Verratkaa lattia harjojamme kaikkiin muihin!
"Miksi ei äiti tule?" vaikeroi Dids, alkaen vikistä ja hieroa nenäänsä
lapasellaan. "Ne menevät pian ohi!"
Ne alkoivatkin nyt liikkua. Raatihuoneen tornikello löi kaksi, ja
torvi kajautti kirkkaan törähdyksensä nauraen: "Ha ha! Ha ha ha?"
Kulkueen etunenään sijoitettu soittokunta alkoi soittaa jotakin
marssia, ikäneito puristi erään ilveilijän litteää miesmäistä rintaansa
vasten huutaen ujosti bassoäänellään: "Ah, tukekaa minua, herra,
ennenkuin kaadun", ja hyväksyvien naurujen ja taputusten kaikuessa
tämä ihmeellisesti onnistunut Gilmanvillen kauppakamarin ensimmäinen
talvikarnevaalikulkue lähti liikkeelle.
Dids kääntyi poispäin ja piilotti kasvonsa isoäidin hameeseen,
nyyhkyttäen ääneen.
Heidän ympärilleen kokoontunut joukko alkoi liikehtiä ja rientää
kulkueen jälkeen, hajaantuen kadulle, pienten poikien hypähdellessä
soiton tahdissa ja miesten äänten liittyessä kuoroon. Hetkisen kuluttua
kääntyi kulkue nurkassa ja hävisi näkyvistä.
Rouva Bascomb otti hoiviinsa nyyhkyttävän lapsen ja näki kääntyessään
Lottien hyökkäävän heitä kohti toiselta suunnalta, kasvot jäykkinä
epäilevästä pelosta, ja Ralphin kiiruhtavan paikalle toiselta taholta.
Lottie ehti vain huudahtaa: "Flackerien kello..." kun Ralph oli jo
hänen vieressään pitkä käsivarsi ojennettuna, tarttuakseen hänen
käteensä. "Nopeasti nyt!" huohotti hän. "Muuan mies kertoi juuri
kulkueen jatkavan matkaansa Simmons-katua pitkin Hargreave-kukkulalle,
ja jos oikaisemme takatietä pitkin..."
Toivo soi heille kuin lykkäystä. Lottie kokosi pitkän hameensa
laskokset käteensä ja juoksi Ralphin rinnalla horjahdellen korkeilla
kannoillaan, kun he hyökkäsivät huonosti kivetylle puistotielle. Hänen
nilkkansa notkuivat hänen painonsa alla, ja toinen käsi sai pidellä
kiinni suurta hattua, joka hypähteli toiselta korvalliselta toiselle.
Dids kiemurteli maahan mummonsa sylistä ja kiiti kuin pelästynyt
kaniini.
"Kiiruhtakaa!" huohotti Ralph. "Kiiruhtakaa!"
He juoksivat mielettömästi kuin koettaisivat joutua estämään
matkustajajunan pääsyä särkyneelle sillalle tai paeta tulvaa. Didsin
lyhyet sääret väsyivät pian ja alkoivat horjua, vaikka koettivat pysyä
mukana.
"Jatka sinä vain Lottien kanssa", huohotti rouva Bascomb Ralphille.
"Minä jään Didsin luo."
Ralph nyökkäsi sanomatta mitään ja kiertäen toisen käsivartensa Lottien
ympärille kiersi erään nurkan ja hävisi näkyvistä.
Dids pysähtyi heti (ilmeisesti hän ei ollut lainkaan senvuoksi, että
itse saisi vielä katsella kulkuetta, näännyttänyt itseään kovalla
vauhdilla). "Hyvä! Hyvä! Hyvä!" sanoi hän. "Minä olen niin iloinen,
että mammakin saa katsella sitä."
Molemmat jatkoivat matkaansa ääneti umpimähkään, tyynnyttäen
hengästyksensä, ja saapuivat pian sivukadulle, jonka kaukaista päätä
kulkue juuri oli sivuuttamassa, etäisyyden vaimentaessa torvien
epäsoinnut heikosti kuuluvaksi miellyttäväksi soitoksi.
