"Lapsi on näet niin iso nyt, ettei mahdu enää kehtoonsa. Hän nukkuu nyt
oikein vuoteessa, toisessa makuuhuoneessa, minun entisessä sängyssäni."
Tämä este mykistytti rouva Bascombin hetkiseksi.
"Ehkä voisimme järjestää hänelle telttavuoteen omaan huoneeseemme?"
ehdotti Ralph levottomana.
Tämä aate ei miellyttänyt hänen äitiään ollenkaan. "Ei, ei!" sanoi hän
äkkiä. "Ei mitään sellaista!" Hän haki jotakin veruketta voidakseen
piilottaa tarkoituksensa. "Hän on jo tarpeeksi vanha saamaan itselleen
oman huoneen, jota hän voi oppia pitämään kunnossa. Jokaisella lapsella
pitäisi tietysti niin olla."
Hän ajatteli hetkisen, keskittäen kaiken huomionsa esteeseen, joka oli
tullut hänen epäitsekkään, välttämättömän päämääränsä tielle, ja tajusi
sen sulavan olemattomiin samalla tavalla kuin se oli tiennyt kaikkein
muiden esteiden katoavan nyt, kun hän ei enää itse panisi uralleen
sulkuja. "Entä se ullakkohuone? Sinä nukuit siellä silloin, kun Dids
syntyi. Se kelpaa kyllä minulle."
"Ullakkohuoneko?" huudahti Ralph eikä ollut uskoa korviaan.
"Niin, miksi ei?" kysyi hänen äitinsä reippaasti ja otti samalla esille
veitsiä ja haarukoita hopealaatikossa vallitsevasta tavattomasta
sekamelskasta, kattaakseen pöydän. "Tuollaisessa ullakkohuoneessa voi
panna toimeen kaikenlaisia miellyttäviä, mukavia muutoksia. Raot sopii
tukkia kalkkilaastilla, seinille liimata kauniit paperit ja ikkunoihin
ripustaa uudet uutimet. Sinne voi myös hankkia uusia huonekaluja
oikeata kokoa — saatpa vielä hämmästyä nähdessäsi, kuinka paljon sitä
voi somistaa. Minä saan siitä itselleni koko talon kauneimman huoneen."
Hän keksi toisenkin puheenaiheen ja jatkoi huolettomasti: "Minulla on
juuri nykyään koko joukko rahaa. Olen säästänyt näinä vuosina, ja nyt
on juuri sopiva aika kuluttaa hieman talon kaunistukseksi. Sen olenkin
laiminlyönyt viime aikoina. Minun olisi pitänyt toimittaa tarpeellisia
korjauksia jo kauan sitten; luulenpa, että joka huoneeseen tarvitaan
uudet seinäpaperit, ja uskon Lottien mielellään auttavaan minua niiden
valitsemisessa. Ja lattiatkin on maalattava uudestaan. Tosiaankin olen
viivytellyt liian kauan. Ja se on aina erehdys talon pidossa."
Nyt hän tunsi liioitelleensa — piti oppia puhumaan asioista kevyemmästi
ja hienotunteisemmasti. Hyvä, hän oppisi sen, oppisi kaikki, mitä hänen
pitäisikin oppia.
"Mitä muuta aioit suunnitella illalliseksi?" kysyi hän vaihtaakseen
puheenaihetta.
"Enpä tiedä!" sanoi Ralph. "Joskus syömme säilytettyjä tomaatteja."
"Kuinka ne keität?"
"Me emme keitä niitä lainkaan. Nehän ovat jo keitettyjä ostaessa.
Kaadamme ne pieniin kastikevateihin ja kastelemme leipäämme niihin."
"Mitä sanoisit, jos sensijaan valmistaisin tomaattikeksilientä?" kysyi
hänen äitinsä. "Näin pullollisen maitoa jääkaapissa." Se oli ennen
vanhaan ollut Ralphin herkkua.
"Paljonko luulet minun pitävän siitä?" sanoi Ralph nauraen. "Ehkä
pelkäät minun inhoavan sitä?"
