"Niin, hän saa syödä niin paljon banaaneja kuin vain haluaa, mamman
pikku tyttö saa. Banaanit ovat _terveellisiä_ lapsille. Minäkin syön
niitä aina paljon. Tohtori Dewey puhuu joutavia hänen alipainostaan.
Jokainenhan tietää banaanien lihottavan. Juuri senvuoksi eivät
sellaiset ihmiset saakaan syödä niitä, jotka koettavat laihduttaa
itseään."
* * * * *
Kun Dids seuraavana aamuna heräsi hyvin punaisin poskin ja raukein
silmin, huusi hänen äitinsä: "Se on tulirokkoa, minä tiedän sen kyllä!"
ja sieppasi hänet rouva Bascombin sylistä, missä hän istui hervotonna,
painaen päätänsä mummon rintaa vasten. "Se on tulirokkoa! Rouva
Flacker sanoi sitä olevan paljonkin liikkeellä Warren-kadun varrella,
ja varmasti on teidän koulussanne siihen sairastuneita lapsia. Minun
mielestäni ei ole ollenkaan turvallista, että te hääräätte noiden
lasten kanssa, joissa saattaa olla kukaties vaikka mitä."
"Ehkä meidän on parasta katsoa, onko hänellä kuumetta", ehdotti rouva
Bascomb ja alkoi hakea kuumemittaria.
"Minä aion juuri ehdottaa samaa", sanoi Lottie.
Mutta kuumeinen lapsi, joka oli ärtyisä ja väsynyt, työnsi pienen
lasiputken äkäisenä syrjään. "Ei, ei", sanoi Dids käännellen päätänsä
puolelta toiselle.
"Mutta, pikku Dids kultaseni", sanoi hänen mummonsa, ottaen sen pois
hetkiseksi, "se ei tee sinulle kipeää. Sillä ei ole mitään makua, ja
se niin äärettömän sileäkin. Se on taikatikku, etkö sitä tiennyt,
tuollainen, joka voi tunnustella kielesi alustaa ja sitten ilmoittaa
meille, mitä on tehtävä pienelle sairaalle tyttöselle."
Didsin raukeat silmät näyttivät hieman vilkastuvan. Rouva Bascomb tuli
askeleen lähemmäksi ja antoi Didsin katsella mittaria. "Katsohan nyt,
vaikka sillä ei olekaan silmiä, tietää se kuitenkin heti, kun se saa
koskettaa sinua..."
Dids käänsi päänsä jälleen syrjään, epäluulon palatessa hetkiseksi, ja
hänen äitinsä huusi puristaen häntä kovasti rintaansa vasten: "Pieni
kultaseni! Ei anneta liata suuraukkaa millään ilkeällä esineellä. Ei,
mamma ei salli vaivata Dids-raukkaa."
Anopilleen hän sanoi Didsin pään yli: "En minäkään ole voinut sietää
noita esineitä. Ne ärsyttävät hermojani äärettömästi. Ja Dids on ihan
minun kaltaiseni. Hän on hyvin hermostunut. Enkä minä sitäpaitsi
uskokaan noihin mittareihin, vaikka ihmiset niillä niin kovasti
touhuavat. Ihmiset ovat tulleet toimeen vallan mainiosti ilman niitäkin
ennen vanhaan."
Rouva Bascomb pisti kojeen heti takaisin pieneen laatikkoon ja sanoi
tyynesti: "No niin, pyydämmekö tohtoria tulemaan tänne katsomaan
Didsiä?"
"Meidän kai pitää", sanoi Lottie. "Mutta soisin, että meillä olisi
täällä säädyllinen lääkäri, jonka puoleen voisimme kääntyä. Se vanha
tohtori Dewey väsyttää minua. Hän on niin suorasukainen. Ei lainkaan
herrasmies. Enkä usko hänen tietävän tuon taivaallista ammatistaan. Hän
ei ole voinut kertaakaan auttaa _minua_."
"Minä en tahdo tohtoria", huusi Dids äkkiä kimeästi. "Minä en tahdo
suorasukaista lääkäriä tänne." Hän alkoi itkeä ja rimpuilla äitinsä
sylissä.
"Dids on kyllä oikeassa", sanoi Lottie rouva Bascombille ja lisäsi
vastahakoisesti: "Mutta meidän pitää kai silti kutsua häntä. Ehkä te
soitatte hänelle."
Kun lääkäri tuli, antoi Didsin äiti hänen kysymyksiinsä vilpittömiä
vastauksia: "Ei, tohtori, ei. Ei, Dids on saanut syödä ihan samoja
ruokia kuin muinakin päivinä. Ja minä pidän aina hyvää huolta siitä,
mitä hän syö. Mielestäni on hyvin tärkeää se, mitä lapset syövät, vai
mitä luulette, tohtori?"
