Rouva Bascomb äkkiä: "Oletteko te kuulleet mitään siitä, että
Baumannien taloon murtauduttiin viime yönä?"
Lottie, hämmästyneenä ja väristen: "Emme, taivaan nimessä! Ihan
lähimmässä naapurissa!"
Rouva Bascomb: "Sinähän tiedät, että heidän kellarikerroksessaan on
pieni ikkuna?"
Lottie: "Sekä vasemmalla, kun kiivetään etupuolelta portaita ylös?
Niin, minä olenkin monta kertaa ajatellut, että siitä murtautuu vielä
joku sisään. Minulla on ollut se kieleni kärjellä kymmeniä kertoja
sanoakseni rouva Baumannille, että hänen pitää..."
Rouva Bascomb: "No niin, sinä olit ihan oikeassa, sillä juuri sitä
tietä varkaat menivät taloon."
Lottie: "_Saivatko_ he siepatuksi Mamien uuden kaulapuuhkan? Eikö vanha
täti Rader pelästynyt?"
Rouva Bascomb: "Näyttää siltä kuin ei heistä kukaan olisi ollut kotona
viime yönä. Maude Baumann Whitman kertoi minulle heidän luulleen, että
joku kulkuri vain oli hakenut itselleen makuupaikkaa, missä saisi
nukkua suojassa kylmältä ja lumelta. Hän ei ollut kiivennyt talon
yläkerroksiin, kertoi hän, vaan oli ainoastaan nukkunut joillakin
vanhoilla rääsyillä lämmityskellarissa."
Lottie pettyneenä: "Kah, kulkuriko vain? Kun asuimme Fuller-kadun
päässä, silloin kun minä olin seitsenvuotias... ei, minä olin kai jo
silloin täyttänyt kahdeksan, koska muistan sen tapahtuneen sinä vuonna,
kun..."
* * * * *
Hieman ennen joulua vietiin rouva Bascombin luokka eräänä iltapäivänä
koulun kokoushuoneeseen harjoittelemaan lauluja joulujuhlaan. He
pääsivät kotiinsa sieltä, mikä vapautti luokka-opettajat tavallista
aikaisemmin työstä. Rouva Bascomb päätti käyttää tämän odottamattoman
loman ostoksiin. Hän oli viime aikoina ajatellut niin vähän
pukuvarastoaan, että se oli uudistuksen tarpeessa.
Hän osti kiireesti eräästä kaupasta niin paljon sukkia ja alusvaatteita
kuin tarvitsi ja oli juuri menossa kenkäkauppaan ostamaan kalossit, kun
muisti mennessään rohdoskaupan ohi, ettei kotona ollut hammastahnaa, ja
poikkesi sinne sivuovesta hankkimaan sitäkin. Ralph ja Lottie olivat
huomaamattaan liukuneet siihen entiseen tapaansa, että sallivat hänen
kustantaa talouteen kaikki sellaiset yleiset tavarat. Didsin hampaista
päättäen ei varastoa ollut hänen poissa ollessaan useinkaan uusittu.
Myymälän perällä, soodajuomien tarjoilupöydän ääressä, hän huomasi
Lottien ja Didsin nauttivan siitä, mitä Lottien sanavarastossa
nimitettiin "vanhaksi hyväksi ajaksi", valkotakkisen, kiiltotukkaisen
tarjoilijan kanssa.
"Sinä kai menet naimisiin minun kanssani, kun olet kasvanut suureksi,
vai mitä, Dids?" sanoi vilkas nuori mies, nojautuen pöydän yli ja
kiertäen käsivartensa pikku tytön kaulaan.
"Sano hänelle, että sinä aiot pyydystää itsellesi kauniimman miehen
kuin hän on", huusi Lottie nauraen.
"Minä aion saada sellaisen miehen, jolla on äärettömän paljon rahaa",
ilmoitti Dids odottamatta, sellaisen lapsen kujeilevaan, itsetietoiseen
tapaan, joka tietää sanoneensa jotakin oikein naurettavaa.
Lottie ja nuori mies saivat suonenvetokohtauksia ja katsoivat toisiinsa
nauraessaan.
"Vai aiot sinä pyydystää sellaisen miehen, jolla on paljon rahaa",
sanoi nuori mies. Hän huusi eräälle toiselle apulaiselle: "Täällä
on muuan nuori neiti, joka aloittaa varhain. Hän sanoo hankkivansa
itselleen miehen, jolla on paljon rahaa."
Dids katseli kuulijakuntaansa, lapsellisten kasvojen loistaessa
tyydytetystä turhamaisuudesta. "Niin, saatte lyödä vetoa, että minä
teen sen", vakuutti hän.
