Lottie nyökäytti päätänsä. "Meidänkin pihallamme kasvoi vanha puu",
aloitti hän, "kun asuimme tehtaan vieressä, ja lintujen oli tapana
rakentaa pesänsä siihen, ja erään puolalaisen ilkeän pojan oli tapana
kiivetä sinne ja puhkoa kaikkien linnunpoikasten silmät neulalla,
kunnes pappa sai hänet kerran kiinni ja antoi hänelle selkään
kepillään. Mutta se Shrevenskyn poika oli sentään ilkein kaikista.
Minun luullakseni hänen järjessään oli jotakin vikaa, hän oli ehkä
hieman vähämielinen, koska hän suunnitteli mitä hirmuisimpia tekoja.
Kerran näin hänen, meitä oli koko joukko tyttöjä, pitävän kissaa
nuotion tulessa, jonka hän oli sytyttänyt autiolle palstalle. Huh, minä
tulen vieläkin kipeäksi sitä ajatellessani. Hän oli sitonut kissan
niin, ettei se voinut raapia, mutta kiljua se sai mielensä mukaan, ja
juuri se viekoittelikin meidät katsomaan oksien välistä, mitä siellä
tapahtui. Me huusimme hänelle, että hän lopettaisi, mutta hän kääntyi
meihin päin irvistellen meille niin ilkeästi, että pelästyimme melkein
kuoliaiksi. Hän oli hurjan näköinen veitikka, sellainen jonka suu
on aina ammollaan, ja hänen silmänsäkin muistuttivat peikon silmiä.
Hänellä ei ollut juuri ollenkaan otsaa, ja tukka ulottui melkein
silmäkulmiin saakka. He veivät hänet luullakseni vajajärkisten kotiin
senjälkeen kun hän oli kasvanut niin isoksi, että kävi vaaralliseksi
meille tytöille. Hyväinen aika, hän tuli sellaiseksi, että lähti
ajamaan takaa meitä tyttöjä, kun oltiin ulkona pimeässä, vaikka
olisimme olleet matkalla vain lähimpään taloon, ja hän koetti tarttua
meihin kiinni ja samalla huutaa mitä hirveimpiä..."
Räiskis! Rouva Bascomb oli kurottaessaan ottamaan leipäkoria tyrkännyt
käsivarrellaan sivulle päin. Ralphin vesilasi oli kaatunut lautaselle,
niin että vettä roiskahti pöydälle, säikäyttäen Didsiä, joka oli
katsellut äitiään.
"Kylläpä olen kömpelö!" sanoi hän anteeksipyytävästi ja kiiruhti
korjaamaan vahinkoa. Ja siinä riittikin tekemistä vähäksi ajaksi, kun
ensin oli harjattava pois kaikki lasipalaset ja sitten levitettävä
kuiva lautasliina kastuneelle kohdalle ja tuotava Ralphille puhdas
lautanen.
Kun hän istuutui jälleen paikalleen, huomautti hän Lottielle: "Kuinka
kaunis liivi tuo onkaan! Sinisen valkoinen päärme näyttää niin uudelta
ja hienolta."
Lottie sanoi suopeasti, katsellen sitä tyytyväisenä: "Minä ostin
sen Clarken loppuunmyynnistä tänä aamuna, ja tämä olikin siellä
ainoa sellainen vaatekappale, jota viitsisin käyttää, vaikka minulle
maksettaisiin. He ovat koonneet loppuunmyyntiinsä kaikenlaisia vanhoja
rääsyjä, mutta eivät saaneet niitä petkutetuiksi minulle. Minä
käynkin ostoksilla niin paljon. Ainoa keino pysyä heidän edellään,
on katsella tavaroita ensin toisessa kaupassa ja sitten toisessa. Ja
hekin tietävät sen, ja juuri senvuoksi myyjättäret kohtelevat niin
harvasanaisesti kaikkia sellaisia asiakkaita, jotka eivät heti osta.
Heille on annettu sellainen käsky. Kauppiaat eivät halua paljastaa
ihmisille liian paljon hintojaan tai tavaroitaan. He vaativat tyttöjä
käyttäytymään niin ilkeästi kuin suinkin kaikkia sellaisia naisia
kohtaan, jotka tulevat vain katselemaan, jotta sitten voisivat pettää
heitä loppuunmyynneillään ja kaikilla vaateriekaleillaan. Mutta he
eivät kykene pettämään minua. Minä tiedän oikeuteni ja keinot, kuinka
minun pitää niitä puolustaa. Minun mielestäni on jokaisen velvollisuus
hankkia itselleen niin tarkat tiedot kaikesta, että rahoista on hyötyä.
