Mutta huolimatta tästä uudesta varmuudesta hänen polvensa horjuivat
hänen allaan, kun hän Gilmanvillessä kääntyi omaan kotiinsa vievälle
kujalle. Talo näytti likaiselta ja ränstyneeltä, muuan luukku
riippui katkenneen saranan varassa, maali alkoi varista maahan saman
kesähelteen hyökkäyksestä, joka oli korventanut julkipuolen nurmikon
ruskeaksi rikkaruohikoksi. Hän huomasi kaikki nämä puutteet, mutta
nyt ne tuntuivat hänen mielestään perin mitättömiltä. Mitä tapahtuisi
seuraavana tuntina? Vain se merkitsi jotakin.
Hän kiipesi maalamattomia portaita pitkin tomuiselle ja huonosti
hoidetulle kuistille, jonka korikeinutuolit nojautuivat sivulle
päin heikoilla jaloillaan. Hän soitti kelloa ja kuunteli niin
tarkasti kuin hänen sydämensä kova sykintä salli, kenen askeleet
sieltä lähestyisivät. Oven ruutujen läpi hän näki oman hallinsa ja
arkihuoneensa, samat huoneet, missä hän oli seisonut lukiessaan
Ralphin kirjettä ja nähnyt risaisen hampputupsun. Hän tajusi nyt
epämääräisesti, että siellä oli kaikki tuon tupsun kaltaista;
nukkavierua ja likaista; taulut oli otettu pois seiniltä, lattiat
olivat tomuiset, ja nurkissa oli sanomalehtikasoja, läjittäin vanhoja
vaatteita ja lasten leikkikaluja. Mutta se ei tehonnut hänen mieleensä.
Joku oli avannut keittiön oven ja katsoi nyt varovasti sen takaa
nähdäkseen, kuka oli soittanut.
"Hyväinen aika, äitikö siellä onkin!" huudahti Ralph hämmästyneenä.
Hän tuli halliin ja pysähtyi hetkiseksi katsomaan tulijaa. Hän
oli paitahihasillaan (paita oli melko likainen) pitäen kädessään
likaista astiapyyhettä, pussihousujen riippuessa melko alhaalla hänen
lanteillaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hieman pöhöttyneet,
ikäänkuin hän ei olisi nukkunut hyvin; häneltä puuttui kaulus kuumuuden
vuoksi, ja hänen kuiva tukkansa oli pöyhitty heinämäisiin tukkoihin.
Säteilevän nuoruuden loistosta ei hänessä ainakaan tällä hetkellä ollut
jälkeäkään. Hän näytti likaiselta ja heikolta ja nukkavierulta, juuri
sellaiselta mieheltä, joita rouva Bascomb oli aina ylenkatseellisesti
kammonut.
Kun hänen äitinsä katsoi poikaansa oven läpi, hänen takanaan
häämöittävän ikävän huoneen ollessa taustana, ei hän nähnyt muuta kuin
kasvojen ilmeen, tuntien surua ja sääliä. Hän nöyryytti itsensä tomuun
saakka ajatellen: "Poikaparkani! Minun poikaraukkani! Minä en ole
rakastanut Ralphia tähän hetkeen saakka."
Hän sanoi päättävän asiallisesti: "Halusin niin mielelläni tulla
tervehtimään sinua ja Lottieta, hyvä Ralph." Hän odotti Lottien tulevan
näkyviin millä hetkellä hyvänsä.
Ralph tointui entiselleen, kiiruhti avaamaan oven ja piti sitä
auki äidin astuessa sisään. "Sepä oli mainio ajatus!" sanoi hän
kummallisesti korostaen. "Tule vain sisään." Äidin mielestä oli hänen
katseensa kummallinen, mutta vaikka kaikki hänen tunteensa olivat
terästyneet toivottoman herkiksi, ei hän kuitenkaan voinut huomata
pojan ilmeessä muuta kuin epävarmuutta ja hämmästystä.
