Hän ihmetteli jo alusta asti tämän pienen välimatkan tuottamaa
erilaisuutta elämässään. Vähemmän kuin tunnin junamatkan päässä
entisistä oloistaan hän ei olisi täydellisemmin voinut muuttaa kaikkea,
vaikka olisi matkustanut puolen maailman päähän. Hänestä tuntui
ensimmäisinä päivinä ja kuukausina siltä kuin hän olisi poistunut
Ralphin painohuoneen raivostuttavasta kolinasta, paukauttanut oven
kiinni takanaan ja huomannut joutuneensa äänenpitävään koppiin. Tahi
kuin suunniltaan vihastunut lapsi oli hänetkin työnnetty tyhjään
huoneeseen "leppymään". Hänen korvansa soivat kovasti hiljaisuudessa.
Häneltä meni paljon aikaa sisäisen elämänsä sovittamiseen niiden
riitojen, surkeuden ja palaavan vihan puutteeseen, jotka olivat
tehneet hänestä melkein puolihullun ensi vuonna Ralphin naimisiinmenon
jälkeen; ja siihen aikaan kun hän oli eläytynyt uuteen maailmaansa,
uuden elämänsä sisäiseen tyhjyyteen, oli hänessä tapahtunut monta
kummallista muutosta. Hän tuli tietoiseksi jonkunlaisesta arvojen
sisäisestä muutoksesta, joka hämmensi ja huolestutti häntä, mutta jota
näytti jatkuvan hänen tahtomattaan. Se ei johtunut siitä, että hän
ajatteli asioita eri tavalla, vaan siitä, että hän tunsi ne eri lailla.
Tätä tunteittensa hidasta muutosta hän ei näyttänyt voivan mitenkään
hallita. Se jatkui kuin luonnollinen kehitys, kuin yksikseen jätetyn
tulen kekäleiden välttämätön palaminen tuhaksi, joita ei enää ruokita.
Se oli palanut kuumasti kauan aikaa, hänen hyvin perustellun
suuttumuksensa tuli. Vielä kuukausia Harristowniin muuttonsa jälkeen
hän lämmitteli käsiään sillä tietoisuudella, että häntä oli kohdeltu
häpeällisesti ja sillä vakaumuksella, että tämä oli hyvin tärkeää.
Mutta kun ei mitään uutta tilaisuutta ilmennyt näiden liekehtivien
harmien uudestaan sytyttämiseen, paloivat ne matalammiksi, savusivat
ja hajosivat vihdoin tuhaksi. Hän oli vieläkin varma siitä, että
hän oli ollut oikeassa. Mutta tämä varmuus ei suonut hänelle enää
lohduttavaa lämpöä. Entä sitten, vaikka hän olisi ollutkin? Kun tämä
pelkkä vilahdusmainen epäilys, ettei se ehkä ollutkaan niin tärkeää
kuin miltä se hänestä aina oli tuntunut, juolahti hänen mieleensä,
joutui hän jäykistävän väsymyksen valtaan. Jos se, että hän oli
oikeassa, oli menettänyt lämmittävän voimansa, niin minkä elinehdoille
välttämättömän tulen ääressä hän sitten voisikaan lämmitellä? Oliko
tämä ehkä tunteettoman vanhuuden alkua? Oliko hän jo kokenut kaikki ne
mielenliikutukset, joihin hän kykeni?
Tänä kolmivuotisena väliaikana ne hänen elämänsä ainekset, jotka olivat
näyttäneet hänen koko olemassaolonsa perustukselta, erkanivat hänestä
äänettömästi kuin omasta painostaan, niinkuin tyynenä syyspäivänä
vanhat lehdet putoilevat hiljaa puusta, joka aloittaa toista kautta.
Väristen ja avutonna hän katseli niiden putoilemista, voimatta
ajatella, että mitään jäisi hänelle niiden tyystin hävittyä.
Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli lukenut Ralphin kirjeen hänen
avioliitostaan, hän oli ollut täydellisesti syventynyt syytöksensä
laatimiseen Ralphia ja Lottieta vastaan. Häneltä ei ollut puuttunut
aineistoa. Hänen tarvitsi vain kumartua ja poimia sitä kasoista
ympäriltään. Jokainen päivä oli suonut hänelle uuden vääryyden,
uuden kiven lisättäväksi suureen raunioon, joka oli heidän välisensä
vainon merkkinä. Sen latominen yhä korkeammaksi oli suonut raivoisaa
jännitystä. Nyt se oli täydellinen, täydennetty muistomerkki heidän
tekemilleen vääryyksille ja hänen oikeudenmukaisuudelleen. Sen suuresta
kasasta ei puuttunut ainoatakaan vääryyttä.
Siinä se oli, kohoten korkealle. Uuden elämänsä tyynessä
äänettömyydessä hän silmäili sitä vapaa-aikoinaan. Mutta mitä hän
sillä tekisi? Päivä päivän jälkeen seuloi sen peitoksi ajankulun
hienoa näkymätöntä tomua. Se alkoi menettää ääri viivojensa jyrkkää
terävyyttä; eri vääryyksien kaamea särmikkyys kävi hämäräksi, niin
tarkasti kuin hän koettikin tunnustella niitä hekumallisella tuskalla,
jota ne kerran olivat hänelle tuottaneet.
Hän ei ymmärtänyt, mitä hänessä tapahtui, ja se peloitti häntä.
Hän tunsi olevansa vanha ja hirvittävän yksinäinen. Vaistomainen
kääntyminen miesvainajan puoleen tapahtui nyt useammin kuin ennen, ja
sitä oli nyt vaikeampi torjua monilla tyhjänpäiväisillä harrastuksilla,
jotka olivat olleet hänen turvanaan tätä kaipuuta vastaan. Hän uneksi
Johnista jälleen enemmän kuin vuosikausiin. Ja nyt hänen tulissaan
seisoi pieni pojantytär vainajan rinnalla. Molemmat kohdistivat häneen
tummista, syvällä sijaitsevista silmistään tarkkaavaisen, odottavan
katseen, että hän tekisi jotakin muuta kuin mitä teki, ja se heitti
hänet sellaiseen hämmentävään hätään, että hän heräsi usein vapisten ja
käsivarret ojennettuina, suojellakseen itseään heidän katseeltaan. Mitä
he toivoivat hänen tekevän? Mitä hän muutakaan voi tehdä? Mitä muuta
hän olisi milloinkaan voinut tehdä?
Hän kokosi toivottomasti itselleen kaikki harristownilaiset
jokapäiväiset harrastuksensa. Ne olivat samanlaisia kuin ennenkin,
vieläpä parempiakin, enemmän hänen muuttumattoman makunsa mukaisia. Ne
olivat aina ennen riittäneet. Miksi ne nyt näyttivät niin säälittävän
mitättömiltä tässä hautovassa hiljaisuudessa, joka levisi hänen
ympärilleen jokaisena joutilaana hetkenä?
Hän alkoi pelätä erästä kysymystä, joka tunkeutui hänen mieleensä kuin
kaukainen, puolittain kuultu ääni sellaisina hetkinä, jolloin hänen
mieltään eivät askarruttaneet toimeliaat ajatukset. Se kysyi häneltä:
"Mitä tällainen oikeassa oleminen ja muiden tekemien vääryyksien
miettiminen kannattaa, ellei se auta sinua palvelemaan sitä ainoata
inhimillistä olentoa, joka tarvitsee sinua?"