Rouva Bascomb olisi voinut ilmaista toisen syyn siihen hajamieliseen
ilmeeseen, joka usein väikkyi hänen kasvoillaan. Se johtui eräästä
toivosta, ihan aiheettomasta kylläkin, sillä mitäpä hänellä
olisi ollut toivottavaa sen lisäksi, mitä hänellä jo oli? Se ei
nähtävästi milloinkaan oikein haihtunut hänen mielestään, sillä
ulkonaisten tapahtumien virran vähänkin hidastuessa hän oli siitä
tuskallisesti tietoinen. Hän tunsi tämän odottamisen kovin vaivaavaksi
ja väsyttäväksi, ikäänkuin alituisesti olisi sellaisen henkilön
kuuntelevalla, jännittyneellä kannalla, joka on unohtanut hyvin tutun
nimen, ja pakottanut alitajuntansa sitä ajattelemaan, joka hetki
odottaen sen kohoavan äkkiä muistiinsa.
Mutta rouva Bascomb tunsi, ettei hän ollut unohtanut mitään. Hän ei
olisi voinut pakottaa alitajuntaansa odotamaan mitään, koska oli ihan
varma siitä, ettei hänellä ole sieltä mitään haettavaa. Ja kuitenkin
hän miellyttävän elämänsä jokaisena lomahetkenä tunsi jännittävänsä
korviaan sen varalta, mikä tuntui olevan melkein siellä, jos hän vain
voisi sen muistaa, vain ajatella sitä.
Se oli tavattoman väsyttävää, tämä hapuileva etsiminen pimeässä. Mutta
se ei haihtunut eikä heikontunut päivien kuluessa, kuten hänen suureksi
hämmästyksekseen viimevuotiset raivonpuuskat ja kiukut paloivat loppuun
ja katosivat olemattomiin. Päinvastoin tämä heikko hapuileminen ja
kopeloiminen kiihtyi levottomuuden epämääräisestä tunteesta, jonka
ulkonainen toimeliaisuus helposti karkoitti, alituiseksi tuskaksi,
josta tuli hyödytön katkera ikävöiminen, kun puolitietoisuuden
hämärästä hänen etsimänsä päämäärä alkoi häämöittää... ah,
täydellisesti saavuttamaton päämäärä!
Hänen oikeutetun vihansa liekit himmensivät sitä ensi vuotena
kuukausia kuukausien jälkeen. Ja vielä sittenkin, kun nämä savuavat
liekit alkoivat lauhtua uusien vääryyksien puutteesta, leimahtivat
ne korkealle piilottaakseen nopeasti tämän epämääräisen kaipuun joka
kerta kun se ajelehti lähemmäs. Ja vielä senkin jälkeen kun hän tiesi
tällä tavalla odottavansa, vastoin tahtoakin, jotakin mahdollisuutta
lemmikkinsä hoitamisen jatkamiseen, oman avuttoman lemmikkinsä, joka
oli menettänyt ainoan auttajansa, synkensi tätä tietoa entisten
vihaisten huutojen äkillinen myrsky: "Minäkö hänestä luovuin? Vielä
mitä? Minuthan karkoitettiin, julmasti ajettiin pois, enkä saisi tulla
takaisin!"
Hänen oman varmuutensa itsesuojeleva ryöppy helisteli kumoamattomia
syitään ja tukahdutti hänen sydämensä järjettömän muminan.
"Mahdottomuuksien ajatteleminen ei ollenkaan kannata!" sanoi
johdonmukaisuus hänelle selvästi ja päättävästi. "Se on päätetty luku.
Sinä koetit kaikkia mahdollisia keinoja, vieläpä enemmänkin. Sinä
siedit ja teit enemmän kuin kukaan toinen nainen olisi uneksinutkaan
voivansa tehdä etkä sentään saanut aikaan mitään muuta kuin että
katkeroitit kaikkien mielen. Se oli täydellisesti ratkaiseva. Ei ollut
olemassa pienintäkään mahdollisuutta, jota et tutkinut."