"Hyvä on, juokse pyytämään rouva Baumannilta hieman salaattia hänen
puutarhastaan, koska aion valmistaa hieman sitäkin", rouva Bascomb, ja
kun Ralph poistui takaovesta, riisui hän hatun päästään, meni keittiön
ulvovaan autiuteen ja alkoi puuhata.
Oli jo melko myöhä, kun hän näki Lottien ja Didsin laskeutuvan
kadunkulmaan pysähtyneestä raitiovaunusta ja tulevan hitaasti kotiin
päin, laahaten väsyneesti jalkojaan.
"Lottie kärsii niin kovasti kuumuudesta", sanoi Ralph katsoen
häneen ikkunasta. Jo nähdessäänkin Lottien kaukaa hän sai ääneensä
anteeksipyytävän, selittävän, puolustavan väsyneen kaiun, joka oli
hänen äidilleen niin tuttu ja jälleen teki sydämen lyijynraskaaksi.
Ralphilta ei voinut toivoa mitään apua siihen taisteluun, joka oli
tulossa.
"Minä alan tuoda ruokia pöytään ja valmistan myös jääteetä", sanoi
rouva Bascomb.
"Ah, saammeko sitäkin?" virkkoi Ralph lapsellisen iloisella
äänenpainolla. "Minä kai menen heitä vastaan", lisäsi hän sitten
epäröiden.
Se on mainio ajatus", vastasi äiti palaten keittiöön.
Hänen polvensa vapisivat jälleen, hänen allaan kun hän liikkui
edestakaisin keittiön ja ruokasalin väliä ja kantoi liemilautasia ja
korkeaa, kilisevää jääteekannua.
"Se riippuu asianhaaroista", oli Ralph sanonut. Se riippui myös siitä,
ajatteli rouva Bascomb, voisiko hän itse pyyhkäistä näkymättömäksi
sen ylenkatseen, jonka Lottien ilmestyminen näkyviin oli kohottanut
pinnalle kuin ilkeän maun hänen suuhunsa, kuin jonkin kauhean rohdon
hajun hänen sieraimiinsa. Joutua jälleen riippuvaiseksi Lottien
oikuista päästäkseen hetkeksikään rauhaan... näiden oikkujen herättämä
kauhu vapisutti häntä entiseen tapaan. Mutta tulkoon, mitä tuli,
hänen piti malttaa mielensä, olla tyyni ja rauhallinen osatakseen
esittää asiat oikein, saadakseen kaikki näyttämään siltä, ettei hän
vaatinut mitään, vaan päinvastoin tarjosi kaikkea, tahtoi tehdä itsensä
pieneksi, hyvin pieneksi senvuoksi, että hänellä oli muuan päämäärä,
jonka rinnalla hän itse ei ollut mitään, ja että hän kerta kaikkiaan
myönsi Lottien olevan kaikin puolin oikeassa.
Hän näki ikkunasta Ralphin menneen Lottieta vastaan kertoakseen
uutisen. He seisoivat käytävällä jutellen keskenään. Lottien
hahmo, huolimatta kuumuuden tuottamasta väsymyksestä, oli kuosikas
ja hieno, kuten se aina oli hänen pukeuduttuaan kaupungillemenoa
varten. Tietäisikö Ralph, kuinka pitää esittää asiat oikealla
tavalla? Muistaisiko hän sanoa, mistä oli äsken ollut puhe... että
Lottien anoppi olisi vaatimaton, ei odottaisi mitään itselleen,
vaan antaisi heille kaiken omaisuutensa, sijoittuisi mielellään
ullakkohuoneeseen, ei pyytäisi mitään parempaa kuin saada jälleen
suorittaa talousaskareet, ei välittäisi siitä, kuinka hänen kalustoaan
oli käsitelty, että hänellä oli rahaa, jota Lottie saisi käyttää talon
kaunistamiseen, ja että... äkillinen aavistus ilmaisi rouva Bascombille
tämän viimeisen vaikuttavan enemmän kuin minkään muun että hänellä oli
hyvä illallinen valmiina tänä kuumana iltapäivänä, niin että Lottien
tarvitsi vain istuutua ruokapöytään.
