"Kyllä, rouva", sanoi kuoppaposkinen viisitoistavuotias poika, jolla
oli likainen pumpuliesiliina. "Kyllä, rouva Bascomb. Herra Bascombin
täytyy olla jossakin täällä lähellä."
Rouva Bascomb katsoi häneen ja huomasi, kuten hän tunsi melkein kaikki
kaupungin ihmiset, että tämä poika oli ollut hänen luokallaan koulussa.
Mutta hänellä ei ollut tällä kertaa aikaa tavalliseen ammattimaiseen,
ystävälliseen tervehdykseen. Päinvastoin hän katsoi poikaan niin
omituisesti, että tämä luuli vastauksensa jääneen kuulumatta ja
korottaen äänensä kaikkien niiden painokoneiden tärinää ja kolinaa
kovemmaksi, jotka sijaitsivat hänen takanaan laajalla parvekkeella,
huusi; "Tuolla on hänen pöytänsä, ja koska hänen hattunsa on vielä
siellä, ei hän ole mennyt vielä puoliselle."
"Minä odotan täällä, kunnes hän tulee. Jos näette hänet, sanokaa
hänelle, että hänen äitinsä haluaisi keskustella hänen kanssaan
hetkisen."
Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Ralphin työtuntien
taustaa. Eikä hän katsellut sitä nytkään. Hän istuutui tomuisen,
epäjärjestyksessä olevan pöydän ääreen tomuisessa, sekasortoisessa
komerossa, jonka erotti äänekkäästä ja meluisasta painohuoneesta vain
epämääräinen väliseinä, valmistettu vanhoista laudoista ja kovin
likaisista ikkunanruuduista. Se ei vähääkään vaimentanut rämisevien
vanhanaikaisten painokoneiden helvetillistä kolinaa, jotka jylisivät ja
paukkuivat yhtä epäsointuisesti kuin ajatukset hänen päässään.
Istuessaan siinä hän näki ruman huoneen toisessa päässä takaapäin
Ralphin, joka seisoi muistikirja kädessä ja puhui kaljupäiselle,
pikimustan pumpulisen suojapuvun verhoamalle työmiehelle, ja oman
likanaamaisen sanansaattajansa lähestyvän heitä. Ralph kääntyi kasvot
punehtuneina, kuunteli, mitä pojalla oli sanomista, hätkähti, jäykistyi
ja seuraten pojan viittausta katsoi painohuoneen poikki pöytäänsä päin.
Äidin ja pojan silmät kohtasivat toisensa suurten koneiden paukkuvassa
ja kalisevassa sekamelskassa ja vaihtoivat pitkän katseen, ennenkuin
Ralph kääntyi ja alkoi tulla takaisin.
Rouva Bascomb ei ollut voinut kuvitella, miltä Ralph näyttäisi, kun
taas ilmestyisi hänen näkyviinsä, voisiko Ralph enää koskaan pitää
päätänsä pystyssä ja katsoa häntä silmiin. Hänen hämmästyksekseen oli
pojan ilmeessä ollut pikemminkin suuttumusta kuin häpeilemistä hänen
edessään, ja ollen varma siitä, että vain hänellä — vieläpä ylenmäärin
— oli oikeus olla vihainen, hän tunsi käsiensä vapisevan ja kasvojensa
punastuvan. Näistä molemmista tunteista, jotka iskivät kolahtaen yhteen
hänen sisimmässään, vei viha voiton.
"Mutta minä en halua riidellä hänen kanssaan", sanoi hän itsekseen,
ristien kätensä kovasti yhteen. "Vaikka hän olisi kuinkakin töykeä,
en halua lausua hänelle moitteen sanaa siitä hänen syntisestä
heikkoudestaan, että hän salli vaimonsa, jonka hän tietää inhoittavaksi
olennoksi, vallata hänet takaisin lihallisella nautinnolla. Minä
en tahdo milloinkaan puhua vihaisia sanoja pojalleni. Tahdon vain
ilmoittaa hänelle saman, mitä herra Kennedyllekin, ja katsoa, mitä
hän siitä ajattelee. Luulenpa hänen tulevan järkiinsä, jos hän vain
käsittää, että minä voin mainiosti jättää heidät pitämään huolta
itsestään, etten ole sellainen heikko riepu, jollaiseksi hän minua
luulee, ja etten aio ikuisesti sallia heidän elää kustannuksellani ja
kohdella itseäni kuin koiraa. Minun mielestäni hänen pitäisi tietää,
että viimeöinen temppu tekee jo lopun minunkin kärsivällisyydestäni."
Hänen kiihkonsa kasvoi, kun hän näki Ralphin tulevan yhä lähemmäksi
ja astelevan varovasti eteenpäin hampaallisten metallikasojen ympäri,
jotka kalisuttivat leukojaan, paukutellen niitä mielettömästi auki ja
kiinni. Ne esittivät kuvaannollisesti, mitä tapahtui hänen mielessään.