Ralph lisäsi: "Lottie ei ole kotona juuri nyt. Minä luulen hänen
ja Didsin pistäytyneen Flackereille. Lottie menee sinne useinkin
ompeluksineen saadakseen seuraa."
Kuuman metallin hajua tunkeutui äkkiä halliin keittiöstä.
"Voi sentään!" huudahti Ralph pujahtaen sinne ovesta. "Minä jätin..."
Seurattuaan häntä rouva Bascomb näki hänen sieppaavan syvän
kastikepannun kaasukeittiöltä unohtaen käyttää pidintä. Silloin Ralph
heti kiljaisi polttavan varren vuoksi ja pudotti pannun lattialle.
Tämä temppu, hänen eleensä ja äitiin suunnattu katseensa, kun hän
puhalteli palaneihin sormiinsa, murheellisesti nauraen omalle
tyhmyydelleen, muistuttivat niin suuresti sitä poikaa, jollainen hän
oli ollut, että hänen äitinsä unohti likaisen siistimättömän miehen,
jonka hän oli nähnyt ovella. Hänkin purskahti hieman hermostuneeseen
nauruun, ja Ralphin silmät, epäilevät ja varuillaan olevat tähän
saakka, kirkastuivat.
"Minäpä olen suurenmoinen vanha kokki", sanoi hän kumartuen ottamaan
pannua lattialta.
"Mitä sinä aioit tehdä sillä?" kysyi hänen äitinsä ja otti sen hänen
kädestään.
"Oh, minä vain ajattelin panna hieman perunoita tulelle, niin että
olisi jotakin alkua lämpimään ateriaan, kunnes Lottie ja Dids
palaavat. Hän viipyy useinkin hyvin myöhään iltapäivisin Flackerien
luona. Ja lääkäri on käskenyt antaa Didsille keitettyä ruokaa. Hänen
ruoansulatuksensa ei ole oikein hyvä, eikä kylmä ruoka siis sovi
hänelle."
Rouva Bascombin kuulo ja näkö, jotka tämän hetken kiusallinen jännitys
oli terästänyt, huomasi hänen välttelevästä katseestaan ja kuuli
hänen äänenpainostaan hänen tietävän vallan hyvin, ettei Lottie ollut
Flackerien luona, vaikka hän moraalisesta väsymyksestä teeskentelikin
toista. Oliko Lottie nöyryyttänyt hänet jo sille asteelle? Mutta
toisaalta oli totta sekin, ettei Ralphilla luonnostaan ollut paljon
vastustuskykyä.
Nyt välähti rouva Bascombin toivottomaan mieleen se katkera
totuus, että hän itse oli huolellisesti harjoittanut poikansa niin
vastustuskyvyttömäksi kuin suinkin, itse katseellaan tukahduttanut
jokaisen alunkin itsenäisyyttä. Ralph ei ollut milloinkaan voinut
vastustaa äitiään, ja nyt hän oli yhtä kykenemätön vastustamaan
Lottieta.
Tämä ajatus salpasi hänen henkeään, ja hän koetti siitä vapautua. "Anna
minun panna perunat tulelle, kun kerran olen täällä."
"Olkoon minusta kaukana, että tahtoisin kiistellä kenenkään kanssa
perunain keittämisoikeudesta", vakuutti Ralph, pysyen vieläkin hetkisen
hilpeän huolettomana, jollainen hän oli nuorena poikana ollut.
Pannun putoamisen kolina ja hänen äitinsä nauru olivat rikkoneet
jotakin, mikä oli ollut heidän välillään. He katsoivat nyt toisiinsa
luontevasti, valppaan epäilyn työntyessä hetkiseksi syrjään.
Rouva Bascomb käytti tätä hyväkseen... tilaisuus ei ehkä palaisikaan
enää... ja tukahduttaen ahdistavan pelkonsa, mitä Ralph vastaisi, hän
sanoi niin tyynellä ja rauhallisella äänellä kuin saattoi: "Ralph,
minä olen viime aikoina ajatellut erota nykyisestä toimestani.