Tuijottaessaan heihin hän näki lapsen, joka oli uupuneena tallustanut
äidin taluttamana, katsovan äkkiä isäänsä kuin olisi ymmärtänyt
jotakin hänen sanoistaan. Sitten pikku tyttö käänsi päänsä taloa kohti
ja vetäistyään kätensä irti lähti huomaamatta juoksujalkaa käytävää
pitkin. Hän työnsi auki oven, pysähtyi ujona ja katseli isoäitiään
kirkkailla tummilla silmillään.
"Päivää, pikku Dids", sanoi rouva Bascomb ojentaen kätensä lasta kohti.
Hänen äänensä sointu sai pienen tytön tarkkaavaiset kasvot äkkiä
loistamaan, ja niihin ilmestyi isoisän hurmaava hymy.
Rouva Bascombin sydäntä ihan riipoi. Hän halusi syöksyä lapsen luo,
puristaa häntä hurjasti rintaansa vasten, peittää hänet suuteloilla ja
itkeä ääneen. Mutta hän sanoikin vain iloisesti: "Eikö sinun ole nälkä?
Tule mukaani, niin saat hieman punaista lientä. Minä olen pannut sinun
osasi lautaselle, jossa on norsun kuva."
Dids antoi paukahtaa, oven kiinni takanaan ja astui isoäitinsä luo.
"Tahdotko kertoa minulle taas jonkun sadun?" kysyi hän.
"Ah, montakin mielelläni", vastasi rouva Bascomb nostaen hänet
syliinsä. "Minut on kuin luotu saduista."
Lapsi käytti hyödykseen asemaansa ja kurottautui sanomaan hänen
korvaansa, ollessaan hänen kasvojensa tasalla:
"Minä en kertonut heille, että kävin luonasi. Sitä en ole puhunut
kellekään."
Tämä kuiskaus värisytti rouva Bascombia. Hän puristi tyttöstä lujasti
ja sanoi murtuneella, vapisevalla äänellä: "Jumala auttakoon minua!
Jumala auttakoon!"
"Mitä sinä sanot?" kysyi Dids.
Hänen isoäitinsä ei vastannut. Hän oli nähnyt ikkunasta Lottien ja
Ralphin tulevan nyt sisälle, laski lapsen äkkiä lattialle ja siirtyi
hieman syrjään.
Lasioven läpi hän näki Lottien kiipeävän kuistin portaita ylös, jotka
narisivat hänen allaan. Lottie oli paljon lihavampi kuin ennen. Hänen
pulleutensa oli selvästi liiallista rasvaa, ja kureliivien nauhat oli
vedetty melko tiukalle. Puku oli sinistä silkkiä, jossa oli suuria
valkoisia täpliä, ja päässä oli pieni kuosikas, halpa olkihattu.
"Niin, Lottie", sanoi rouva Bascomb ystävälliseen tapaan tullen
avaamaan ovea, "nyt näet, etten voinut pysyä täältä pois. Onko Ralph
kertonut sinulle, että ikävöin omaisiani ja että ehkä eroan nykyisestä
toimestani Harristownissa ja tulen takaisin tänne, jos sinä vain otat
minut vastaan?"
Nähtyään hänet Lottie oli kiiruhtanut ja syöksähtäen eteenpäin levitti
nyt käsivartensa, kiertäen ne hänen kaulalleen. Rouva Bascomb tunsi
jälleen Lottien huulten unohtumattoman, sulattavan pehmeyden.
Lottie suuteli häntä tarmokkaasti ja sitten pitäen häntä käsivarren
matkan päässä itsestään sanoi ylevään tapaansa: "Me emme milloinkaan
sulje kotia äidiltämme. Tulkoon mitä tulee, te olette aina tervetullut
poikanne taloon."