"Mutta pappa ja mamma eivät menneet sinne päin!" huudahti Dids
kauhistuneena.
Sama ajatus oli juolahtanut myös rouva Bascombin päähän yhtä
kauhistuttavana. He seisoivat liikkumatta paikoillaan tämän uuden iskun
musertamana. Ja nyt he näkivät Lottien ja Ralphin tulevan heitä kohti
ja kuulivat Lottien sanovan: "Sinä teet aina kaikki väärin. Mikä sinut
pani ajattelemaan, että se menisi tämän kautta? Me olisimme ehtineet
sen lähelle, jos olisimme menneet Pelhamin puistokatua pitkin. Sinä et
koskaan osaa mitään kunnollisesti, et niin mitään. Sinä olit melkein
tappaa minut suunnattomalla kiireelläsi tyhjän vuoksi. Ruumistani
pakottaa päästä jalkoihin asti. Sinä et koskaan ajattele minua!"
Ja sitten kapinoiden äänekkäästi kohtaloaan vastaan: Minulle käy
aina näin. Ei mikään onnistu. Nyt olen odottanut viikkokausia tässä
kirotussa iänikuisessa mutakaupungissa, missä ei mitään tapahdu..."
Hänen silmissään kimalteli oikeita kyyneliä, jotka valuivat hänen
poskilleen.
Jälleen he tallustelivat kimaltelevaa lunta pitkin kauniissa talvisessa
auringonpaisteessa, nuori pari edellä, isoäiti ja pieni lapsi
jäljessä. Ilma oli kuin helmeilevää viiniä, kuiva ja kylmä. Puhtaiden
lumikiteiden miljoonista särmistä aurinko leimautti heidän silmiinsä
lumoavaa loistoaan. Jokaisella hengähdyksellään he vetivät kurjuutta
keuhkoihinsa ja hengittivät ilmaan surkeutta.
Äkkiä vaikeni raivoava ääni heidän edellään, sammuen kiukkuiseen
hiljaisuuteen, jota kesti iltaan saakka ja joka oli pahempi kuin
vihanpurkaukset. Ralph käveli raskaasti, hartiat kumarassa, puolittain
napitetun päällystakin laahustaessa ja rypistyessä rumiin poimuihin.
Kun he tulivat kotiin, syventyi hän heti newyork'laisen lehden
urheilupalstoihin sennäköisenä kuin ei välittäisi mistään muusta.
Lottie meni yläkertaan omaan huoneeseensa paukauttaen oven lujasti
kiinni takanaan.
Rouva Bascomb katsoi Didsiin, joka oli jäänyt laiminlyötynä seisomaan
halliin päällystakki vielä yllään, lapasiin pistetyt kädet velttoina
sivuilla ja mykistynyt ilme kasvoissa. Hän polvistui aukaisemaan
lapsen takkia. "Kuulehan nyt, kultaseni, minä menen keittiöön pesemään
astioita. Tahtoisitko tulla mukaani sinne puhaltelemaan saippuakuplia?
Minä olen piilottanut astiakaappiin sinulle savipiipun ihan sitä
varten."
Työskennellen pesupöydän ääressä hän katsahti usein lapseen ja toivoi
synkkyyden haihtuvan tunteellisista kasvoista. Mutta vaikka Dids leikki
tyynesti tunnin verran, pitäen käsiään lämpimässä saippuavedessä,
kohtasi hän isoäidin katseen hymyilemättä ja vakavana, milloin tahansa
rouva Bascomb koetti jutella hänelle iloisesti.
Myöhemmin iltapäivällä, juuri ennen illalliskellon soittoa, rouva
Bascomb kaipasi Didsiä ja liikkui rauhallisesti huoneesta huoneeseen
häntä etsien. Mutta lasta ei näkynyt missään, kunnes hänen isoäitinsä,
hakiessaan tarkemmin joka sopesta, sattui avaamaan vaatekomeronsa oven
ylhäällä ullakkohuoneessaan. Siellä Dids kyyrötti lattialla kasvot
kalpeina.