Kun tohtori käänsi vanhaa leijonanpäätänsä katsoakseen jälleen
pieluksella lepääviä Didsin tulipunaisia kasvoja, lennätti Lottie
pienokaiselle varoittavan katseen ja kohotti sormen huulilleen. Dids
sulki heti silmänsä ja näytti jäykän tyyneltä. Mitään yritystä ei tehty
tämän katseiden vaihdon piilottamiseksi rouva Bascombilta, joka seisoi
ovella, mutta nyt kääntyi pois puristeli kätensä kovasti yhteen.
"Luulen hänen tarvitsevan annoksen risiiniöljyä eikä mitään muuta",
kuului lääkärin ääni huoneesta.
"Voi, tohtori, minä en voi antaa hänelle niin ilkeää ainetta, enkä
saisikaan häntä sitä ottamaan. Hän huutaa, kirkuu ja ponnistelee aina
niin, etten saa häntä nielemään sitä."
"Ehkä hän ei käyttäytyisi niin, ellette kertoisi hänelle edeltäpäin
mitä toivotte hänen tekevän", sanoi lääkäri töykeästi. "Minäpä annan
hänelle annoksen itse. Kyllä minä siitä selviän."
Hirvittäviä ääniä makuuhuoneesta... Didsin tukahtunutta huutoa ja
kirkunaa, kimeitä, itkuisia vastalauseita Lottien puolelta, karheita
lääkärin äänellä lausuttuja sanoja: "Päästäkää käteni irti, rouva
Bascomb! Päästäkää käteni irti! Kas niin, pieni tyttöseni, nielaise
nyt kiltisti. Kas niin. Eihän se ollut mitään. Jokaisen täytyy nauttia
sitä. Kaikki meni. Nyt siitä päästiin."
Halliin johtavassa käytävässä seisoi rouva Bascomb jäykkänä, purren
hampaitaan yhteen ja vaivoin hilliten itseään lyömästä päätänsä seinään.
Harpatessaan pitkin askelin isoäidin ohi lääkäri huomautti olkansa yli
äidille: "Pitäkää häntä hiljaa älkääkä antako hänelle mitään syötävää
ennen huomisaamua, niin hän paranee."
Makuuhuoneessa Dids nyyhkytti surkeasti kiihkeästä itsesäälistä, jota
hänen äitinsä säesti vihaisilla, myötätuntoisilla huudahduksilla.
"Kuinka pahasti se ilkeä vanha tohtori kohteli lapsi-raukkaa! Mamma
ajaa vanhan tohtorin matkoihinsa, jos hän vielä koettaa antaa
Dids-raukalle ilkeää lääkettä..."
"Hänelle ei saa antaa mitään ruokaa, ennenkuin huomenaamuna, muistakaa
se", kuultiin lääkärin äänen huutavan alhaalta hallista.
Illalla, kun rouva Bascomb oltuaan koko päivän poissa koulussa,
pyyhiskeli sienellä kuumaa pientä ruumista, näki hän vuoteen olevan
täynnä kakun murusia.
* * * * *
Illallispöydässä eräänä hyvänä päivänä: Kun Ralph tarjoili pihviä,
sanoi rouva Bascomb: "Dids, sinun olisi pitänyt olla kuulemassa,
kuinka kauniin jutun Nellie McIntosh tänään kertoi luokallani pienestä
veljestään, joka silloin oli neljän ja puolen vuoden ikäinen, siis
juuri niin vanha kuin sinä nyt. Tyttö kertoi hänen kerran viime kesänä
leikkineen heidän pihallaan ja nähneen pienen linnunpoikasen putoavan
pesästään maahan. Hän taapersi sitä katselemaan, mutta huomasikin
samalla naapurin kissan hiipivän likelle. Tuo urhoollinen pikku mies
tiesi vallan hyvin, mitä hänen piti tehdä. Hän kohotti linnunpoikasen
niin korkealle päänsä yläpuolelle kuin pienet käsivarret ulottuivat.
Ja suuri kissa oli varmaankin hyvin nälissään tahi muuten halusi saada
kiinni elävän linnun sillä se hyppi pientä poikaa vasten kynsien ja
sähisten. Mutta hän potki sitä niin kovasti kuin suinkin ja piti vielä
lujemmin kiinni lintua, samalla huutaen apua. Muuan sekatavarakaupan
vankkurien ajaja kuuli hänen huutonsa ja meni katsomaan, mikä siellä
oli hätänä. Hän kiipesi tietysti puuhun ja pani poikasen takaisin
pesään hyvään turvaan. Nellie kertoi heidän kaikkien olleen hyvin
ylpeitä pikku veljestä."