"Ah, Lottie, kuinka _ystävällinen_ sinä olet sanoessasi niin!" virkkoi
rouva Bascomb hyväksyvästi.
Sinä iltana hän istui kylpyhuoneessa samalla tuolilla, missä oli
ensi kerran nähnyt lapsenlapsensa silmien katseen. Hän kumartui
nyt kylpyammeen yli, jossa pikku Dids istui vaahtoavassa vedessä,
heitellen ylös ja alas uutta selluloidiankkaa, mummon pestessä hänen
luisevaa pientä selkäänsä, joka oli likainen hiestä ja tomusta. Hän
kääntyi hetkiseksi syrjään ammeesta saadakseen saippuan käteensä ja
sanoi olkansa yli: "Ja juuri silloin Sindbad näki suuren varjon, ja
kas, siinä oli vaakalintu jälleen levittämässä pitkän pitkiä siipiään
laakson yli."
"Minä uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että Sindbad pääsi tällä
kertaa pakoon", huomautti Dids ojentautuen ottamaan takaansa ankan,
joka oli kimmahtanut hänen käsistään. Mutta ojentautui liian kauaksi,
menetti tasapainonsa ja lioetensaippuaisessa vedessä kaatui
loiskahtaen selälleen, niin että vettä roiskahti hänen hämmästyneille
pikku kasvoilleen.
Rouva Bascomb ei tiennyt, kuinka lapsi käyttäytyi pikku tapaturmissa,
ja peläten joko vihasta tahi pelosta johtuvaa purkausta sieppasi
syljeskelevän ja potkivan Didsin syliinsä, rientäen sanomaan
kääntääkseen hänen huomionsa muualle: "Kas, se oli kunnon uimaretki
pienelle sammakolle."
Lapsi haukkoi vielä ilmaa, mutta sanoi kuitenkin heti: "Sammakoilla
ei ole _hiuksia_. Minä olen joutsen!" Ja sanoessaan tämän pilan hän
katsahti niin leikillisesti ja ovelasti mummoonsa kirkkailla tummilla
silmillään, että rouva Bascomb purskahti hämmästyneeseen nauruun, joka
kajahti koko talon läpi.
Kuullessaan mummonsa nauravan pieni vekkuli nauroi hänen kanssaan ja
sitten he nauroivat mielettömästi omalle hilpeydelleen sellaiseen
suloiseen, hassunkuriseen iloiseen tapaan kuin vain pienet nauravat
lapset ja ne, jotka rakastavat heitä hellästi.
"Hyväinen aika, mille ihmeelle tällaisena hirveän kuumana iltana voi
nauraa?" kuului Lottien ääni hallista.
Hän tuli raukeana ovelle. Heidän aiheettoman naurunsa kirjava kupla
särkyi heti. Rouva Bascomb tavoitti jälleen saippuaa. Dids laski
ankkansa varovasti uimasilleen taivutettujen polviensa ja laihan pienen
ruumiinsa luomaan turvalliseen satamaan.
"Minä luulin teitä niin väsyneeksi, ettette jaksaisi kylvettää Didsiä
tänä iltana", sanoi Lottie. "Tämä kuumuus ihan tappaa minut. Minä en
jaksa hengittää. Minun mielestäni pitäisi teidänkin voimienne olla
lopussa."
Se herätti rouva Bascombin huomiota. Voimatko lopussa? Millaiselta
tuntui olla väsyksissä? Oliko hän milloinkaan väsynyt?
Katsahtaen miniäänsä hän näki oman kuvansakin kuvastimessa. Hän tuskin
tunsi omia kasvojaan. Hän siirsi katseensa loistavista silmistä ja
jäntevistä huulista Lottien raukeisiin kasvoihin.
"Ei", sanoi hän sävyisästi ja hienotunteisesti, "ei, minä en tunne
itseäni kovinkaan väsyneeksi".
"Sepä se, mutta minä ainakin tunnen", sanoi Lottie ja meni hitaasti
pois.