Johdonmukaisuus lisäsi upeillen hänen itsekkyyttään ja itserakkauttaan,
mikä pakotti hänet tarkkaamaan sitä hyödyllistä, miellyttävää ja
suuresti arvossa pidettyä elämää, jota hän nyt vietti. "Voiko
mikään nainen kaivata vielä jotakin muuta? Sinä saat nyt nauttia
elämänaikuisen sivistyksesi ja vanhurskautesi palkintoa. Tässä
kaupungissa ei ole kunnioitettavampaa kansalaista. Unohda tuo elämäsi
ainoa onneton syrjäkohtaus. Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä
monien ympärilläsi elävien naisten pitää unohtaa. Päinvastoin kuin
he, sinä et voi moittia itseäsi mistään — sinun laitasi on ihan
päinvastoin. Sinä olet täydellisesti suorittanut naiselliset tehtäväsi.
Elä sinäkin nyt, kuten miehet elävät, itselleen ja työlleen. Karkoita
läheiset persoonalliset suhteet päästäsi miesten tapaan. Se ei ole
ainoastaan järkevää, vaan vieläpä ainoa teko, joka on mahdollinen.
Etkö sinä salli Lottien ja Ralphin käyttää hyödykseen omaa taloasi,
vastustamatta sitä sanallakaan? Kuka toinen anoppi olisi niin
jalomielinen?"
Hänellä oli paljon tällaista lohdutusta, muun mukana yleinen mielipide,
johon hän aina oli niin tukevasti nojannut. Se ei jättänyt häntä pulaan
nytkään, vaan sanoi hänelle: "Sinun asemassasi ei ole mitään tavatonta.
Se on melkein yhtä yleistä kuin olla naimisissa. Se on selviö, etteivät
poikien äidit voi tulla toimeen miniänsä kanssa. Kaikkialla ympärilläsi
ovat mitä hienoimmat naiset sinun asemassasi. Välittävätkö he sitä,
ettei heitä enää pakoteta vanhojen naisten ahdasmielisten, ahdistavien
persoonallisten suhteitten maailmaan? Ei, heidät on vapautettu siitä.
He kohdistavat voimansa toimeliaisuuden muille aloille. Heidät on
vapautettu naisellisten persoonallisuuksien ahdasmielisyydestä. Ja
jokainen ihailee heitä senvuoksi. Jokainen ihailee sinuakin. Jokainen."
Niin, kaikki oli hyvin tai melkein niin hyvin kuin se voi ollakin
tässä maailmassa. Ja vaikka se ei olisikaan hyvää, ei hän voinut
sitä mitenkään auttaa. Hän opetteli tämän tosiseikan yhä uudestaan,
ajatellen joka kerta pääsevänsä siitä rauhaan. Yhä uudestaan hän
asettui, pysyväisesti, ajatteli hän, tähän miellyttävään, hyödylliseen
ja tyydyttävään elämäänsä. Hän pani paljon arvoa sille aatteelle, että
hän nyt eli kuin hänen ikäisensä mies tai kuin hän luuli ikäistensä
miesten elävän — kokonaan itselleen ja työlleen, kuluttaen aikansa vain
ulkonaisessa toimeliaisuudessa ja täydellisesti luopuen sisäisestä
persoonallisesta elämästään. Hän hankki itselleen kaikkea, mitä vain
voi ajatella jo ennenkin halunneensa, vaikkakin epämääräisesti:
kauniita, pitseillä reunustettuja alusvaatteita, silkkisukkia,
sellaisia herkullisia ruokia, jotka olivat hänestä aina tuntuneet
liian yleisiltä ja kalliilta. Hän kävi säännöllisesti kähertäjän luona
hoidattamassa tukkaansa ja hankki itselleen vallitsevan muodin mukaisia
pukuja. Mutta hän nautti kaikesta tästä hyvin vähän, unohtipa usein nuo
kalliit herkutkin syömättä niin pitkäksi ajaksi, että ne kuivuivat, ja
hän kyllästyi ja kävi alakuloiseksi niinä tunteina, jotka hän kulutti
hiustensa hoidossa.