Sillä ei ole väliä, kuinka huonossa kunnossa vointini on, eikä kukaan
tiedä, kuinka kovat tuskat minulla on kyljessäni ja käsivarressani ja
että se surkeus panee minut montakin kertaa toivomaan kuolemaa, mutta
minä tunnen kuitenkin aina, että täytyy lähteä kaupungille pysyäkseni
aikani tasalla."
Hän puhui niin nopeasti, ettei malttanut syödä keksipalasta kädestään.
Alinomaa hän kohotti sen huulilleen, mutta sieppasikin sen jälleen pois
jatkaakseen sanatulvaansa.
"He eivät voi karkoittaa minua pois harvasanaisuudellaan, eivät
ollenkaan. Kun joku myyjätär yrittää laskea leikkiä minun
kustannuksellani, saa hän tietää huutia. Tänä aamuna ollessani
Simmonsin kaupassa oli siellä muuan sukkela tyttönen, joka koetti
esiintyä kaikessa loistossaan. 'Rouva', sanoi hän leuka pystyssä,
'rouva, minä olen nyt näyttänyt teille varastoni kaikki siniset
silkkikankaat', sanoi hän, 'ja ellette halua puolta jaardia enempää,
miksi ette mene katselemaan jäännöskappaleita nähdäksenne, voisitteko
niiden joukosta löytää jotakin.' 'Ei, älkäähän nyt sentään, nuori
neitiseni.' sanoin minä hänelle. 'Ei, teidän ei tarvitse koettaakaan
minua huiputtaa sellaisilla keinoilla: Täällä on jo liiankin paljon
asiakkaita odottamassa palveluksianne', sanoin minä. 'Minuun ei enää
pantaisi mitään huomiota tämän pöydän ääressä, jos poistun, eikä
se liikuta teitä, ostanko minä puoli jaardia vaiko en ollenkaan',
sanoin minä hänelle. 'Teille maksetaan siitä, että näyttelette
minulle tavaroitanne', sanoin minä, 'ja teidän pitää pysyä nurkumatta
työssänne', sanoin minä, 'kunnes —'."
Rouva Bascomb sanoi hiljaisella äänellä: "Ralph haluatko jo
jälkiruokaa? Jos vain haluat, korjaan ruoat pois pöydältä."
"Minä en ole vielä lopettanut!" sanoi Lottie. "Kah, kuinka ihmiset
voivat syödä niin nopeasti! Ettekö tiedä sen olevan epäterveellistä,
kun nielette ruokanne, purematta sitä ensin hyvin? Eräs nainen, jonka
tapasin tänään kaupungilla, kertoi miehestään, jonka vatsa on mennyt
ihan pilalle senvuoksi, että hän syö niin nopeasti. Tohtori sanoi..."
* * * * *
Illallispöydässä eräänä pahana päivänä: Lottie raivoisasti: "Nämä
ihan uutukaiset patenttinahka-kengät, joista maksoin viisi dollaria
Curtisin kaupassa, ovat haljenneet puhki, vaikken luule käyttäneeni
niitä vielä kolmeakaan kertaa. Minä vein ne mukanani Curtisille ja
annoin heidän kuulla kunniansa. He koettivat vastata takaisin, mutta
minä sanoin haluavani puhutella omistajaa tai en ketään, ja silloin he
hakivat herra Curtisin sinne, ja me kinastelimme siellä aika lailla.
Hän suvaitsi olla niin hävytön ja sanoa myyjänsä ilmoittaneen minulle,
minun ostaessani ne, että ne olivat liian pienet minulle. Vieläpä hän
väittää, että hänen kaupassaan riippuu kaikkialla ilmoituksia siitä,
etteivät he takaa patenttinahka-kenkiä. Minä sanoin hänelle: 'Ettekö te
luule minun tietävän paremmin kuin minkään kenkäkauppa-apulaisen, minkä
kokoisia kenkiä minä käytän?' sanoin minä, ja hän..."
Rouva Bascomb päättäväisesti: "Onko teesi oikein hyvää, Lottie? Pelkään
vahingossa valmistaneeni sen liian väkeväksi tänä iltana, ja sinähän
tiedät lääkärin varoittaneen sinua juomasta liian voimakasta teetä, kun
olet niin kovin hermostunut. Maistappa, onko se hyvää."