Baker-kadun koulussa, täällä Gilmanvillessä, ihan tässä lähellä, on
kuulemma avoinna muuan paikka, jonka saisin. Olen juuri käynyt siellä
tiedustamassa. Ja sitten me kaikki voisimme asua jälleen yhdessä. Minä
olen huomannut melkoisesti ikävöiväni sinua ja Didsiä."
Puhuessaan hän päästi kattilaan vettä ja sanoi nyt olkansa yli: "Te
olette.. minullahan ei ole muuta kuin te."
Hän väänsi hanan kiinni, rohkaisi mielensä ja kääntyi katsomaan, miltä
kannalta Ralph ottaisi tämän asian.
Hän oli tiennyt, että Ralph hämmästyisi, koska oli kuullut äitinsä
sanovan satoja kertoja, ettei mikään voisi taivuttaa häntä
opettajaksi tuon köyhälistökorttelin kouluun, se kun oli täynnä vain
alhaison lapsia. Niin, hän oli tiennyt Ralphin hämmästyvän, mutta
ei ollut osannut odottaa, mitä nyt näkyi... Ralph katsoi häneen
niin typertyneenä kuulemastaan uutisesta, ettei voinut piilottaa
mielenliikutustaan. Ja tämä mielenliikutus oli huojennusta... melkein
peloittavaa huojennusta, sellaista kuin lapsi tuntee, joka avutonna
taistelee liian vaikean työn kanssa ja näkee sen sitten siirtyvän
aikaihmisen taitaviin käsiin.
"Jopa nyt jotakin, äiti..." huusi hän kovalla värähtelevällä äänellä.
Pari mielijohdetta juolahti rouva Bascombin mieleen melkein samalla
kertaa, taistellen hänessä ylivallasta: toinen oli erään vanhan
vaiston kirpeä vihuri — äkillinen huomio, että Ralph oli paljastanut
itsensä tällä mielenkevennyksen huudahduksella — ja toinen
miekkailijan hyökkäävä vaisto käyttää hyödykseen avausta, saada etua
hänen hämmästyksestään ja liikutuksestaan, pakottaa hänet selvästi
tunnustamaan, että hän uhrautui poikansa hyväksi. Hän avasi jo suunsa
kysyäkseen häneltä uhmaavasti ja säälimättä: "Ah, sinä siis toivot
minun tulevan takaisin? Sinä olet kaivannut minua, alkanut antaa hieman
enemmän arvoa sille, mitä tein hyväksesi."
Niin, kaikki tämä välähti hänen mielessään. Mutta hänen sydämestään
kumpusi esille niin rakastavaa sääliä Ralphia kohtaan, että hän huomasi
silmiensä kyyneltyvän, katsoessaan poikaansa ääneti ja hymyillessään
vapisevin huulin. Hän nyökäytti päätänsä, puri vapisevaa alahuultaan ja
sanoi nöyrästi: "Minä luulen nyt voivani tulla paremmin toimeen, hyvä
Ralph."
Häntä kauhistutti Ralphin syvästi liikutetun katseen hurja kummastus,
ja hän johtui ajattelemaan, että jollei hänkään tähän saakka ollut
todellisesti rakastanut Ralphia, oli tämä ehkä myös ensimmäinen hetki,
jolloin todellista rakkautta tuli Ralphin taholta hänen osakseen. "Voi,
äiti..." sanoi Ralph kuin torjuen ja antoi sitten hänen nöyryydelleen
sen puolustuksen, jonka vaatimisesta hän oli luopunut: "Kuuleppa,
äiti... sinä et ollut ollenkaan... se ei ollut sinun syysi", mutisi hän
käheästi hiljaisella äänellä.
Rouva Bascomb antoi sen mennä kuin ei olisi kuullutkaan. Pojan
silmistä kuvastunut hämmästynyt kiitollisuus hävetti häntä. Ralph ei
ollut koskaan ennen katsonut äitiinsä sillä tavalla. Mutta estääkseen
poikaansa lausumasta mitään lisää tähän suuntaan rouva Bascomb tarttui
kiireesti talouspuuhiin.
