Eräänä iltapäivänä kesäkuun lopulla rouva Bascombin Harristownissa
oleskelun kolmantena vuonna hän meni kauppakadulle ostamaan
kaikenlaisia ompelutarpeita matkaompelulaatikkoonsa. Vuoroveden vuoksi
ja luode, jotka huuhtelivat häntä ylös ja alas ja edestakaisin, olivat
saattaneet hänet taas kerran siihen hetkeen, jolloin piti ajatella
matkustamista Columbian kesäkursseille. Hänen tavalliset kesätoverinsa
tekivät tavallisia matkavalmistuksia, ja hänkin ryhtyi koneellisesti
omiinsa.
Kun hän kääntyi rohdoskaupan nurkassa, näki hän erään suuren,
kolhiutuneen auton pysähtyvän sen edustalle kiveyksen viereen ja
kuuli siitä lintujen visertelyn tapaista juttelua, joka ilmaisi
nuorten tulleen sillä huviretkelle. Hänen korvansa, joka oli tottunut
tarkkaamaan seudun oman nuorison esiintymistä, määritteli tämän joukon
vähemmän säädyllisiksi henkilöiksi, sellaisiksi, jotka huutavat ja
nauravat julkisuudessa vielä kovemmin ja kimeämmin kuin ne, joiden
voidaan luulla olevan heitä yhtä tai paria yhteiskuntaluokkaa ylempänä.
Hän muisti, että nyt oli lauantai-iltapäivä ja että kehruu- ja
kaulustehtaat olivat aloittaneet kesätoimintansa suomalla apulaisilleen
puolen päivän viikottaisen loman. Nämäkin olivat luultavasti
tehtaantyttöjä ja -poikia.
Hän tunsi todellakin heidät, kun räikeästi pukeutuneet tytöt ja
asultaan huolimattomat pojat alkoivat äänekkäästi purkautua esille
vanhan auton koriin sulloutuneesta kasasta. He olivat hänen entisestä
kotikaupungistaan, Gilmanvillen poikia ja tyttöjä, jotka olivat
viettäneet vuoden hänen luokkahuoneessaan vain vähän aikaa sitten siitä
päättäen, kuinka hänen ikäisensä ihmiset laskevat aikaa. He kuuluivat
siihen sarjaan, joka sivuutettuaan pakollisen kouluiän heti kiiruhtaa
kauppoihin ja tehtaisiin ansaitsemaan hyviä palkkoja, sitten tuhlaten
ne suruttomasti hirvittäviin mielipukuihinsa. Hän näki sentään,
etteivät ne kuitenkaan kuuluneet siihen itsepintaiseen luokkaan, joka
paaduttuaan ajautuu ojennuslaitoksiin, sairaaloihin ja vankiloihin. He
olivat vain tavallisia nuoria, jotka elämän tarttuessa heihin joutuvat
ala-arvoisiin naimisiin — useinkin pakosta tai huonompien ravintoloiden
tarjoilijattariksi tai tehtaitten umpikujiin.
Hän huomasi nyt tuntevansa heidät, ei ainoastaan yhteisesti, vaan
vieläpä yksityisestikin, kun he hyppivät ja putoilivat ja kapusivat
ulos autosta. Opettajanmuistinsa avulla hän tiesi heidän nimensäkin...
Gertie Baumann, Budd Stone, Pete Daugherty, Mamie ja Minnie Flacker,
Gladys Wood, Bill Weismann, Mike Connelly, Flora Johnson... se oli
kuin hänen luokallaan tapahtuva nimenhuuto. Hän tiesi, millainen kurja
menneisyys oli heidän takanaan ja kuinka kurja tulevaisuus heitä
odotti. Kuin jokainen kokenut opettaja, tiesi hänkin tämän kaiken
heihin luomastaan yhdestä silmäyksestä, kun hän kiersi kadunkulman
matkallaan ostamaan neuloja ja lankaa ja hakasia ja renkaita.
Hekin tunsivat hänet, kuten kaikki muutkin Gilmanvillessä. "Ah, hyvää
päivää, rouva Bascomb!" huusivat he hänelle tavalliseen äänekkääseen
hyväntuuliseen tapaansa. "Teidät nähdessämme meistä tuntuu siltä kuin
olisimme kotonamme. Mutta he eivät ajatelleetkaan pysähdyttää häntä
pitempiin puheisiin. He eivät olleet koulussa päässeet rouva Bascombin
suosikeiksi eivätkä nytkään olleet sellaisia entisiä oppilaita, joihin
rouva Bascomb kiinnittäisi erityisesti huomiotaan.