"Mutta sinähän tahdot, että hän olisi kauniskin", sanoi soodan
tarjoilija, valaen syvälle hänen kosteihin silmiinsä oman katseensa
likaisia tietoja. "Et suinkaan sinä haluaisi suudella ketään rumaa
miestä, vai mitä?"
"Minä en halua suudella häntä ollenkaan", sanoi Dids nenäkkäästi. "Minä
en tahdo suudella, en muuta kuin naimisiin hänen kanssaan."
Tämä kiinnitti Lottien ja nuoren miehen hilpeyden taas hillittömäksi.
He tahrasivat Didsin mielikuvitusta, hokien hänelle vakaumustaan,
että hän oli koko maan sukkelin lapsi, ja nauttien ahneesti hänen
viattomuudestaan toistelivat yhä: "Minä en tahdo ollenkaan suudella,
mennä vain naimisiin hänen kanssaan."
Lottie sanoi hellästi: "Hän on juuri tulossa siihen ikään, jolloin
hänen seurastaan on suurta huvia. Lapset tuottavat hirveää rasitusta
ollessaan ihan pieniä — tuntuu kuin ei sitä aikaa voisi mitenkään
kestää. Mutta kun he kehittyvät niin viisaiksi, että alkavat huomata,
mitä maailmassa tapahtuu, on heistä vähän hauskuuttakin. Minäpä kerron
teille erään asian: Minä aion pitää häntä kotona poissa koulusta
toverinani niin kauan kuin suinkin — ainakin niin kauan, kunnes hän
tulee kahdeksan tai yhdeksän vuoden vanhaksi. Se on parempi hänelle.
Lapset oppivat siten enemmän. Eikö hän teidänkin mielestänne opi paljon
enemmän liikkuessaan näin kaupungilla minun kanssani ja kuunnellessaan
ihmisten puheita kuin jossakin hirvittävässä luokkahuoneessa, missä
komenteleva vanhapiika määräilee kaikki hänen hommansa?"
"Varmasti hän oppii enemmän", vastasi nuori mies, hieroen kädellään
Didsin niskan satiininhienoa ihoa ja työntäen sormensa hänen pukunsa
kauluksen alle. "Varmasti hän oppii paljon enemmän."
"Komenteleva vanhapiika", toisti Dids peläten, että hänet
unohdettaisiin.
"Minä säälin aina sellaista tyttöä, joka on saanut käydä koulua liian
paljon", jatkoi Lottie. "Se tekee heistäkin jonkunlaisia opettajia.
Miehet eivät välitä sellaisista naisista, jotka tietävät liian paljon."
"Luulenpa miesten aina tulevan pitämään teidän tyttärestänne, olkoon
hän muuten millainen tahansa", sanoi apulainen hiljaa erityisellä
äänenpainolla ja katsoi Lottien silmiin.
Juuri silloin sattui Dids, joka vääntelehti tuolillaan, huomaamaan
rouva Bascombin myymälän toisessa päässä ostamassa hammastahnaa. "Hei,
mummo!" huusi hän.
Lottien kasvot synkistyivät harmista ja hämmennyksestä. Hän syventyi
selvästi heti heidän välisensä etäisyyden arvioimiseen, koettaen
ratkaista oliko hänen anoppinsa mitään kuullut. Mutta rouva Bascomb
heltyi melkein kyyneliin saakka siitä, ettei Didsin ilme vähääkään
muuttunut. Tyttönen oli pikemminkin mielissään saadessaan uuden
katselijan kekseliäisyydelleen ja haki mummonsa silmistä ylistystä yhtä
luonnollisesti ja pelottomasti kuin nuoren miehen taholta, ihan yhtä
vilkkaasti ja viattomasti.
Hän oli vielä niin pikkuruinen lapsi.
Rouva Bascomb tajusi, että arvostelevasta sanasta tai katseesta
seuraisi kokonainen vyöry äreää pahaatuulta, minkävuoksi hän tekeytyi
hyvin pieneksi ja rauhalliseksi ja sanoi ystävällisesti: "Ah, sinäkö
siellä oletkin, Lottie!" ja sitten: "Kuuleppas, Dids, pidätkö sinä
enemmän punaisista kuin sinisistä hammastahnaputkista?"
Uhkaava vyöry keinui paikallaan vaarallisen silmänräpäyksen, mutta ei
lähtenyt liikkeelle.