"Minä en halua riidellä, aion vain selvittää välini hänen kanssaan
kerta kaikkiaan", sanoi hän puristaen kätensä kovemmin ristiin.
"Sittenpähän saamme nähdä, mitä hänellä on sanomista, kun hän kuulee
minun aikovan kääntää selkäni heille, lopettavan heidän laskujensa
maksamisen, heidän talousaskareittensa suorittamisen, asunnon antamisen
heille ja kokonaan heidän lapsensa hoitamisen."
Kun hän ajatteli lasta, heltyi hänen sydämensä. Ei, hän ei saanut
kohdella heitä liian kovasti, ei edes pakottaa Ralphia tajuamaan
asemaansa ja kuinka täysin riippuvainen hän oli äidistään. Hän leppyi
heti, kun Ralph näyttäisi tarpeeksi pelästyneeltä. Sillä siitä
huolimatta, mitä hän oli sanonut herra Kennedylle, hän tiesi kyllin
hyvin, ettei hän milloinkaan voisi erota lapsesta.
Niin pian kuin Ralph oli astunut pieneen, hirveään komeroon, missä hän
oli viettänyt suurimman osan elämästään kahtena viime vuonna, sanoi
hänen äitinsä vakavasti, hillityllä äänellä: "Ralph, en tavannut sinua
tänä aamuna ennen lähtöäni kotoa, enkä siis voinut puhella kanssasi
tulevaisuudensuunnitelmistani. Herra Kennedy on tarjonnut minulle hyvin
edullisen toimen paremmalla palkalla Harristownin koulussa, ja tänä
aamuna ilmoitin hänelle hyväksyneeni hänen tarjouksensa. Hän toivoo
niiden opettajien, jotka ovat suostuneet lähtemään hänen kanssaan,
kuuntelevan tänä kesänä luentoja Columbian kesäkursseilla, minkävuoksi
matkustan New Yorkiin noin kymmenen päivän kuluttua, kun koulutyöni
päättyy. Tietysti en sitten palaa tänne senjälkeen, vaan matkustan
suoraan Harristowniin syksyllä. Toivon sinun soittavan tästä Lottielle
iltapäivällä, niin että hän saa tietää sen, ennenkuin menen takaisin
kotiin."
Hän lausui tämän kuin olisi opetellut sen ulkoa. Niinkuin hän olikin.
Hän oli tiennyt sen aikeen, että hän kiskoisi itsensä irti juurineen ja
katoaisi, hämmästyttävän Ralphia perinpohjin, kuten se tekikin. Nuoren
miehen synkkä, härkämäinen ilme muuttui tuskalliseksi neuvottomuudeksi.
Hänen mieleensä ei nähtävästi ollut koskaan juolahtanut, että eläminen
jossakin muualla kuin ainaisessa ympäristössään, olisi hänen äidilleen
ruumiillisesti mahdollista. Tämä ei ollut ainoakaan niistä asioista,
joita vastaan hän oli rohkaissut itsensä astuessaan huoneen poikki. Se
oli niin odottamatonta, että hän vain töllisteli äitiään.
Rouva Bascomb oli sen arvannut. Ja hän oli odottanut yhtä
luottavaisesti, että Ralphin seuraava ilme tulkitsisi pelkoa. Kuinka
hän voisikaan järjestää elämänsä aineellisen puolen, jos hänen äitinsä
lakkauttaisi avustuksensa ja jättäisi heidät hänen omien mitättömien
keinojensa varaan? Kuka valmistaisi ruoan, pitäisi talon puhtaana,
maksaisi enemmän kuin puolet laskuista ja hoitaisi lasta? Missä he
sitten asuisivat, elleivät hänen mukavassa talossaan?
Mutta Ralphin seuraava ilme ei osoittanutkaan pelkoa, vaan suorastaan
huojennusta. Hän oli iloissaan siitä, että äiti poistuisi. Selvästi hän
tunsi helpotusta, käsitettyään uhkauksen sananmukaisesti. Ja iloissaan
hän piti mielensä kevennystä niin luonnollisena, ettei koettanutkaan
sitä salata. Sen ilmaisivat ne sanatkin, jotka ensin johtuivat hänen
mieleensä. Hän sanoi istuutuessaan raskaasti kuluneeseen kääntötuoliin
pöytänsä ääreen: "_Hyvä on!..._ Niin, se onkin luullakseni parasta
meille kaikille."
Istuen toisella kuluneella tuolilla hänen äitinsä katsoi häneen yhtä
suuresti hämmästyneenä kuin hänkin äsken. Oliko tässä sama mies,
epätoivoinen poika, joka vähemmän kuin vuorokausi takaperin oli
sanonut, ettei hän milloinkaan enää tahtonut nähdä arvotonta vaimoaan?
Ja eikö hänellä ollut lainkaan aavistusta siitä, mitä hänen äitinsä
oli tehnyt hänen hyväkseen kaikkina näinä kuukausina? Hän istui siinä
vanhana ja äänettömänä ja tunsi päätänsä huimaavan.