Mutta rouva Bascomb pysähtyikin äkkiä itse ja katsoi heidän ohitseen
autoon jääneeseen olentoon, kalpeaan pikku tyttöön, joka oli juuri niin
pitkä, että hänen syvät, tummat silmänsä näkyivät istuimen kädensijan
yläpuolelta.
Vilkkaat nuoret ihmiset, jotka parveilivat opettajan ohi juomaan
jäätelösoodaa, säikähtyivät nähdessään hänen kasvojensa äkkiä
kalvenneen. He käänsivät päänsä nopeasti, näkivät, ymmärsivät ja
alkoivat selittää puhuen kaikki samalla kertaa:
"Niin, hyväinen aika sentään! Me otimme tuon pienen Bascombin tytön
mukaamme!"
"Ja tässä on hänen mummonsa."
"Mitä sinä ajattelet siitä?"
"Eikö se ole merkillistä?"
"Emme olisi osanneet sitä ajatellakaan."
Kaikki se, mitä he tiesivät rouva Bascombin ja hänen poikansa perheen
välisistä suhteista, muistui nyt hitaasti heidän mieleensä. He
vaikenivat äkkiä hämillään ja katsoivat toisiinsa. Muuan tyttö alkoi
touhuta kömpelön suopeasti keksiäkseen jonkun keinon hämmennyksen
haihduttamiseksi. "Minä uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, ettette
ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin, rouva Bascomb. Saammehan tuskin
milloinkaan enää nähdä teitä siellä päin. Hän on meidän korttelimme
sukkelin nulikka. Sakkimme nimittää häntä maskotikseen. Katsohan tänne,
Dids. Katsohan tänne ja sano hyvää päivää isoäidillesi."
He työnsivät rouva Bascombin takaisin auton luo lörpötellen kiihkeästi
ja kokoontuivat hänen ja pikku tytön ympärille, kun näiden kahden
välinen kohtaus oli hetkiseksi herättänyt heissä huvia. Sitten sanoi
eräs tyttö: "Jätetään hänet rouva Bascombin luo niin pitkäksi ajaksi,
että ehdimme juoda soodamme. Hänen äitinsä sanoi minulle, ettei hän
saa juoda mitään tänään. Hän on äsken ollut hieman kipeä, eikä hänen
vatsansa ole vieläkään oikein kunnossa. Ja hänestä tuntuisi niin
tylyltä, ellei hän saisi samaa kuin mekin. Te voitte kai olla hänen
luonaan hetkisen, rouva Bascomb?"
"Kyllä", sanoi rouva Bascomb avaten auton oven ja istuutuen tyttösen
viereen, joka oli tuijottanut häneen juron äänettömänä.
Kun äänekkäät nuoret ihmiset parveilivat tiehensä, sanoi hän lapselle
hiljaa: "Kuinka sinä voit, kultaseni?"
"Minä voin hyvin", sanoi lapsi heti hämmästyttävän vilkkaasti ja
varmasti. Hän ei kääntänyt silmiään harmaatukkaisesta, silmälaseja
käyttävästä naisesta, jonka sormikkaihin pistetyt kädet vapisivat niin
kummallisesti hänen sylissään.
Rouva Bascomb riisui sormikkaansa ja puristi lapsen kädet omaansa,
hennot, pienet, likaiset kädet, joissa kynsien alustat olivat mustat.
Pieni tyttö ei vetänyt niitä pois. Mutta ne eivät myöskään vastanneet
valkoisten vapisevien sormien hiljaiseen puristukseen, vaan pysyivät
liikkumattomina kuin lapsi ei olisi tiennyt, kuinka hänen pitäisi
menetellä. Hän ei näyttänyt ujolta, mutta oli valpas, tarkkaavainen ja
varuillaan.
"Eivätkö autoretket ole hauskoja?" kysyi rouva Bascomb. "Minäkin pidän
niistä, mutta pääsen niin harvoin mukaan."
"Minä ajan joka lauantai-iltapäivänä tänä kesänä", sanoi
tyttönen. "Mamie ja Gertie sanoivat minulle niin. Minä saan käydä
elävissäkuvissakin. Niin me aiomme tehdä tänäkin iltapäivänä, mennä
eläviinkuviin. Bill sanoi, että siellä on nyt tavattoman hauskaa."