Lottie sekoitellen teetä: "Kyllä se on luullakseni hyvää. Minä olen
joka tapauksessa niin hermostunut, etten voi sen hermostuneemmaksi enää
tulla. Mutta mistä minä puhuinkaan?"
Rouva Bascomb: "Minä näin jotakin mielenkiintoista lehdessä tänään
herra Burbankista. Näyttää siltä kuin hän toimisi kaktuksien
jalostamisessa, koettaen kehittää sellaisen muunnoksen jossa ei ole
piikkejä. Se olisi somaa, jos hän onnistuisi. Tämä herra Burbank,
Dids kultaseni, on juuri samanlainen kuin Tuhannen ja yhden yön
taikuri. Mutta hän saa todellakin ihmeitä toimeen — siinä ei ole
mitään kepposta. Hän voi ottaa hoivaansa jonkin piikkisen kasvin ja
työskennellä sen lasten ja lastenlasten kanssa niin kauan, ettei niissä
lopulta ole piikkejä lainkaan, ja niiden hedelmätkin ovat paljon
maukkaampia kuin ennen. Hän oppi tekemään sen tarkastelemalla, kuinka
se oli tapahtunut ennen. Tiedätkö sinä, että kauniit ja suuret punaiset
omenamme, jotka ovat niin makeita ja mehuisia, olivat ennen vanhaan
pieniä ja kuivia ja kovia, niinkuin ruusupensaan punaiset marjat, joita
näytin sinulle eilen, ja omenapuut olivat niin täynnä piikkejä kuin
ruusupensaatkin. Mutta ihmiset ovat jalostaneet niitä..."
Ralph nauraen: "Niitä on jalostettu samalla tavalla kuin mekin koetamme
jalostaa sinua, Dids, että osaisit kiinnittää oikein lautasliinasi,
pistää aina vähän ruokaa suuhusi ja malttaa mielesi. Sinä olet kuin
piikkinen villipensas, jonka haluamme jalostaa..."
Lottie: "Ah, nyt minä muistankin, mistä äsken puhuin, noista kengistä!
No niin, mitä te ajattelette? Se ilkeä vanha Curtis sanoi, ettei hän
halunnut ottaa niitä takaisin. 'Mutta, herra Curtis', sanoin minä, 'minä
en voi käyttää niitä mihinkään'. Ja hän sanoi: 'No niin, rouva, mihin
sitten luulette meidän voivan käyttää niitä?' Kuinka hän julkesikin!
Mutta minä selvitän vielä välini hänen kanssaan, vaikka täytyisi seistä
hänen kehnon kauppansa ovella ja ilmoittaa jokaiselle asiakkaalle..."
Ralph: "Voi, älä vain toteuta aikomustasi. Lottie! Hän voi syyttää
sinua oikeudessa, jos sinä alat..."
Lottie, tulistuen, huulten vapistessa, posket punaisina: "Niin paljon
sinä välität siitä, mitä minulle tapahtuu. Sinä et pane koskaan
vähintäkään huomiota minun sanoihini, paitsi silloin, kun voit ryhtyä
puolustamaan muita ihmisiä minua vastaan. Sinä _tahtoisit_, että
ihmiset pyyhkisivät jalkansa minuun. Ja minä kun olen melkein valmis
lentämään hermostumisesta. Tuo tuska kyljessäni..."
Ralph: "Minähän kuuntelen kyllä mielelläni puheitasi ja olen pahoillani
noiden kenkien vuoksi. Mutta, hitto vieköön, kukaan ei ole saanut
suunvuoroa."
Lottie: "Sinulla on kyllä ollut runsaasti tilaisuutta pärpättää,
jostakin vanhasta kaktuksesta, josta ei kukaan välitä."
Ralph lyhyesti: "Mitä minun siis pitäisi tehdä? Kuluttaako kaikki
aikani puhuakseni noista kirotuista kengistä?" (Didsin nopeat, viisaat
silmät kääntymässä toisesta toiseen, rouva Bascombin silmät suunnattuna
Didsiin.)
Lottie, purskahtaen itkuun: "Minä tahdon vain, että käyttäytyisit
hieman säädyllisemmin... Minä olen joka tapauksessa niin äärettömän
onneton. Kukaan ei välitä minusta puupenninkään vertaa. Soisin olevani
jo haudassa ja... Minä en ymmärrä, miksi kaikki ovat niin ilkeitä
minulle."