"Kas vain, mamma", sanoi Lottie suopeasti nähdessään, ettei hänelle
tehty muistutusta sopimattomasta käytöksestä. "Minä luulin teidän
olevan vielä koulussa. Kello ei ole neljääkään." Hän maksoi laskunsa
ja lähti liikkeelle liittyäkseen rouva Bascombiin, katsellen samalla
syrjästä myymälän kuvastimiin ja korjaten hattunsa asentoa. Hän
tarkasteli itseään tyytyväisenä ja kuitenkin peläten. Kun hän kääntyi
sivuttain, näytti hänen vartalonsa paksunneen peloittavasti. "Minä
alan todellakin lihoa liiaksi", mumisi hän. "Minun pitää kai ruveta
noudattamaan määrättyä ruokajärjestystä."
Hän sanoi sen melkein joka päivä nykyään.
"Kuinka paljon nuo sokeroidut hedelmät maksavat?" kysyi hän samalta
apulaiselta, joka kääri paperiin rouva Bascombin ostamaa hammastahnaa.
"Ovatko ne todella tuoreita? Viimeiset täältä ostamani olivat niin
vanhoja kuin vuoret", ja sitten: "No niin, minä koetan jälleen.
Punnitkaa minulle pari naulaa, olkaa niin hyvä."
Hän lisäsi: "Kuulkaahan nyt, mamma, maksakaa nuo hedelmät samalla kun
maksatte omatkin ostoksenne. Minä unhotin, että olenkin jo tuhlannut
melkein kaikki mukaani ottamani rahat. Minä maksan takaisin heti, kun
pääsemme kotiin."
Raitiovaunussa kotimatkalla oli niin vähän vapaita paikkoja, että
heidän pieni seurueensa hajaantui. Rouva Bascomb istuutui lähelle ovea
nostaen Didsin polvelleen. Lottie istui vaunun etuosassa, pitäen jo
avattua makeislaatikkoa sylissään.
"Kuulehan nyt, mummo", sanoi Dids painautuen lujemmin häneen, "etkö
sinä voisi jatkaa sitä satua? Sinä jäit kesken äärettömän jännittävässä
paikassa."
"Kyllä minä voin", sanoi rouva Bascomb, katsoen tummiin silmiin, jotka
kimaltelivat kirkkaina ja vakavina jalopiirteisen otsan alla. "Mehän
olimme siinä paikassa, emmekö olleetkin, missä Kaunotar oli löytänyt
kuvatuksen, joka makasi palatsin puistossa ruohikolla kuolemaisillaan?"
"Niin, niin", vastasi Dids kiihkeästi, "ja mitä sitten tapahtui?"
"No niin, kun Kaunotar näki, kuinka surullisesti se katsoi häneen ja
kuinka hirvittävän sairas ja heikko se oli, unhotti hän kokonaan, että
se oli karvainen ja raaka ja hirveä, muistaen vain, kuinka hyvä se oli
ollut hänen isälleen ja hänelle, kuinka ystävällinen ja hiljainen ja
surullinen... pyytämättä koskaan mitään itselleen. Ja nyt hän oli syynä
sen kuolemaan!"
Didsin silmät olivat kuin kiinni naulatut sadunkertojaan. Hän kumartui
nyt selvästi itsekin kuolevan Kuvatuksen puoleen, istuen ihan
liikkumatta, kauniin säälinilmeen levitessä hänen kasvoilleen. Hän
oli nyt kaukana raitiovaunusta ja soodavesi suihkusta. Hän oli yhä
pikkuruinen tyttönen.
"Kaunotar riensi sinne, missä se makasi, ja polvistui sen viereen,
kiertäen käsivartensa sen kaulalle ja kuiskaten: 'Ah, rakas, rakas
Kuvatus, älä kuole! Älä kuole! Minä rakastan sinua! Minä tahdon tehdä
sinut onnelliseksi. Ja mitä sinä luulet silloin tapahtuneen?'"
Didsin silmät suurenivat, ja hänen huulensa raottuivat hieman.
"Ne sanat ehtivät tuskin lipsahtaa hänen huuliltaan, kun Kuvatuksen
karvainen ja raaka ja kummallinen ulkomuoto muuttui kokonaan... parissa
silmänräpäyksessä haihtui kaikki, ja siinä hänen edessään seisoi kaunis
nuori prinssi puristaen hänen kättään ja katsoen häneen Kuvatuksen
hellillä silmillä, jotka eivät enää olleet lainkaan surulliset, vaan
hyvin onnelliset. Hän oli koko ajan ollut lumottuna sellaiseksi hirveän
näköiseksi olennoksi, ja Kaunotar oli rikkonut lumouksen rakastamalla
häntä, ja se vapautti hänet siitä."