"Salliiko äitisi sinun käydä elävissäkuvissa?" kysyi rouva Bascomb
vasten tahtoaankin.
"Ei äiti tiedä ollenkaan, että minä olen täällä", vastasi lapsi
ylpeästi. "Sakki tuli ja otti minut mukaansa, kun äiti oli mennyt
kaupungille, ja se vie minut takaisinkin, ennenkuin hän ehtii Baumannin
taloon. Hän ei saa tietää, että minä olen käynyt täällä."
Rouva Bascomb ei oikein tajunnut tätä, mutta ei uskaltanut tehdä liian
monta kysymystä. Hän istui ääneti hetkisen katsellen lasta, joka ei
ollut kääntänyt silmiään hänestä siitä asti kun hän astui autoon.
Pikku tytöllä oli vaaleanpunainen silkkipuku, jonka lyhyt hame
oli helmasta pyöristetty poimuiksi. Näiden kiinnittäminen oli
niin hätiköimällä neulottu, että toisin paikoin näkyi risaisia
pallistamattomia laitoja. Huonosti sopivan puvun etupuoli, joka
latteana peitti lapsen laihan ruumiin, oli täynnä suklaatahroja, jotka
oli pyyhitty pois, mutta joita ei ollut koetettu tyystin hävittää.
Selässä näkyivät pudonneen hakasen kohdalta likaiset alusvaatteet.
Karheat valkoiset pumpulisukat olivat rytyssä laihojen säärten
ympärillä, ja väljät valkoiset kengät olivat likaiset.
"Minä olen juhlapuvussa tänään", sanoi pienokainen. "Mamie nuuski
esille juhlapukuni äidin tietämättä."
"Minä näen sen", sanoi rouva Bascomb. "Puku onkin hyvin kaunis."
Pienokainen katseli pukuaan, siveli sen likaantuneita laskoksia hellien
ja suuntasi jälleen tarkastelevan katseensa isoäitiin. Se, mitä he
ilmaisivat toisilleen sanoilla, oli vain pieni osa siitä, mitä tapahtui
heidän välillään. Lapsi siirtyi nyt hieman lähemmäksi, laskien toisen
käsivartensa rouva Bascombin syliin.
"Tahtoisitko katsella, mitä minulla on käsilaukussani?" kysyi rouva
Bascomb ja avasi sen. "Pienet tytöt haluavat joskus leikkiä niillä
esineillä, joita siellä on."
"Saat lyödä vetoa vaikka hengestäsi, että minä tahdon", sanoi
pienokainen kiihkeästi. "Äiti ei salli minun milloinkaan koskea
omaansa. Hän sanoo minun särkevän jotakin."
Rouva Bascomb siirsi laukun punasilkkiseen syliin ja katseli sitten
pientä tyttöstä, joka silmäkulmat rypyssä tarkasteli sen sisältöä. Hän
otti sieltä avainrenkaan, toiselta puolelta liimatun kangaskaistaleen
ja pienen kynäveitsen, alkaen tutkia niitä pää kumarassa. Hänellä oli
komea tukka, paksu, tumma ja pitkä. Se riippui suorina, harjaamattomina
kiharoina hänen hartioilleen ja oli sidottu syrjään hänen otsaltaan
tummanpunaisella nauhalla. "Mihin eläviinkuviin sinä aiot mennä,
kultaseni?" kysyi rouva Bascomb. "Tiedätkö sen kappaleen nimeä?"
"Varmasti minä tiedän", sanoi lapsi vilkkaasti. "Sen nimi on 'Villiä
rakkautta', niin se on." Hän näytti kangaskaistaletta. "Mihin sinä tätä
käytät?" kysyi hän.
"Minä paikkaan sillä murtuneita esineitä. Katsohan nyt, tämä puoli
on liimattu, ja tämä on hyvin vahvaa kangasta. Sillä voidaan korjata
melkein millaisia rikkinäisiä esineitä tahansa."
"Enkö minäkin saisi liimata sillä jotakin?"
"Minä en näe mitään täällä", sanoi rouva Bascomb katsellen auton
jokaiseen soppeen, "mutta aina on paljon sellaisia murtuneita esineitä,
jotka ovat korjauksen tarpeessa. Jos vain voisit tulla minun kanssani
kotiin hetkiseksi, löytäisin sinulle heti paljon liimattavia esineitä.