Hänen oli helpompi keskittää tarkkaavaisuutensa työhön. Hän oli
aina pitänyt ammatistaan: se oli merkinnyt hänelle enemmän kuin
hän oli luullutkaan ja auttanut häntä elämässä paremmin kuin
mikään muu. Ei kukaan toinen opettaja käynyt niin säännöllisesti
opettajien kokouksissa eikä kasvatusyhdistyksissä. Ei kukaan
ajatellut enemmän opettamisen pulmia, kuria, järjestystä eikä ollut
valmiimpi valiokuntien töihin; ei kukaan lukenut sen uskollisemmin
kasvatusopillisia aikakauskirjoja eikä tunnollisemmin pysytellyt
aikansa tasalla. Tämä keskittyminen hänen ammatissaan toimitti
hänelle monia tunteja, usein kokonaisia päiviäkin, jolloin hän näytti
vihdoinkin saavuttaneen sen, mitä hän kuvitteli keski-ikäisen miehen
suhteeksi elämään, kun elämän tärkeät puolet näyttivät todella koskevan
sitä, kuinka laajalti tai syvälti maantiedettä opetettiin viidennen
luokan lapsille, tai kuinka suuressa määrin kaikkia nykyaikaisia
lasten joukossa ilmenevän persoonallisen aloitekyvyn ilmauksia voitiin
sovittaa oikeaan käytäntöön veroilla ylläpidettävissä amerikkalaisissa
yleisissä kouluissa.
Hän kokosi tällaisia aatteita yhä korkeammaksi pinoksi sydäntuskilleen,
luullen siten ne piilottavansa. Mutta pinon paikallaan pysyttämiseen
vaadittiin alituisia ponnistuksia. Jokaisella väliajalla — jonakin
unettomana yönä, pari päivää kestävän sairauden aikana tai kun hänen
piti odottaa jotakin junaa tunnin verran — hän tunsi tuulen nousevan
jostakin kaukaisesta elämän kolkasta ja puhaltavan hiljaa ja yhtämittaa
kaikkiin näihin kuin vyöryvä hiekkaläjä, jättäen hänen ahdinkonsa
kovaksi ja paljaaksi ja suuremmaksi kuin hänen viime kerralla sitä
uhmatessaan.
New York saattoi ehkä kuitenkin suoda hänelle suurimman huojennuksen.
Hän käytti sitä, niinkun sydäntuskia kärsivä ihmiskunta, joka
on kaivannut onnea, aina on käyttänyt suuria joukkoja — kuin
nukutusainetta nälän tukahduttamiseksi. Nuo lukemattomat miehet ja
naiset, joiden tulva alituisesti uudistui jostakin suuresta milloinkaan
tyhjentymättömästä säiliöstä, syöksyen hänen ohitseen Niagaran
kaltaisella pauhinallaan, huumasivat hänen suhteellisuuden tunteensa.
Mitä merkitsi yksi enemmän tahi vähemmän sellaisissa laskemattomissa
miesten ja naisten joukoissa? Mitä se vaikutti, ettei muuan pieni
tyttö ehkä saanut kaikkia tilaisuuksia kehittyäkseen sellaiseksi kuin
hänestä mahdollisesti voisi tulla? Tämä ihmiskunnan voimakas, huutava,
nopea syöksy ei tulisi sen paremmaksi eikä huonommaksi siitä, mitä
muuan keski-ikäinen opettaja teki itselleen. Ei mikään, mitä yksi
ainoa ihminen teki, merkinnyt mitään. Ei kukaan huomannut, ei kukaan
välittänyt, ei kukaan ollut siitä huolissaan. Jokaisen piti vain
huutaa, kiiruhtaa ja syöksyä muiden mukana ja kourasta itselleen niin
paljon kuin suinkin kaikesta haluamastaan.
Niin, New Yorkissa vietetyt kesät soivat rouva Bascombille enemmän
unohdusta kuin hän sai missään muualla.
Mutta niin kestämätöntä unohdusta — joutumista yhden ainoan hiljaisen
tunnin armoille. Kuten savuverho, joka viimeisen polttoaineen loputtua
alkaa kiertää pois ja muuttua ohueksi, alkoi myös rouva Bascomb huomata
sydämensä lyijynraskaudesta, että verhon takana vieläkin laahautui
hänen hidas, hyödytön, toivoton hakemisensa pimeässä.
