Muuan tavallisuudesta poikkeava huvitus oli luvattu Gilmanvillen
kaupungille uudenvuodenpäiväksi vuonna 1913, täsmälleen kuuden
kuukauden kuluttua rouva Bascombin palaamisesta Harristownista.
Paikkakunnan lehti oli ollut täynnä kirjoituksia siitä; uusi
kauppakamari aikoi järjestää muun mukana talvikarnevaalikulkueen,
enemmän tahi vähemmän salaisesti taistellessaan suurliikkeitä
vastaan, jotka tyrkyttävät tavaraa postitse. Jokaisen johtavan
kauppaliikkeen piti siihen sommitella oma lava. Kauppakamari oli
luvannut kaksi kaunista palkintoa, toisen kauneimmasta ja toisen
huvittavimmasta lavasta. Kulkueeseen kuuluisi, niin olivat ihmiset
kuulleet, lavoja, jotka esittäisivät "Talvea" ja "Vanhaa kuningas
Kaalia" ja "Amerikkalaisten ihanteiden voittoa" ja "Washington
menossa Delewaren yli" ja muita samanlaisia; niiden joukkoon tulisi
myös muuan hullunkurinen jäädytettyine lattioineen, jolla ihmiset,
muutamat puettuina ilveilijöiksi, liukuisivat edestakaisin kompastuen
toisiinsa ja kaatuillen. Joku oli kertonut Lottielle, sanoi hän,
että eräs kaupungin tunnettu vilkas nuori mies ottaisi siihen osaa
ikäneidoksi pukeutuneena, päässä myssy ja kiemuraiset kiharat, ja joka
kerta kun hän kaatuisi, sätkyttelisi hän sääriään, niin että hameet
lentäisivät korviin ja paljastaisivat hänen alusvaatteensa, valkoiset
housut hampurilaisine päärmeineen, mikä varmasti naurattaisi melkein
kuoliaaksi. Lottie sanoi uskaltavansa lyödä vaikka vetoa siitä, että se
lava saisi kauppakamarin lupaaman palkinnon. Hän jaksoi tuskin odottaa
sitä päivää, sanoi hän. Sanomalehdet ilmoittivat kulkueen lähtevän
liikkeelle täsmälleen kello kahden aikana iltapäivällä Prescott- ja
Main-katujen kulmasta, ettei häirittäisi aamujumalanpalvelusta.
Vaikka aurinko nousi kirkkaana kauniille vaaleansiniselle
talvitaivaalle, ei päivä kuitenkaan alkanut suotuisasti — se oli muuan
niitä kohtalon määräämiä tilaisuuksia, joita koko perhe pelkäsi, kun
pahansuopa kohtalo hyökkäsi Lottien kimppuun eikä hänen tukkansa
tahtonut taipua kunnollisesti. Hän taisteli kohtaloa vastaan koko
tarmollaan, käsitteli tukkaansa uskonnollisella huolella, käveli
edestakaisin huoneessa jälkeenpäin, katseli levottomana kuvaansa
jokaisesta kuvastimesta uudistaakseen vaikutuksen ja vihdoin riipaisi
sen jälleen irti hartioilleen, huudellen epätoivoissaan. Ralphkin oli
saanut lomaa siksi päiväksi ja meni varhain Didsin kanssa pihalle
auttamaan häntä lumimajan rakentamisessa, ja rouva Bascomb pysytteli
keittiössä valmistellen juhlapäivällistä. Keittiössä ei ollut
ainoatakaan kuvastinta.
Puoliyhden aikaan he istuutuivat pöytään syömään mainiota päivällistä
varovasti, keskustellen samalla niin kartellen, että se kiersi kaukaa
kaikki sellaiset puheenaiheet, joita ei mahdollisesti olisi otettu
hyvin vastaan. Rouva Bascomb voi oikein pahoin, kuten hän usein teki,
heidän kaikkien osoittamasta arasta raukkamaisuudesta, Didsinkin,
Didsin ennen kaikkea muuta, kun he kiihkeästi hyväksyivät Lottien
jokaisen puheenaiheen, kannattaen lämpimästi kaikkia hänen sattumalta
lausuttuja mielipiteitään ja ottaen myötätuntoisesti osaa kaikkiin
hänen vaikeuksiinsa, erittäinkin muutteleviin tuskiin, jotka jälleen
kuin terävät leikkausveitset pistelivät häntä hartioista sydämeen
tai käsivarteen saakka. Tänään he kuuntelivat selostusta noista
tuskista niin lohduttavan hartaasti kuin suinkin. He toivovat niin
suuresti voivansa tänä aurinkoisena lomapäivänä luoda hieman yhteistä
hauskuutta. Ja tämän päämäärän saavuttamiseksi he juttelivat syödessään
iloisesti kaikenlaisista asioista, katsellen samalla tyynnyttävästi
Lottien synkkiin kasvoihin.