Kun ovi aukeni, kohotti hän katseensa, jossa ilmeni hirvittävää,
hysteeristä pelkoa. Hänen silmänsä kirkastuivat hieman, kun hän näki
isoäitinsä. "Älä sano mitään mammalle! Älä sano mammalle!" hätäili hän
äänekkäästi kuiskaten. Lapsen ulkomuoto pelästytti rouva Bascombia. Hän
meni huoneensa ovelle, sulki ja lukitsi sen ja palasi sitten Didsin
luo, kumartuen hänen puoleensa. "Mikä nyt on hätänä kultaseni?" sanoi
hän tyynesti. "Ehkä mummo voisi laittaa kaikki kuntoon jälleen."
Lapsi tarttui hänen käsivarteensa linnunkynsiä muistuttavilla jäykillä
sormillaan ja hoki vain: "Älä sano mitään mammalle. Älä sano mammalle."
Rouva Bascomb nosti hänet syliinsä ja huomasi silloin syyn hänen
pelkoonsa. Puvun etupuolessa oli pitkä risalaitainen repeämä.
"Ah", sanoi hän katsellen sitä, "kuinka sinä revit sen, Dids?"
Hän tunsi puvun liiankin hyvin, koska sen hinta oli ollut syynä
räjähdykseen Lottien ja Ralphin välillä.
Dids sanoi kalpeitten huulien liikkuessa jäykästi: "Mamma sanoi
hakevansa poliisin pistämään minut linnaan, jos revin tämän puvun.
Mutta se ei ollut tahallista. Niin juuri, en osannut aavistakaan, kun
äkkiä kuulin sen repeävän ja kun..."
"Minä kyllä korjaan sen entiselleen", sanoi rouva Bascomb ja laski
lapsen vuoteelleen, riisuen puvun hänen yltään. "Minä tuon sinulle
toisen ja korjaan tämän tänä iltana. Kyllä minä osaan."
"Ethän sinä kerro mitään mammalle? Hän on niin raivoissaan jo. Hänestä
tuntuu niin pahalta kun hän ei saanutkaan nähdä kulkuetta."
"En minä kerro hänelle", vastasi rouva Bascomb vakavasti.
"Ethän sinä anna poliisin viedä minua?"
"En minä anna viedä."
Lapsen kasvot rauhoittuivat, ja hänen päänsä vaipui pielukselle.
Kun rouva Bascomb meni alakertaan,- kohtasi hän Lottien, joka tuli
kylpyhuoneesta ja silmäsi anoppiansa tylsästi. Miellyttämishalu
oli haihtunut hänen kasvoistaan ja sen mukana kaikki ruumiillinen
viehkeyskin. Hän näytti yhtä liimamaisen tympäisevältä kuin kuollut
kala. Kun rouva Bascomb huomautti hänelle varovasti, että hän luuli
lumisateiden vielä jatkuvan, ei hän saanut vastausta ja sitten ovi
paukahti jälleen kiinni, kun Lottie meni takaisin omaan huoneeseensa.
Didsin huoneen valkoisesta lipastosta rouva Bascomb otti toisen pienen
puvun, ja piilottaen sen käsivarrelleen parin puhtaan pyyheliinan alle
pelosta, että Lottie sattuisi tulemaan äkkiä näkyviin ja kysymään, mitä
hänellä siinä oli, hän palasi yläkertaan.
Vuoteessa lepäävä väsynyt lapsi oli jo nukkunut. Hän makasi niin
hervotonna ja liikkumatta kuin olisi kuollut. Hänen hienopiirteiset
kasvonsa olivat kalpeat, tunteellinen suu oli hieman raollaan, ja
raskaiden, ummistuneiden luomien alustat olivat sinertävät.
Kun hänen isoäitinsä katsoi häneen ääneti, kuuli hän sydämessään
äänen sanovan: _"Ja minä ylistin kuolleita, jotka jo aikaa kuolleet
olivat, enemmin kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa, ja molempia
onnellisemmaksi sitä, jota ei tähän asti vielä ollut, joka ei ole
nähnyt sitä pahaa, jota auringon alla tehdään."_