Meillä olisi niin hauskaa. Minä leikin niin mielelläni paperinukeilla
ja osaan niin paljon satuja. Oletko sinä kuullut satua hyvästä
jättiläisestä ja pienestä pojasta, jolla oli nahkahousut?"
"Mistä jättiläisestä?"
"Ah, tuollaisesta hyvin, hyvin suuresta miehestä, joka on ison
rakennuksen pituinen. Samanlaisesta jättiläisestä kerrotaan myös Jaakko
Jättiläistentappaja nimisessä sadussa."
"Mikä se Jaakko Jättiläistentappaja oli?"
"Hyväinen aika, etkö ole koskaan kuullut puhuttavan Jaakosta? Hyvä on,
minä kerron senkin sinulle."
Jäätelösoodat oli nyt juotu loppuun. Äänekäs joukko syöksyi pois
rohdoskaupasta ja kokoontui yhteen ryhmään käytävälle jutellen,
nauraen, tuijottaen ohikulkijoihin, tyrkkien toisiaan sinne tänne,
kirkuen ja puristellen toisiaan, teeskennellen kuin he eivät olisi
tienneet, että heihin katsottiin, ja kuunnellen siis lyhyesti sanoen:
nauttien iltapäivälomastaan. Mamie Flacker huomasi molemmat autossa
ja lähestyi heitä suopeasti hymyillen. "No niin, te molemmat näytätte
tulevan mainiosti toimeen yhdessä", sanoi hän nojaten auton reunan
yli ja koettaen kutittaa pienokaista, joka siirtyi lähemmäksi rouva
Bascombia.
"Eikö hän ole sukkela tenava?" jatkoi Mamie, koettamatta lausua
sanojaan lapsen kuulematta. "Mamma sanoo että hän on ikäisekseen
vallan ihmeellinen. Hänen äitinsä tuo hänet meille usein ja jättää
hänet äidin luo niin kauaksi aikaa kuin hän viipyy kaupungilla. Didsin
isä on hieman hupsumainen ja hädissään senvuoksi, että hänen rouvansa
kuljeskelee kaupungilla liian paljon, ja siksi rouva ei kerrokaan
siitä hänelle. Jos Didsin äiti sattuu tulemaan kotiin ennen häntä,
kertoo hän olleensa meillä ompelemassa äidin kanssa. Onhan olemassa
paljon keinoja, joilla voi pettää liian juonikkaita miehiä." Hän nauroi
ja laski ystävällisesti kätensä pienokaisen pörröiselle tukalle.
"Dids on sellainen pieni hullunkurinen vekkuli, että hän naurattaa
äidin useinkin melkein kuoliaaksi ovelilla tempuillaan. Kukaan ei
voi aavistaakaan, mitä hän milloinkin aikoo sanoa. Me otamme hänet
niin mielellämme mukaamme. Hän on sitäpaitsi hyvä pieni tyttö. Hän ei
koskaan kantelisi äidistään, vai mitä, Dids?"
"En ikinä!" sanoi lapsi koettaen katsoa, kuinka avaimet saatiin pois
renkaasta.
"Hän voi säilyttää salaisuuden yhtä hyvin kuin aikaihminenkin", sanoi
Mamie lämpimästi. "Te voitte luottaa häneen siinä. Te ette ehkä voi
uskoa sitä, mutta tämä on jo kolmas kerta, kun otimme hänet mukaamme
eikä hän ole koskaan sanonut mammalleen muuta kuin että hän on ollut
meidän talossamme koko ajan. Pojat haluavat hänet niin mielellään
mukaansa. Hän vastaa heille aina niin terävästi, vaikka he koettaisivat
pimittää häntä kuinka paljon tahansa. Hän naurattaa meitä kaikkia, vai
mitä, Dids? Ja se onkin juuri parahiksi hänen äidilleen, kun niikseen
tulee, koska hän ei ota Didsiä mukaansa lähtiessään huvittelemaan. Jos
hänen äitinsä osaa pettää hänen isäänsä, osaa Dids luullakseni pettää
äitiänsä, vai mitä, Dids?"
"Kyllä", vastasi lapsi hajamielisesti, kilistellen avainnippua.
"Kuulkaahan nyt, Mamie", sanoi rouva Bascomb, "tehän voisitte sallia
Didsin tulla minun luokseni iltapäiväksi. Hän olisi vain haitaksi
teille nuorille, kun menette eläviinkuviin. Luovuttakaa hänet minulle
ja tulkaa sitten noutamaan hänet, kun olette valmiit lähtemään
takaisin. Minä asun keskimmäisen koulurakennuksen vieressä, suuressa
valkoisessa talossa, jossa on pitkät pylväät."
