voidakseen jatkaa esitystään. Ralph ei ollut vielä alkanut
ymmärtää, ei ollut edes kuunnellutkaan häntä. Hänen täytyi saada
poikansa harrastus vireille.
Hän kuuli Ralphin lausuvan hämmästyneellä, kauhistuneella äänellä:
"Johan nyt jotakin, mies! Neljäneljättä kahdeksaa vastaan. Mitä ihmettä
on tapahtunut meidän joukkueellemme?"
"Pelasiko Gubleman puolustajana!"
"No, taivaan nimessä, miksi ei?"
"Hitto vie, se ei ole mikään syy!" Hänen niskansa kävi ihan punaiseksi.
"Se hongankolistaja! Mitä se häneen kuului?" Ralphin vapaa käsi
puristautui nyrkkiin ja huitoi ilmassa raivoisasti korostaakseen asiaa.
Silloin se heikko kaukainen ääni, jota rouva Bascomb kuuli purkautuvan
puhelimesta, lasketteli kirkuen muutamien hetkien aikana tulemaan niin
vuolaan selostuksen, että Ralphin koko ruumis kävi tarkkaavaiseksi kuin
väijyvän, metsästävän eläimen.
Kun ääni lakkasi kuulumasta, tuntui kuin metsästävä eläin olisi
hypännyt.
"Kuulehan nyt, Hack, tämän tällaisen täytyy _loppua_!" huusi Ralph
lyöden nyrkkinsä seinään. "Jotakin on tehtävä. Mitä silloin tapahtuu,
kun Pittin ja Killingworthin joukkueet tulevat tänne, ellemme ole
kunnossa? Meidän pitää ryhtyä toimeen ennen sitä. Mistä sinä soitat?"
"Kuulehan nyt, sinun pitää odottaa siellä minun tuloani. Minä en viivy
kymmentä minuuttiakaan. Ja me tartumme heti asiaan ja selvitämme tämän,
vaikka..."
"_Kyllä me voimme!_ Me voimme tehdä vaikka mitä, kunnes Gubleman
otetaan joukkueeseen takaisin ja Laville saa pelata taas keskustassa."
"Tuki jo suusi, sinä vain väsytät minua! Koskeeko tämä minuun kovasti?
Varmasti. Miksi se ei koskisi?"
"Joutavia, sinun pitää kuunnella minua... kukaan ei pääse mihinkään
heittämällä yrityksen kesken."
Ja sitten oikealla rohkealla anglosaksilaisella äänenpainolla:
"Elleivät ihmiset ole valmiit taistelemaan saadakseen asiat oikealle
tolalle... annetaan heille ansionsa mukaan... eikä sellainen joukkue
ole mistään kotoisin. Meidän pitää vain puskea vastaan, sen sanon
sinulle!"
Rouva Bascomb kääntyi ääneti pois ja kiipesi portaita ylös
ullakkohuoneeseensa.