Hän oli aina ollut niin ahkera raamatunlukija, että ajatukset, nekin,
jotka olivat hänen omiaan, juolahtivat hänen mieleensä jonkun tutun
raamatunlauseen muodossa. Tänä aikana, jolloin hän siirtyi toisesta
ylentävästä harrastuksesta toiseen, kiusasi häntä seuraavien sanojen
alituinen toistuminen:
"Paljon sinä suret ja pyrit, mutta yksi on tarpeellinen."
Vähitellen pujahti hänen vanhan elämänsä raunioista esille ainoa
sille välttämätön asia — sen elävän hengen elossapysyminen, joka
oli ilmestynyt hänen poikansa lapsessa. Mitä merkitsivätkään siihen
verrattuina kaikki mitättömät, karkeat, kulmikkaat, persoonattomat
harrastukset? Vaikka hän olisi koonnut ne kuinka korkeaksi kasaksi
tahansa, olivat ne sittenkin kuolleita. Hänellä oli ollut jotakin
elävää elämässään ja kallista ja avutonta, mikä oli tarvinnut häntä,
mitä ei kukaan muu ollut nähnyt, rakastanut eikä palvellut. Hän oli
kääntänyt sille selkänsä.
Tämän ajatuksen tuottamat kärsimykset alkoivat yhä uudestaan kuin
olisivat hänelle ihan uusia. Ne palauttivat hänen mieleensä Johnin
kuoleman jälkeisten vuosien hitaan kidutuksen, niin kauan aikaa sitten
kärsityn, jolloin hän ei ollut kyennyt ymmärtämään, että John oli
ikipäiviksi mennyt, jolloin hän öisin oli säpsähtäen herännyt unestaan,
luulleen kuulleensa hänen askeliaan portailta. Nyt tuntui siltä kuin
John olisi kuollut häneltä toisen kerran.
Se oli pahempaa, sillä nyt tuntui kuin John ei olisikaan kuollut,
vaan elävä, asuen vain muutamien penikulmien päässä ja toivottomasti
kaivaten hänen apuaan, ikäänkuin hän Johnin poistuessa olisi tiennyt
hänen tarvitsevan apua ja kääntänyt hänelle selkänsä. Hänen oikeutettu
vihansa leimahti taas palamaan liekehtien ja pakotti hänet huutamaan
julki tiukan oikaisunsa: "Kääntänytkö selkäni? Millainen luulo!
Minuthan karkoitettiin julmasti pois, vaikka olin ihan syytön!"
Ja sen mukana palasi kaikki se, mitä todellisuus oli luonut hänen
ympärilleen... hyvin valaistu luentosali miellyttävine, vakavine
puhujineen, ehkä hänen oma luokkahuoneensa kauniine, hyvin puettuine,
hienoine lapsineen, joiden punakat puhtaat kasvot olivat oppivaisesti
kumartuneet tutkimaan läksyjä, hänen opettaessaan puolittain
hajamielisen helposti pitkällisen kokemuksensa turvissa.
Hän tapasi silloin tällöin Ralphin, joka tultuaan Harristowniin
liikeasioissa joskus söi puolista äitinsä kanssa niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut. Eihän mitään ollutkaan tapahtunut. Hän oli mielestään
melkein yhtä läheisissä suhteissa poikaansa kuin milloinkaan ennen.
He olivat säilyttäneet rikkomatta säädyllisen perhesuhteen kuoren,
järjestäneet hänen poistumisensa niin, että se oli ulkonaisesti
moitteetonta. Ja mitä siitä olisi voitu sanoa? Siinä ei ollut mitään
tavatonta, että opettaja otti vastaan paremman toimen jossakin toisessa
kaupungissa. Kun hän oli lähtenyt heidän luotaan, oli hän puristanut
Lottien ja Ralphin käsiä, suudellut lasta... se oli ollut hirvittävä
hetki, joka oli usein jälkeenpäin ilmestynyt unissa... ja he olivat
tulleet ovelle katsomaan hänen lähtöään. Muuan naapuri oli sattunut
olemaan nurmikollaan, ja silloin Lottie oli huutanut anoppinsa jälkeen:
"Toivon teidän viihtyvän mainiosti pienessä vanhassa New Yorkissa!" Ja
Ralph oli sanonut: "Minä toivotan onnea!"
Mutta ei kumpainenkaan ollut sanonut mitään hänen palaamisestaan. Omaan
taloonsa!
Hän ei enää ajan mittaan toistellut tätä viime lausetta niin
kiihkeästi. Se vihlova tunne, että talo oli hänen oli monien muiden
asioiden ohella ajautunut etäisyyteen, hänen kulkiessaan horjuen
eteenpäin. Se ei tuntunut merkitsevän enää mitään, kuten ennen, kenen
talo se oli. Monet asiat tuntuivat nyt mitättömiltä.
Hän odotti ja toisaalta pelkäsi Ralphin satunnaisia, velvollisuudesta
johtuvia vierailuja. He keskustelivat hyvin tyynesti, kysyivät
toisiltaan, oliko kaikki kunnossa, ja vakuuttivat toisilleen, että
niin oli laita. Ralph kehui muun muassa lastaan, josta näytti
tulevan iso tyttö ja joka osasi jo lausua oman nimensä hyvin ja oli
sepittänyt siitä itselleen hullunkurisen lempinimen "Dids". He olivat
tosiaan ensin kuulleet sen tytön omilta huulilta, ja kaikki käyttivät
hänestä nyt sitä nimeä. Naurettavaa, kuinka hän oli niin vääntänyt
Gladys-nimen! Lottie ei hyväksynyt sitä oikein, vaikka se kuulostikin
leikilliseltä, ja voitiinko sitäpaitsi päättää, sopiko se pojalle vai
tytölle? Mutta Ralphin mielestä se sopi mainiosti pikku tenavalle.
Joka tapauksessa nimitettiin häntä nyt aina niin. Se oli jo juurtunut
kaikkiin.
Hänen äitinsä toisti nimen itsekseen: "Dids". Se olikin leikillinen
keksintö. Niin, se kuulosti hullunkuriselta. John olisi pitänyt siitä,
sillä hän lisäsi aina siihen, mikä muiden mielestä oli juhlallista
tai asiallista, jonkin saivartelevan sutkauksen. "Dids." Niin, hänkin
piti siitä. Se kuulosti Johnin äkilliseltä naurahdukselta pitkän
tarkkaavaisen katseen jälkeen.
"Onko hän leikillinen, Ralph?"
"Kuka? Didskö? Kyllä, hän on hyvin vilkas pieni tenava! Mutta minä
en tietysti saa olla hänen kanssaan paljon. En ole juuri milloinkaan
kotona päivisin. Hän nukkuu melkein aina heti sen jälkeen kun palaan
kotiin illalla."
"Niin, tietysti."
Joskus Ralph ponnisti muistaakseen lapsesta jotakin määrätympää ja
kertoakseen isoäidille. "Hän on niin viisas pieni vekkuli. Jokainen
ajattelee niin. Hänellä on aina jotakin sanomista. Kummallinen
pieni tenava joissakin suhteissa. Hän ei ole lainkaan minun eikä
Lottien näköinen. Hänellä on niin lystillinen tapa katsoa ihmisiin
silmäkulmainsa alta... En tiedä, kiinnititkö milloinkaan huomiotasi
hänen silmiinsä, jotka ovat melko syvällä ja näyttävät niin vakavilta,
että jokaisesta tuntuu hyvin omituiselta, kun hän katsoo suoraan vähän
aikaa. Ja sitten hän saattaa hymyillä ihan äkkiä. Se tekee hänet heti
ihan toisen näköiseksi, hänen ilmeensä täydellinen muutos."
Rouva Bascombilla oli hyvin vähän sanomista sellaisiin tilapäisiin
pojantyttärensä kuvauksiin. Tavallisesti hän suuntasi katseensa
lattiaan ja puri huulensa yhteen estääkseen niitä vapisemasta.
Hän tiedusteli aina juhlallisesti Lottien vointia, joka ei näyttänyt
erittäin mainiolta.
"Ei mitään kehuttavaa", toisteli Ralph hänelle yhä useammin. "Minun
luullakseni Didsin synnyttäminen oli melko vaikeata hänelle. Hän
sanoo, ettei hän ole voinut oikein hyvin sen jälkeen. Ah ei, ei
mitään vakavaa. Ensin toinen vaiva ja sitten toinen. Hän koettaa nyt
sähköhierontaa. Hyväinen aika, kuinka se maksaa!" Hän vaihtoi äkkiä
puheenaihetta. "Sinulla ei varmaankaan ole mitään valittamista?"
"Ei, minulla ei todellakaan ole mitään valittamista."
"Sinä asut todellakin mukavasti", sanoi Ralph suoden äitinsä
kodikkaalle, hyvin järjestetylle huoneelle samanlaisen ihailevan
katseen kuin muutkin vieraat.
Ei, paitsi tuota ainoata hetkeä painohuoneessa, hän ja Ralph eivät
milloinkaan riidelleet. Ja silloinkin hirvittävässä tilaisuudessa oli
vain Ralph puhunut kuten hän usein toisti itselleen. Ensin hän oli
ollut hyvin tyytyväinen tähän tosiseikkaan, mutta myöhemmin se alkoi
haihtua ja näyttää vähemmän tärkeältä, kuten niin monet muutkin asiat.
Ralph ei milloinkaan tuonut Didsiä mukanaan, eikä hänen äitinsä sitä
pyytänytkään. Hän piti varmana, ettei Lottie sitä sallisi.
Hän oli kovin levoton, jos sattui kulumaan liian pitkä aika pojan
tilapäisten vierailujen välillä. Mutta hänellä oli aina huono yö
Ralphin käynnin jälkeen, ja hän saattoi herätä äkkiä ja ennenkuin hänen
puolustuksensa olivat valmiit sanoa itselleen: "Sinä olet kääntänyt
selkäsi parhaalle, mitä elämä koskaan on näyttänyt sinulle, sille
ainoalle ihmisolennolle, joka tarvitsee sinua."
Tämän syytteen häpeällinen vääryys pisti hänet ihan hereille, niin että
hän huusi julki liiankin riittävän puolustuksen: "Kääntänyt selkäni!
Minuthan karkoitettiin sieltä. Minulle ei anneta lupaa tulla takaisin.
Minua ei tarvita siellä. Siellä minulla ei ole mitään tehtävää. Ei niin
mitään."
Oli öitä, jolloin hän tämän jälkeen makasi hereillään päivänkoittoon
saakka, katkerien kyynelten vuotaessa väkisin suljettujen luomien
raoista. Hän oli lopen väsynyt, tämän väärän syytteen luonnottoman
vääryyden murskaama. Se oli jo liikaa, että ihminen sai kärsiä
niin paljon kuin hän — ja kuulla vielä moitteita, siitä ettei muka
ollut tehnyt, mitä ei mikään inhimillinen olento voisi tehdä. Missä
hänen sydämensä kummallisessa sopessa se vaanikaan, tämä hänen
rauhansa vihollinen? Hän tiesi sen vanhastaan. Se oi samaa entistä
levottomuutta, jonka Johnin tarkkaavaisten silmien muisto oli aina
herättänyt. Mutta miksi? Miksi?
Nyt se kuitenkin oli peloittavasti enemmän kuin levottomuutta. Se oli
kuin syyllisyyden tunnetta. Ja niin syytön kuin hän sittenkin oli!
Hän ei voinut edes ikävöiden ojentaa pimeässä käsivarsiaan lemmikin
hyvin muistiin painuneita eläviä silmiä kohti, koska hän näki niissä
moitetta ja nuhdetta.
Kuinka voi niissä olla moitetta, huusi hän kiihkeästi, vaikka hän tiesi
niin hyvin olevansa moitteeton ja oli aina ollut moitteeton?