"Hyvä on, rouva", sanoi Mamie kevyesti. "Jos Dids vain haluaa, saa hän
mennä. Haluatko sinä mennä mieluummin sinne, Dids? Tahdotko sinä lähteä
mukaamme vai menetkö mieluummin isoäitisi luo?"
Lapsi ei vastannut. Hän painoi päänsä kumaraan näyttäen ensi kerran
hieman ujolta.
"No, kultaseni, kummanko sinä valitset?" kysyi Mamie kumartuen hänen
puoleensa. "Haluatko sinä mennä mummosi luo?"
Lapsi näytti melkein näkymättömästi pudistavan päätänsä.
"Hän sanoo lähtevänsä mieluummin eläviinkuviin", selitti Mamie,
suoristaen selkänsä ja katsoen anteeksipyytävästi rouva Bascombiin. "Me
lupasimme hänelle, että..."
Rouva Bascomb mumisi jonkin puolittain kuuluvan myöntymisen tähän
päätökseen, suuteli lasta ja laskeutuen kadulle autosta kääntyi
poispäin. Mutta kadunkulmassa hän kuuli hiljaista kapsetta takaansa ja
tunsi pienen luisevan käden tarttuvan omaansa.
"Hän on luullakseni muuttanut mieltänsä", huusi Mamie nauraen. "Hyvä
on, Dids. Sinä olet lääkärinä."
Rouva Bascomb tuli takaisin pari kolme askelta, puristaen pientä,
likaista kättä lujasti omaansa. "Muistatte kai, Mamie, että se on
seuraava talo koulurakennuksesta", toisti hän.
Jotakin juolahti Mamien mieleen juuri nyt, kun hän siirsi katseensa
lapsesta entiseen opettajaansa, joka näytti kauhistuttavan puhtaalta
raudanharmaassa, hyvin sopivassa puvussaan ja tahrattomassa
liinakauluksessaan. Oma kouluaika muistui hänen mieleensä ja pani
hänet nauramaan. "Kuulkaahan nyt, rouva Bascomb, minä tunnen teidät.
Älkää puhdistako häntä älkääkä tehkö mitään muutakaan, koska hänen
mammansa saa siinä tapauksessa kaikki ilmi. Minä en tahdo paljastaa
hänen omaisilleen, että meidän on tapanamme ottaa hänet mukaamme.
Teidän pitää jättää hänet sellaiseksi kuin hän nyt on. Minulla on hänen
vanhat vaatteensa ja kenkänsä täällä mukanani, ja me puemme ne hänen
ylleen palatessamme Gilmanvilleen. Teidän pitää jättää hänet yhtä
tahraiseksi kuin hän nyt on, muutoin joudumme rettelöön. Lottie on
kyllä hyväluontoinen, mutta hän joutuu helposti suunniltaan sattuessaan
sellaiselle tuulelle... uskokaa vain _minua_..."
"Minä en koskekaan häneen", lupasi rouva Bascomb katsoen pienokaiseen.
Kun he lähtivät matkaan yhdessä, kysyi hän iloisella äänellä:
"Tahtoisitko sinä, että kertoisin sinulle sadun nyt heti kävellessämme
eteenpäin? Osaan erään hyvin mukavan kiltistä, pienestä räätälistä,
joka tappoi seitsemän kärpästä yhdellä lyönnillä voileivälleen ja sai
sitten jälkeenpäin kokea kaikenlaista jännittävää."
Pienokainen nyökkäsi ja heitti päänsä taaksepäin, voidakseen katsoa
isoäitiä kasvoihin hänen puhuessaan.
He olivat lopettaneet tämän sadun päästessään rouva Bascombin
huoneeseen, ja kun hän istuutui ja otti lapsen syliinsä, kysyi hän:
"Mistä sadusta sinä nyt pitäisit?"
"Voi, en minä tiedä", sanoi tyttö epämääräisesti, hengähtäen syvään
tyytyväisyydestä. Hän kiersi toisen käsivartensa rouva Bascombin
kaulaan ja nojautui häneen.
"Millaisista saduista sinä enimmän pidät?" kysyi rouva Bascomb.
"Keijukaissaduistako? Vai sellaisistako oikeista saduista, joissa
kerrotaan oikeista lapsista?"