Mutta onneksi, kun hän pani päähänsä hatun, suuren mustan
samettihattunsa, johon, oli kiinnitetty valtavan suuri valkoinen
strutsinsulka, kohtalo leppyi, ja koko hänen tukkalaitteensa, joka
oli ollut itsepäisesti poissa paikaltaan, teki mitä onnellisimman
vaikutuksen hatun komeasti ylöspäin käännetyn lierin alla. Se lumosi
Lottien, ja hän käänteli päätänsä sinne tänne sitä ihaillessaan. Hänen
kasvonsa kirkastuivat, jolloin heidän päänsä yläpuolella kaartuva
synkkä, uhkaava pilvi nousi ja keveni.
Hän näytti tavattoman sievältä ja hyvin huomattavalta, kuten hän
melkein aina näytti, kun hän, käyttääksemme hänen omia sanojaan, oli
"pukeutunut nukkemaisen hurmaavasti". Niinpä hänen kirkkaat silmänsä
loistivat suopeudesta. Hänellä oli todella kauniit silmät, tuollaiset
loistavat, kosteat, kuultamattoman tummat silmät, jotka usein liittyvät
jokapäiväiseen käsitykseen onnesta. Pitkässä talviturkistakissaan ei
hänen lisääntyvä taipumuksensa lihavuuteen näkynyt niin selvästi kuin
ohuissa kesäpuvuissa. Hänen kasvojensa eloisaan nuorekkaaseen punaan
liittyi nyt ruumiillisen kypsyneisyyden tietoista loistoa. Hänen ihonsa
oli niin herkullisen ja mehevän kiinteä kuin täysin kypsä hedelmä, ja
katselijan suuhun kihahti vesi sitä katsellessa. Rouva Bascomb näki sen
kihahtavan Ralphin suuhun, kun hän katseli vaimoaan.
Hän oli pukeutunut myös huolellisesti huviretkeä varten ja näytti
reippaalta ja nuorelta Lottien hyväntuulisuuden tyynnyttämänä, samalla
kun häntä vilkastutti nuoren naisen kiihoittava ulkomuoto, niin että
hän jo edeltäpäin nautti toisten miesten aatteellisesta ihailusta.
Kimaltelevassa tammikuun auringonpaisteessa he olivat kaunis pari,
kävellessään rinnakkain katua pitkin raitiovaunua kohti. Heidän
takanaan käveli rouva Bascomb lattearintaisena ja opettajatarmaisena
vaatimattomassa tummassa kävelypuvussaan pitäen pientä tyttöstä kädestä
kiinni kuin keski-ikäinen hoitajatar. Mutta ei mikään ruumiiton henki
olisi voinut olla tiedottomampi ulkomuodostaan eikä siitä, mitä muut
hänestä mahdollisesti ajattelivat. Hän oli jo sivuuttanut sen kaiken.
Hänen sisimmässään ei ollut tilaa muulle kuin yhdelle tärkeälle
kysymykselle, joka siellä voimakkaan valtimon lailla sykki. "Kuinka
tästä selvitään? Kuinka tästä selvitään?"
Raitiovaunussa hän ja Dids saivat paikat vastapäätä ja toisiaan jonkun
matkan päässä Lottiesta ja Ralphista, jotka keskustelivat vilkkaasti.
Hetkisen kuluttua rouva Bascomb huomasi Didsin tahtovan sanoa hänelle
jotakin. Hän kumartui kuuntelemaan. "Mamma on ihan märän sametin
näköinen, eikö olekin?"
Rouva Bascomb katsoi häneen hämmästyneenä, minkä Dids sai usein aikaan
sanoillaan, jotka hänen isoäitinsä mielestä osoittivat harvinaista
huomiokyvyn ja ilmaisumuodon tarkkuutta. Millaisia mahdollisuuksia
uinuikaan lapsessa! Hän ei ollut ennen kuullut tuon ikäisen tai muuten
minkään lapsen lausuvan ja ajattelevan sellaisia asioita. Johnin
pojantytär! Johnin terävyys ja järkevyys pyrkimässä elämää kohti. Hänen
päässään takova kysymys kiihoitti hänen valtimonsa sykintää. "Kuinka
voin raivata tien hänelle?"
"Tässä sitä nyt ollaan", sanoi Lottie nousten seisaalleen ja
kimallellen kuin sen tietoisuuden voitelemana, että kaikki vainuissa
olevat miehet katsoivat häneen.
He näkivät katselijain jo alkavan reunustaa käytäviä. Jokainen katsoi
Lottieen, ja hän katsoi jokaiseen, nauraen äänekkäästi kaikille Ralphin
puheille. Rouva Bascomb huomasi hänen unohtaneen harjata hampaansa tänä
aamuna — ehkäpä hän ei ollut tehnyt sitä moneen aamuun, kuten joskus
tapahtui. Kun hän nauroi, näkyi hänen ikeniinsä tarttunut vaaleanharmaa
sakka.
"Kah, mehän olemme tulleet liian varhain", sanoi Ralph katsoen
tornikelloa.
"Puoli tuntia liian varhain!" huudahti Lottie. "Enköhän ehtisi hakea
Flackersilta käsipuuhkaani, jonka unohdin sinne?"
"Ei se käy päinsä", sanoi Ralph. "Mutta minä voin hakea sen sinulle,
jos sitä tarvitset."