"Nyt pitäisi panna perunat kiehumaan", sanoi hän tyynesti. "Missä niitä
säilytetään?"
"Kukapa sen tietää!" vastasi Ralph epämääräisesti. "Kai jossakin."
He löysivät niitä paperipussista, joka oli lattialla nurkassa
korventuneiden ja rasvaisten astiapyyhkeiden seassa. Rouva Bascomb
alkoi huuhdella niitä pesupöydän ääressä, joka oli täynnä likaisia
astioita, ja ajatteli, että hänen piti vielä astua erään kuilun yli.
Vielä oli jotakin muuta puhuttava, mutta siihen ei saanut viitatakaan.
Hän ei voinut kuvitella, millaisia sanoja sopisi käyttää siihen
kysymykseen, jota ei saatu tehdä. Vihdoin hän turvautui rohkeimpiin
ja lyhimpiin sanoihin, tarvitsematta käyttää edes niitäkään. Hän oli
sanonut vain: "Tahtookohan Lottie...?" kun Ralph keskeytti hänet äkkiä,
niinkuin olisi puhunut ensin:
"Hitto vie, sitä en tiedä!" sanoi hän alakuloisella äänellä kuin
seinälle. Sitten hän lisäsi synkästi: "Se riippuu asianhaaroista."
Rouva Bascombin terästyneet aistit ilmaisivat hänen tarkoittavan, että
se riippui siitä, millaisella tuulella Lottie sattui olemaan tullessaan
kotiin.
Ralph liikahti, katsoi kelloon ja sanoi: "He ovat varmasti hyvin pian
täällä. Ehkä olisi hyvä, että katamme pöydän."
He menivät yhdessä ruokasaliin, missä tahrainen liina oli vinossa
pöydällä. Rouva Bascomb otti sen pudistellakseen ja näki samalla
vaistomaisesti, mikä se niistä oli, hieno damastinen liina, jonka hän
oli ostanut Bassetin huutokaupasta. Hän huomasi myös, että siihen oli
poltettu lähtemättömiä hedelmätahroja ja että se oli levitetty pöydälle
panematta huopaa sen alle. Talon tapa oli nähtävästi sellainen, koska
vanhassa hienossa mahonkipöydässä oli valkoisia rakkuloita niissä
paikoissa, mihin kuumat astiat oli laskettu. Hän tajusi Ralphin
huomanneen hänen katsovan niitä, ja kun hän silmäsi poikaansa,
järkytti tämän levoton ilme häntä, koska hän muisti Ralphin näyttäneen
samanlaiselta pelätessään, että Lottie oli pahalla tuulella. Heränneen
huomiokyvyn kaksiteräinen miekka kääntyi jälleen hänen kädessään. Se
ilme ei ainoastaan kuvastanut Lottien töykeyden herättämää tunteellista
pelkoa, vaan myöskin samaa hätää, joka oli Ralphin yllättänyt hänen
ollessaan tunteellinen pieni poika ja avuton äitinsä edessä. Tämä
pistos oli niin odottamaton ja tunkeutui niin syvälle, että se teki
melkein sairaaksi. Hän koetti ajatella muutamia sanoja, joilla voisi
saada Ralphin tuntemaan, kuinka vähän hän nyt välitti pöytäänsä
ilmaantuneista pilkuista. Mutta hän käsitti, ettei sellaisia sanoja
ollut, joihin Ralph uskoisi, koska tunsi äitinsä niin perinpohjin.
Siihen tarvittaisiin vielä monen monta vuotta, ennenkuin hän voisi
uskoa.
Ralph sanoi nyt levottomasti kuin puhuminen olisi tuntunut hänestä
äärettömän vaikealta eikä hän kuitenkaan olisi tohtinut olla puhumatta:
"Minä olen juuri ajatellut erästä asiaa... En oikein tiedä... ajattelin
vain makuutiloja."