"Millaisia ne keijukaissadut ovat?" kysyi lapsi.
Rouva Bascomb vaikeni hetkiseksi. "Etkö ole milloinkaan kuullut
kerrottavan keijukaisista, kultaseni?" kysyi hän hiljaa.
Pienokainen pudisti päätänsä, ja hänen kasvonsa olivat niin vakavat
kuin hän olisi syyllinen. "Minä en ole koskaan ennen kuullut mitään
satuja", sanoi hän. "Rouva Flacker kertoi minulle vain kerran, kuinka
hänen pieni poikansa oli polttanut kätensä melkein poikki."
Heidän silmänsä kohtasivat jälleen toisensa pitkässä, syvässä katseessa.
Rouva Bascomb mutisi umpimähkään: "No niin, luuletko sinä pitäväsi
saduista?"
Lapsi nyökkäsi ja mutisi: "Kyllä." Mutta kumpikaan ei ajatellut,
mitä oli sanonut. Lapsen silmät avautuivat yhä suuremmiksi. Hänen
herkkäpiirteinen suunsa värähteli, ja äkkiä hän purskahti niin
äänekkääseen, katkeraan itkuun, että kyynelet valuivat virtanaan hänen
kalpeille, likaisille poskilleen. Itkiessään hän kiersi yhä lujemmin
käsivartensa rouva Bascombin kaulaan.
Hänen isoäitinsä ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Hän ei kysynyt
lapselta itkun aihetta eikä koettanut hillitä nyyhkytyksiä. Liikutetun
keski-ikäisen henkilön avuttomaan tapaan hän sieppasi vain nenältään
silmälasit, joiden takana hänen omat silmänsä olivat täyttyneet
kyynelillä, laski ne äkkiä pöydälle ja kiertäen molemmat käsivartensa
lapsen ympärille puristi häntä lujasti ja hellästi.
Pienokainen, joka ilmeisesti itki niin katkerasti kuin vain taisi,
painoi päänsä isoäidin rintaa vasten ja kaivautui kiinteämmin
ympäröivien käsivarsien syleilyyni.
Hänen päänsä yläpuolella oli pidätetyn itkun irvistys vääntänyt
rouva Bascombin kasvot kummallisen näköisiksi. Mutta hän ei itkenyt.
Hän istui tyynesti paikallaan pidellen lasta, kunnes hänen omaa
rauhallisuuttaan oli virrannut pieneen hänen sylissään lepäävään
olentoon.
Lapsi lopetti itkunsa yhtä nopeasti kuin oli aloittanutkin ja
suoristautui, hieroen nyrkeillä silmiään. "Sinä lupasit, että
saisin liimata joitakin särkyneitä esineitä yhteen", sanoi hän
tuttavallisuuden ja varmuuden tyynnyttämällä äänellä.
Hän katsoi isoäitinsä kasvoihin ja hymyili nyt ensi kerran.
Rouva Bascomb haukkoi ilmaa kuuluvasti huohottaen. Mutta hän sanoi heti
vakavan iloisella äänellä: "Niin minä lupasinkin. Ja nyt minä näytän.
Me liimaamme yhdessä paljon särkyneitä esineitä kokoon."
* * * * *
Kello viiden aikaan rouva Bascomb katseli auton jälkeen, heilutellen
nenäliinaansa vastaukseksi pikku käden huiskutukseen. Hän tunsi itsensä
rauhallisemmaksi kuin milloinkaan ennen Harristowniin tulonsa ja
Ralphin naimisiinmenon jälkeen... ehkä tyynemmäksi kuin syntymästään
saakka. Eikä hänen tietoisuudessaan ollut kuitenkaan muuta kuin
varmuus, että hänen elämäänsä oli tullut käännekohta ja että hänen
edessään oli uusi tie, joka vei jonnekin — hän ei tiennyt minne.
Hänen järkensä nousi sitä vastaan kiihtyneenä ja tarttui häneen
koettaen temmata hänet takaisin tyhmyydestä, jos hän koettaisi saada
aikaan jotakin, minkä hän itsekin tiesi mahdottomaksi. Mutta hän oli
nähnyt liian paljon järkeilyn avuttomuutta. Olihan olemassa toinenkin
ratkaisu kysymyksiin, joihin kiusattu järki ei kyennyt vastaamaan.
Omituista, ettei hän ollut ajatellut sitä ennen.
Hän käänsi selkänsä järjelle ja poikkesi päättävästi uudelle polulle.