"Aah!" sanoi Dids, hengähtäen syvään huojennuksesta. "Se oli hyvä, minä
niin pelkäsin hänen kuolevan. Voi, minä olen niin iloinen, kun Kaunotar
sai hänet sittenkin taas ihmiseksi!" Hän hymyili kirkkaasti mummolleen
sitä kaunista hymyä, jonka oli saanut lahjaksi toiselta kauniilta ja
voimakkaalta hengeltä. Hän oli vielä sellainen kultainen pieni tyttönen.
Mutta hän ei pysyisi pikku tyttönä enää pitkää aikaa.
Rouva Bascomb puristi pientä lapaseen pistettyä kättä omassaan ja istui
hiljaa sydämensä täyttyessä rakkaudella ja tuskalla.
* * * * *
Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin rouva Bascomb, joka oli jäänyt
Didsin luo Ralphin ja Lottien mentyä eläviinkuviin, hankasi ruokasalin
lattiaa, Didsin asetellessa seuraavassa huoneessa nukkejaan nukkumaan
sohvalle. Tyttönen jutteli niille yhtä mittaa, riisuessaan niitä.
"Sinä olet ollut pahankurinen tänään, Tilda, ja minä olen aikonut
kertoa siitä isällesi, että hän antaisi sinulle kyytiä." Nukke sanoi
nähtävästi jotakin ääneen hänen korvaansa, mihin hän vastasi suopeasti:
"No niin, minä en tee sitä tällä kertaa, mutta ellet sinä ole kiltimpi
huomenna, vien sinut sairaalaan, ja hoitajatar saa piiskata sinua
ja sitoa sinut vuoteeseen kiinni eikä hän saa antaa sinulle mitään
syötävää, paitsi hirveitä lääkkeitä satoina vuosina."
"Ah, Dids kultaseni, sinä et saa kertoa vauvoillesi sellaisia juttuja.
Sairaaloiden hoitajattaret ovat hyvin kilttejä kaikille sairaille
lapsille."
"Niin mamma kertoi minulle", sanoi Dids kohottaen kirkkaan katseensa
mummoon. "Hän sanoi minulle eilen, kun suuttui minuun."
"Olitko sinä ollut pahankurinen?" kysyi rouva Bascomb.
"Kyllä, mutta minä en osannut sen paremmin. Rouva Flacker kysyi
minulta, oliko mamma käynyt Hargreaven rohdoskaupassa eilen, ja minä
sanoin: "Kyllä, me käymme siellä melkein joka päivä. Minä en _tiennyt_,
ettei mamma halua, että rouva Flacker sen tietäisi. Mamma sanoo rouva
Flackerin suuttuneen siitä, että soodan tarjoilija on jättänyt Minnie
Flackerin, joka ennen seurusteli hänen kanssaan. Minä lupasin mammalle,
etten tee sitä enää, eikä hän edes läimäyttänyt minua."
Dids palasi nukkeinsa luo.
"Marta Ann", äänsi hän selvästi, "sinun pitää istua sievemmästi kuin
nyt, jos joskus suuremmaksi tultuasi aiot pyydystää itsellesi miehen.
Sinun pitää tietää, kuinka sinun pitää viitata heille oikealla tavalla,
ennenkuin he vähääkään välittävät sinusta."
Sitten ottaen yöpukuisen nuken syliinsä hellästi hän mumisi: "Mutta
mamma rakastaa sinua sittenkin, Marta kultaseni. Mamma laulaa sinulle
sievän kehtolaulun ja tuudittaa sinua hellästi."
Pieni suloinen ääni täytti hiljaisen huoneen hyräilyllään. Hän lauloi
seuraavan kehtolaulun:
"Eipä huolta ollenkaan,
miljonäärin kyllä saan.
Kun hän kuolee, itken kai,
sitten toinen minut nai."
Kun vauva nukkui, laski hän sen sohvalle hiljaa ja otti Tildan
syliinsä. "Haluaisitko, että lausuisin sinulle erään runon, jonka mummo
opetti minulle, Tilda?" kysyi hän nukelta mumisten.
Rouva Bascomb seisoi hiljaa paikallaan kuunnellen:
"Tyhmä Simon meni kalaan,
saadaksensa sieltä valaan;
vesi äidin rainnan
täyttää, kala sieltä päätään näyttää.
Sen hän pyytää, suurisuisen;
äiti hakee laudan puisen,
kalan perkaa, pataan heittää,
illallisen siitä keittää."
Hän katsoi hieman levottomasti mummoonsa ja sanoi: "Minä tiedän, ettet
sinä kertonut sitä minulle ihan näin, mutta minä ajattelin Tildan
pitävän siitä enemmän tällaisena. Minä tiedän, että hän olisi tullut
niin pahoilleen, ellei Simon raukka olisi saanut mitään."
Hänen kasvoissaan oli jälleen kaunis sääliväinen ilme.