Lottie katsahti häneen epäilevästi ja vastasi: "Ei, sinä et tietäisi,
mistä sinun pitäisi hakea sitä."
Se levisi hänen ympärilleen kuin haju, jonka Ralph ja hänen äitinsä
selvästi tunsivat, se tosiseikka, ettei hän puuhkansa vuoksi
halunnutkaan mennä Flackersille. Rouva Bascomb oli niin monta kertaa
säikähtynyt Didsin varhaiskypsistä huomioista, että katsoi nyt
pelokkaasti lapseen. Mutta kerrankin oli Dids ikäistensä kaltainen,
yksinomaan katsellen muutamia kadun toisella puolen leikkiviä poikia,
jotka esiintyivät kaikessa loistossaan hänen nähtensä. "Mutta siihen
ei ole enää pitkältikään aikaa, ennenkuin hänkin..." ajatteli hänen
isoäitinsä, toivottomuuden mustan lammikon kummutessa kylmänä hänen
sydämestään.
Ralph ja Lottie vaihtoivat ärtyneitä katseita. "Sinä et mitenkään
ennätä", sanoi Ralph komentavasti. "Mihin sinä oikeastaan tarvitsisit
käsipuuhkaasi? Miksi et vedä sormikkaita käsiisi, jos niitä palelee?"
Järjestäessään tukkaansa aamulla Lottie oli käyttänyt väliajat
kynsiensä kiilloittamiseen. Ralph tiesi vallan hyvin, miksi hän
ei vetänyt sormikkaita käsiinsä. Lottie käsitti tämän kysymyksen
hämäykseksi, kuten se oli tarkoitettukin. Hänen itsepäinen ilmeensä
tuli hänen kasvoihinsa. "Minä tiedän kai, mitä saan tehdä", sanoi hän.
"Jos kerran sinä voit sen toimittaa, tahtoisin mielelläni tietää, mikä
minua siitä estäisi. Minulla on aikaa enemmän kuin puoli tuntia. Se ei
ole kaukanakaan. Minä lähden."
"Sinä myöhästyt kulkueesta", huusi Ralph hänen jälkeensä, vaikkei
ollenkaan ajatellut sellaista onnettomuutta luultavaksi.
Mutta puolen tunnin kuluttua se alkoi häämöttää kuin peloittava
mahdollisuus. Lavat alkoivat kokoontua eikä Lottie ollut vielä
palannut. Nuo kolme, seisoen mainioilla paikoillaan kadunkulmassa,
kiinnittivät tuskin lainkaan huomiotaan edessä välkkyvään kimaltelevaan
sirkusparaatiloistoon. Heidän silmänsä kääntyivät levottomina sille
kadulle, jota pitkin Lottie oli hävinnyt näkyvistä. "Missä hän viipyy?"
sanoi Ralph hermostuneella äänellä. "Varmaankin on Flackerien kello
taas jäljessä, ja se on pettänyt hänet."
"Mummo, miksi ei mamma tule?" huusi Dids vetäen isoäitiään kädestä.
"Hän tulee tänne tuossa tuokiossa", sanoi rouva Bascomb lohduttavasti
molemmille lapsille. Mutta hän itse oli jännittynyt pelosta. Se oli
jo liian hirveätä ajateltavaksikin, jos Lottielta jäisi tämä kulkue
näkemättä.
"Hän myöhästyy. Hän ei saa nähdä sitä. Hän suuttuu hirveästi!" sanoi
lapsi vapisevalla äänellä ja katsoi isoäitiinsä.
"Ota sinä Dids hoiviisi, minä lähden hakemaan häntä", sanoi Ralph
toivottomasti, tunkeutuen heidän taakseen käytävälle kokoontuneen
joukon läpi. "Ehkä minä saan hänet kiiruhtamaan. Kaikki on Flackersien
kellon syytä."
Rouva Bascomb tiesi, että hänellä oli hyvin vähän toivoa tavata
Lottieta, mutta hän ei ollut voinut huolettomana kestää jännitystä.
Merkkitorvi kajautti nyt iloisesti: "Ta, ta! Ta ti ta!" Sen kirkas
ääni oli kuin kaiku talvipäivän hopeanhohtoisesta loistosta, ja sen
iloisuus muistutti käytäville kokoontuneiden hyvinpuettujen ja hyvin
ruokittujen ihmisten kasvojen riemua. He nauroivat ääneen, sillä
hullunkurinen lava sattui pysähtymään juuri rouva Bascombin ja Didsin
kohdalle. Se olikin niin koomillinen kuin oli ennustettu. Ilveilijät,
jotka olivat pukeutuneet Charlie Chapliniksi ja Fatty Arbuckleksi,
liukuvat hullunkurisen hätääntyneinä, ja jättimäinen ikäneito kaatuili
alituisesti, näytellen valkoisten alushousujensa hampurilaisia
kirjailuja ja kirkuen ujosta kauhusta. Lavan pyöriin kiinnitettyyn
valkoiseen vaatteeseen oli painettu suurilla kirjaimilla seuraavat
sanat: