Rouva Bascomb oli usein kysynyt itseltään levottomana, mille kannalle
hänen olisi parasta asettua, jos... kun... Hän pelkäsi, ettei hän
voisi teeskennellä hämmästystä, koska oli niin monta kertaa miettinyt
kaikkia niitä mahdollisia keinoja, joilla se voisi tapahtua, ettei
mikään niistä voinut olla hänelle tuntematon. Ja Ralphin mielestä se
varmaankin olisi omituista, ellei hän hämmästyisi.
Mutta sen tapahtuessa hän huomasikin, ettei hänen tarvinnut olla
huolissaan siitä tarkkaavaisuudesta, jota Ralph hänelle osoittaisi. Se
selvisi hänelle sinä hetkenä, jolloin hän maanantai-iltapäivänä avasi
oven ja näki Ralphin seisovan siellä lapsi sylissään, kasvot kalpeina
silmien leimutessa.
Hänen ilmeensä ja sekin, että hän oli siellä siihen aikaan päivästä,
säikähdytti häntä niin, että hän huusi kuin ei olisi ennakolta tiennyt
hänen vastaustaan: "Voi, Ralph! Mitä on tapahtunut?"
"Lottie on mennyt tiehensä", tiuskaisi Ralph käheällä äänellä.
"Karannut. Lähtenyt sen Boschin mukana, joka kerran vieraili täällä
hänen luonaan. Hän lähetti sanan konttoriin, että minun piti tulla
kotiin heti, koska lapsi jäisi muuten yksikseen. Ja kun tulin tänne,
oli täällä kirje häneltä."
"Ah, Ralph!" huusi hänen äitinsä, jonka polvet horjuivat. Hän vaipui
istumaan, suunnaten katseensa tarkkaavaisesti pojan kasvoihin. Miltä
kannalta Ralph tämän asian ottaisi?
Ralph luuli äidin huudahduksen johtuneen myötätunnosta ja torjui sen
raa'asti. "Pyh, minä en välitä siitä!" sanoi hän hurjasti. "Sinun ei
tarvitse luulla sen merkitsevän minulle mitään. Antaa hänen mennä!"
Hänen äitinsä kalpeat, säikähtyneet kasvot näyttivät hämmästyttävän
häntä, tekevän hänet toivottomaksi. "Hyvä Jumala, äiti" sanoi hän
vihaisesti. "Sinun on täytynyt huomata, millainen helvetinmoinen
erehdys se oli. Millainen hölmö, millainen kirottu ääliö mies sentään
voi olla!"
Hänen äitinsä nautti hänen sanoistaan kuin nektarista. Hän tunsi
rintansa kohoilevan rajusti ja alkoi käsittää, mitä oli tapahtunut.
Se oli siis lopussa, uskomaton painajainen oli haihtunut. Hän oli
hengissä päässyt sen läpi. Eikä Ralph välittänyt koko asiasta, ei ollut
ennenkään välittänyt. Hän oli saanut Ralphin takaisin jälleen, oman
Ralphinsa. Ja hänellä oli lapsi, Johnin pojantytär. Vuosia aukeni hänen
eteensä ja niiden kultainen portti helisi.
"Ah, Ralph", huudahti hän jälleen, kyynelien virratessa poskille.
"Rakas poikani, rakas poikani!"
Ralph oli hänen poikansa jälleen, vapautunut siitä saastaisesta
tilasta, joka oli pannut hänet näyttämään niin halveksittavalta ja
erottanut heidät molemmat säädyllisistä ihmisistä, säädyllisistä
elämäntavoista, ja voisi aloittaa kaikki uudestaan, poika parka, elää
niin, että olisi kunniaksi sekä itselleen että hänelle. Hän tunsi
entisen äidinrakkautensa palaavan yhtä puhtaana kuin hän koskaan oli
sitä tuntenut.
"Rakas, rakas poikani!" huusi hän kyyneltensä läpi ja astui kiihkeänä
Ralphin luo. "Äitisi on täällä luonasi. Me voitamme sen kyllä yhdessä
ja unohdamme kaikki. Jokainen unohtaa sen pian. Ja meillähän on lapsi.
Hän on jättänyt meille lapsen." Hän kiersi käsivartensa Ralphin ja
pienokaisen ympärille, puristaen heitä molempia rintaansa vasten. Hän
rakasti poikaansa sanomattomasti senvuoksi, ettei tämä välittänyt
Lottien karkaamisesta.
Ralph seisoi jäykkänä ja kylmänä hänen syleilyssään, ja hän tunsi...
mitä hän tunsikaan? Jotakin, mitä heidän toisiaan koskettavat ruumiinsa
ilmoittivat hänelle, jotakin, mitä ei ollut huomannut hänen kasvoissaan
eikä kuullut hänen äänessään, jonkin hänen ruumiistaan tulleen viestin,
joka ei mennyt aivojen läpi — jotakin, mitä hän hetkistä myöhemmin
kieltäytyi myöntämästä tunteneensa. "Anna minulle lapsi", sanoi hän.
"Sinun pitää mennä yläkertaan pesemään kasvosi ja kätesi. Se tekee
sinulle hyvää." Sillä pari polttavaa kyyneltä oli vierähtänyt Ralphin
silmistä ja juovittanut hänen kalpeat poskensa.
Ralphin mentyä hän ajatteli: "Hän on yksinkertaisesti ihan suunniltaan
äärettömästä huojennuksesta. Se on luonnollisesti hermostuttava
järkytys, kuten ainakin suuri muutos. Minun täytyy valmistaa illallinen
tavallista aikaisemmin. Hän on ruoan tarpeessa."
Kun Ralph tuli alakertaan, lähetti rouva Bascomb hänet takapihalle
lapsen kanssa, joka jo tähän aikaan alkoi seisoskella yksinään ja
astua muutamia askelia. Hän itse ryhtyi hääräilemään keittiössä ja
ruokasalissa. Hänen jalkansa eivät tuntuneet koskettavankaan lattiaan,
ja hän uskoi voivansa yhdellä ainoalla ponnahduksella hypätä tuolin tai
pöydän yli. Sellainen hurja helpotus oli peloittava. Ei ollut ihmekään,
että Ralph näytti järkkyneeltä. Ei olisi hyvä sallia hänen puhua siitä
liian paljon, vaan suunnata hänen ajatuksensa rauhallisiin, iloisiin
tulevaisuuden suunnitelmiin.
"Tulevaisuus!"... Tämä sana pani pasuunan soimaan hänen sydämessään.
Hän ja Ralph ja lapsi. He voisivat nyt sanoa häntä Joannaksi, nimittää
häntä oikealla nimellään. He saisivat pitää hänet kokonaan itseään
varten, rakastaa, kasvattaa ja kehittää häntä kuin mahdollisuuksien
rikasta puutarhaa, jollainen hän oli. Kaikki hänen omat kokemuksensa
kasvattajana ja äitinä voitaisiin nyt panna kehittämään hedelmiä
rakkaassa lapsessa, Johnin pojantyttäressä...
"Tule, Ralph", huusi hän, "illallinen on valmis".
Sellainen illallinen! Saada syödä ateriansa väittelyittä ja juoruitta,
ilman pitkiä mutkallisia kertomuksia viimeisten elävienkuvien
juonesta, tarvitsematta hermostuneesti pelätä selittämättömiä
äkillisiä vihanpuuskia, ilman loppumattomia, epäjohdonmukaisia juttuja
tuntemattomista ja halveksittavista arki-ihmisistä, jotka kuuluivat
Lottien menneisyyteen! Oli uskomatonta, kuinka suurta mielihyvää
rouva Bascomb tunsi katsellessaan korkeassa tuolissaan istuvaa lasta,
joka söi tyynesti eteensä pantua terveellistä, ravitsevaa ruokaa,
rimpuilematta minkään aiheettoman tyhmän vallattomuuden takia ("Kas
niin, mamman pikku tytönkin pitää saada säilykkeitä, jos hän vain
haluaa.") tai joutamatta ilman syytä äkillisen ankaruuden uhriksi
("Voi, sinä ilkeä pieni tenava, kuinka sinä kehtaat sotkea sylisi
tuolla tavalla! Ihan tulen sairaaksi katsellessani sinua. Istu suorana
siinä, tai minä näytän sinulle. Enpä ole milloinkaan nähnyt mokomaa
ruokotonta lasta.")
Rouva Bascomb koetti nyt parhaansa mukaan pitää keskustelua tyynenä ja
rauhallisena eikä maininnut Lottieta, vaan puheli lapsen reippaista,
hullunkurisista pikku tempuista. Hän pani lapsen yhä uudestaan
toistamaan kaikki sen tuntemat sanat, ja kun hän kuuli sen liittävän
pari sanaa yhteen tehdäkseen niistä lauseen, huudahti hän kuin se olisi
jotakin ihmeellistä.
"Vauva kuuma", sanoi pienokainen selvästi kuin ilmaistakseen, miksi oli
sylkenyt suustaan ensimmäisen lusikallisen lientä.
"Kuulehan, Ralph", sanoi hänen isoäitinsä, "minä en muista milloinkaan
kuulleeni noin nuoren lapsen kyenneen..."
Ralph sanoi puuromaisella äänellä: "Missä hän on voinut seurustella
sen miehen kanssa? Ei ainakaan kadulla. Siitä olisin kyllä kuullut
puhuttavan."
Kun hänen äitinsä pelokkaasti katsoi häneen, tiuskaisi hän vihaisesti:
"Eipä silti, että minä _välittäisin_ siitä! Jos _mies_ vain on
sellainen, jollaisista hän pitää."
"Kuulehan nyt, Ralph", sanoi hänen äitinsä. "Me emme syö mitään
jälkiruokaa tänä iltana. Meillä ei ole kummallakaan ruokahalua. Sinun
pitää leikkiä lapsen kanssa vähän aikaa, ja minä suoritan askareet.
Vuode on meille nyt paras paikka. Me olemme enemmän itsemme kaltaisia
aamulla."
Mutta nopeasti puuhatessaan keittiössä hän ajatteli, ettei hän
milloinkaan voisi tuntea itseään enemmän kaltaisekseen kuin nyt. Niin,
hän oli oma itsensä kerran vielä, oltuaan kuukausia kuin täynnä kipeitä
ruhjehaavoja.
Riemun aallot vyöryivät huoneeseen, hukuttaen hänet ja taas kohottaen
ylös. Lottie oli mennyt matkoihinsa. He eivät näkisi häntä milloinkaan
enää. Ralph oli hänen omansa vielä kerran, ja hänet voitiin nyt
muovailla hyödylliseksi, kunniaa tuottavaksi mieheksi, kuten hän aina
oli suunnitellut. Ja hänellä oli lapsikin. _Hänen_ lapsensa nyt. Johnin
oma Japsi.
"Ihmeelliset ovat Herran tiet", lauloi hän hiljaa sydämessään,
niellen iloiset kyynelensä. Häntä järkytti se vanhurskas tapa, kuinka
Jumala lopulta oli toimittanut hänelle palkinnon. "Tämä on kuin Jobin
historia", ajatteli hän hartaasti. "Jumala koetteli minua saadakseen
nähdä, voinko kestää."
Hän pesi, ripusti rievut kuivamaan ja väännettyään valon sammuksiin
meni ruokasalin läpi arkihuoneeseen. Hän ei ollut sieltä kuullut
mitään ääntä vähään aikaan, arvaten siitä lapsen käyneen uniseksi,
ja näkikin hänen nyt nukkuvan sikeästi isänsä sylissä. Ralph istui
jäykkänä suoraselkäisellä tuolilla, tuijottaen lapsen pään yli
vastapäiseen seinään. Kun hänen äitinsä astui sisään, ei hän vähään
aikaan liikahtanutkaan. Mutta sitten hän säpsähti, katsoi äitiinsä
omituisesti, melkeinpä odottavasti kuin ei aluksi olisi käsittänyt,
kuka hän oli. Toinnuttuaan siitä hän sanoi pudistaen uhmaavasti
päätänsä ja hartioitaan: "Minä istuin tässä ajatellen, kuinka hyvä
asia se on, että hän on mennyt matkoihinsa." Hän puhui kovemmin kuin
oli tarpeellista pienessä huoneessa ja jatkoi samanlaisella kimakalla
äänellä: "Me olisimme vain hieroneet toisemme vereslihalle. Onpa
tosiaan mukavaa, että se nyt on lopussa!"
Hänen äänessään oli kaikua siitä sanattomasta viestistä, jonka äiti oli
saanut häntä syleillessään, ja se herätti jälleen levottomuutta. Rouva
Bascomb otti nukkuvan lapsen hänen sylistään ja sanoi: "Sinun on nyt
parasta mennä nukkumaan, Ralph. Mielenliikutus on varmaankin väsyttänyt
sinut kokonaan."
"Kenet? Minutko?" sanoi Ralph kovaa. "Ei likikään! Se ei merkitse
minulle mitään, sanoinhan jo sinulle. Hän on mennyt jonkun omaan
lajiinsa kuuluvan miehen mukana."
"Sinun on parasta mennä vuoteeseen, Ralph", toisti hänen äitinsä
levottomana.
"Ehkä niin..." vastasi Ralph epäröiden.
He menivät yhdessä yläkertaan. Kello puolikymmenen aikaan talo oli niin
pimeä ja rauhallinen kuin jokainen siellä nukkuisi yhtä sikeästi kuin
lapsikin.
Mutta Mary Bascomb ei nukkunut. Tämä hetki oli liian kallis. Sen
voimakas maku korvasi sapen, jolla hän oli elänyt. "_Makeammat
hunajaa ja mesileipää..._" Hän ei voinut edes levätä vuoteessaankaan
makuuasennossa. Kiihkon valtavat tyrskyt olisivat tukehduttaneet
hänet, jollei hän olisi ollut pystyssä vastustamassa niitä. Hän nousi
istualleen. Mutta sekään ei riittänyt. Hän siirtyi seisomaan lattialle
lämpimänä varhaiskesän yönä ja tunsi huoneen äkkiä täyttyvän intohimon
nousuvedellä. Yö, koko yökään ei olisi tarpeeksi pitkä pakottaakseen
hänet uskomaan tähän riemuun, muuttaakseen sen osaksi hänestä itsestään.
Jokin sen uusi puoli juolahti hänen mieleensä alituisesti, muuan
mitätön, mutta merkityksellinen, heitettynä sikinsokin yhteen —
kylpyhuone. Hän löi kätensä yhteen ilosta ajatellessaan, että hän
nyt saisi pitää kylpyhuoneen siistinä jälleen. Hän aikoi nousta
päivänkoitteessa ja ennen kouluun lähtöä heittää roskalaatikkoon kaikki
kuvottavasti tuoksuvat valmisteet, jokaisen tölkin ja pullon ja purkin
ja punaiseksi tahritun rievun. Ennenkuin Ralph heräisi aamulla, olisi
hän heittänyt menemään ja polttanut kaikki Lottien kauttakulun taloon
jättämät merkit.
Sitten hän aikoi uudestaan maalauttaa talon, hankkia uudet seinäpaperit
ja korjauttaa tuolit. Uudet verhot. Uudet kuvat seinille. Vaikka
hänen pitäisikin ottaa rahoja pieneltä säästökassatililtään, tahtoi
hän sisustaa talonsa uudestaan, puhdistaa sen valmiiksi uutta elämää
varten. _"Sillä kas, talvi on ohi, sade on lakannut ja päättynyt, ja
laulun aika on koittanut."_
Hän meni ikkunan ääreen, nojaten päätänsä siihen, ja katsoi pilvisen
kesäkuun yön pimeyteen. Hän ajatteli: "Ellei Ralph todellakaan tahtonut
lukea asianajajaksi, sai hän luonnollisesti valita jonkun toisen
ammatin. Mutta hän oli tahtonut sitä, ennenkuin Lottie tarrautui häneen
ja muutti hänet. Hän oli tahtonut sitä todellakin. Sillä ei ole väliä,
mitä hän nyt sanoo. Ja hän tahtoisi jälleen." Hän tiesi voivansa
taivuttaa Ralphin siihen uudestaan. Hän tiesi, kuinka poikaa oli
hoideltava, vähän kerrallaan, pakottamatta häntä tiukasti. Hän ei voisi
vastustaa tasaista painostusta. Hän haluaisi taas lukea asianajajaksi.
Hänen perheeseensä kuuluvat miehet olivat aina olleet asianajajia.
Koko se heidän elämänsä rakennus, jonka hän oli niin loistavasti
suunnitellut, kohosi jälleen raunioistaan.
Entä sitten lapsi — pikku Joanna — jonka kanssa nuori isä saattaisi
leikkiä, rakastaen häntä, ja josta hänen isoäitinsä voisi pitää huolta!
Ollen yksinään pimeässä huoneessa rouva Bascomb tunsi toisen riemun
musertavan vuoksen lähestyvän. Hän tarttui ikkunanpieleen. Ilo virtasi
juhlallisesti pimeästä hänen ylitseen. Lottie oli mennyt tiehensä.
"_Kun tuuli käy sen päällitse, ei häntä ole, eikä hänen sijansa häntä
enää tunne._" Ralph oli vapaa ja hänen omansa vielä kerran. Ja nyt oli
hänelläkin tuollainen lapsi, jota hän oli kaivannut koko elämänsä ajan,
Johnin lapsi, jollainen Ralph ei ollut koskaan ollut — nyt hänen oma
lapsensa yhtä paljon kuin hän olisi ruumiillisesti kantanut lasta oman
rintansa alla.
Riemun hyökyaalto laskeutui hitaasti alemmaksi ja tyyntyi vähitellen.
Hänen mieleensä juolahti vähäpätöisempiä asioita: kuinka hauskaa oli
jälleen olla kotinsa valtiaana, elää säädyllisesti ja hupaisasti, mennä
kaupungille iltaisin, tavata ystäviänsä tarvitsematta kavahtaa heidän
sääliään, pitää Ralphia vierellään ja taas saada hänestä kunniaa.
Hän näki tämän kaiken yhä uudestaan, näiden riemuisten tuntien
vieriessä eteenpäin, joista jokainen oli täynnä hänen palkintoaan.
Sitten hän laskeutui pitkälleen, ruumiin vapistessa väsymyksestä
ja sielun ahmiessa jumalten ruokaa. Viimeisten kuukausien
kärsimykset terästivät hänen näkynsä tulevista vuosista sellaiseksi
haltiotilaksi, ettei hän ollut tuntenut moista milloinkaan ennen. Ei
nuoruudessaankaan, ei avioliittoaikanaankaan hän ollut tuntenut tätä
voimakasta, elinvoimaista kaukonäköisyyttä, kärsimätöntä päivänkoiton
odottamista, jotta voisi nousta sen mukana ja aloittaa elämänsä.
Se oli niin unen kaltaista, ettei hän ollut varma siitä, oliko hän
nukkunut, mutta nyt hän lepäsi kuunnellen, milloin kello löisi.
Hetkisen kuluttua se tapahtuikin. Kaksi kertaa. Niin, hänen oli
täytynyt nukkua hieman. Puoliyö oli jo aikoja sitten ohi. Hän nousi,
astui lapsen kehdon luo ja polvistui sen viereen, painaen otsansa
kevyesti pieniä sormia vasten. Muuan raamatunlause juolahti hänen
mieleensä:
"_Ja Herra kostaa minulle vanhurskauteni jälleen, puhtauteni jälkeen
hänen silmiensä edessä_."
Hän ajatteli näiden sanojen olevan rukousta.
* * * * *
Hiljaiselta, tyhjältä kadulta kuului nopeita, kiiruhtavia, eripitkiä,
melkein juoksevia askelia. Ne kääntyivät taloon johtavalle kujalle ja
kiiruhtivat sitten portaita ylös kuistille.
Avain kilahti pääoven lukossa.
Rouva Bascomb oli lyyhistyä lattialle, sormien tarrautuessa kehdon
puiseen kaiteeseen. Hän uskoi näkevänsä unta; varmaankin hän vielä
oli vuoteessaan. Niin, tämän täytyi olla painajainen, koska hän tunsi
oikeata aiheetonta kauhua ja painajaisen kaltaista kykenemättömyyttä
liikkumaan.
Pääovi aukeni ja sulkeutui.
Kylmää hikeä tihkui hänen ruumiistaan, virraten poskille ja liimaten
yöpuvun kiinni hänen ihoonsa.
Nopeat askelet kiiruhtivat yläkertaan pimeässä ja sitten Ralphin
huoneeseen. Senkin ovi aukeni ja sulkeutui.
Rouva Bascomb vaipui pitkälleen lattialle, ikäänkuin kaikki hänen
ruumiinsa luut olisivat irtautuneet liitoksistaan.
Mutta hetkisen kuluttua hän kuuli Ralphin äänen jylisevän niin
vihaisesti, ettei koskaan ennen ollut kuullut sentapaista — se ei
ollutkaan enää ihmisen, vaan eläimen karjuntaa. Sen petomainen raivo
tuotti hänelle ihanaa nautintoa.
Hän nousi taas polvilleen voimakkaana, pirteänä, ja rukoili. Ah, tällä
kertaa hän todellakin rukoili, huutaen apua, kirkuen äänettömästi
Ralphille, sinkauttaen tahtonsa hiljaa pimeyden läpi karkoittamaan
vihollista.
Hän kuuli nyt Lottien itkevän kiihkeästi, puhuvan epätoivoissaan.
Ralphin ei pitäisi antaa hänen puhua. _Älä salli hänen puhua, Ralph!_
Voi, hyvä Jumala, paaduta Ralphin sydän! Ralph! Hän on tullut takaisin
vain senvuoksi, ettei toinen mies hänestä huolinut. Tartu häntä niskaan
ja lennätä hänet ulos talosta. Ei, ei, älä koske häneen! Älä salli
hänen koskea itseesi! Ah, hyvä Jumala, minä olen luottanut Sinuun, älä
salli hänen hylätä minua kuolemanhetkenä. Ralph, huuda jälleen raa'alla
hirveällä äänelläsi. Lyö häntä! Aja hänet pois! Miksi sinä vaikenet?
Sillä sieltä ei kuulunut muuta ääntä kuin Lottien kiihkeää nyyhkytystä
ja puhelua. Miksi Ralph ei ollut taittanut hänen niskaansa, ennenkuin
hän ehti avata suunsa!
Lottien ääni yhä nyyhkyttämässä... puhumassa... rukoilemassa... yhä
vain puhumassa, rukoillen, hellytellen... sitten mumisten...
Hiljaisuus. Ei enää mitään.
Rouva Bascomb lojui lattialla pimeässä kuin riepu. Sitten pimeyden ja
hiljaisuuden läpi tunki heikko ääni hänen lihansa läpi sydämeen asti
kuin viiltävä teräs: Lottien hermostunut naurahdus.