Ralph tajusi vimmastuneena olevansa hänelle velkaa jonkinlaisen
selityksen senjälkeen tapahtuneesta muutoksesta, kun viimeksi oli
puhutellut äitiään, ja sanoi äreästi, syyttäen häntä siitä, että hän
oli ollut sen todistajana, mikä nyt vaati ikävän selityksen:
"Se olikin kaikki erehdystä, että hän oli — kuten hän sanoi
kirjeessään. Hän ei tarkoittanut sitä ollenkaan. Hän ei ollut —
kenenkään luona. Hän ei aikonutkaan pysyä poissa. Hän oli vain halunnut
peloittaa minua — vaikken enää välittänytkään hänestä. Hän on vain
lapsi ja oli kiihdyttänyt mieltään niin kovasti, ettei tiennyt, mitä
oikein teki. Hän on ollut niin äärettömästi alakuloinenkin. Mutta hän
oli välttämättä tahtonut päästä takaisin minun ja lapsen luo — hän ei
ollut koskaan ajatellut mitään muuta."
Hänen äitinsä istui kasvot kivikovina huumaavassa hiljaisuudessa.
Tietysti oli uskomatonta, että Ralph oli antanut pettää itseään
moisella arvottomalla jutulla. Kuinka julkeata oli sitä toistaa
hänelle, koettaa uskotella, että hän itse siihen uskoi, ja siten
verhota aistillista heikkouttaan. Hän tiesi kyllin hyvin, mitä todella
oli tapahtunut. Jokainen, joka tunsi Lottien, tietäisi vaistomaisesti,
että jos hän oli tullut takaisin, oli se tapahtunut vain siksi, ettei
toinen mies ollut hänestä huolinut.
Kun hän jatkoi tätä katkeraa vaitioloa, kiihtyi Ralphin kiukku häntä
vastaan. Hän alkoi yllyttää itseään itsepuolustavaan vihaan ja sanoi
kovemmalla, karkeammalla äänellä: "Se on nyt niin, ettet sinä, äiti,
suurestikaan ponnistele tehdäksesi Lottien onnelliseksi, ja se on
totta. Minä en ole huomannut sitä ennenkuin viime yönä. Miehet eivät
sekaannu sellaisiin naisten välisiin kotiasioihin. Ja hän on ollut
niin topakka, että on salannut sen minulta. Minä en ole milloinkaan
todennut, millainen maanpäällinen helvetti se on ollut hänelle.
Lapsi-raukka! Hänet on pantu tuntemaan, että kaikki, mitä hän tekee
tai jättää tekemättä, on väärin. Elää jokainen minuutti siitä ajasta,
jonka hän on talossa, kuin todellisessa manalassa, missä hän vain
herättää pahennusta. Minä tiedän, miltä hänestä tuntuu, kun olen ollut
siellä itsekin. Sinä olet tehnyt minutkin kirotun araksi. Minä olen
ollut valmis karkaamaan tieheni monta monituista kertaa, livahtanut
kotoa, kasvettuani kyllin isoksi, kansankirjastoon, biljardisaleihin
tai kaduille maleksimaan tai jonnekin muualle, missä ei tarvinnut
jäätyä kuoliaaksi jonkun pienen seikan vuoksi, jonka olin tehnyt tai
jättänyt tekemättä. Lottiella ei ole ollut mitään mahdollisuuksia. Hän
on ollut täydellisesti onneton. Minä en ole nähnyt kenenkään mielen
niin järkkyneen kuin hänen viime yönä. Ja minulle piti kertoa melkein
kaikki, ennenkuin käsitin. Olenpa ollut tavattoman tyhmä. Hän on melko
loukkaantunut siitä tavastakin, jolla sinä koetat riistää meiltä
lapsemme."
Hän kumartui äitiinsä päin uhmaavasti, kiukkuisesti senvuoksi
(monivuotinen opettaja tajusi sen koneellisesti), että vieläkin
puolittain pelkäsi häntä. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja silmät
verestivät. Kun hän puhui yhä kovempaa, oli äidin korva huomannut
jotakin sekavaa hänen puheessaan, ja nyt, huolimatta painomusteen,
koneöljyn ja tomun lemusta, hän tunsi toista hajua, hapanta, mätää,
ilmeisesti sellaisen miehen hengitystä, joka on juopotellut.
Tämä oli kaiken kukkuraksi tullutta kehnoutta, suunnattomasti ylittäen
kaikki ne rajat, joita hän voi kuvitella. Hänen vaimonsa vaikutuksesta
oli hänen aistillisuutensa voittanut säädyllisyyden tunteen ja
itsekunnioituksen, ja nyt Ralph oli koettanut huumata itseään viskyllä,
jotta kykenisi loukkaamaan äitiään. Rouva Bascomb tunsi jälleen, että
kaikki oikeus oli hänen puolellaan.
Tämän kuin teräskannattimen tukemana hän nousi äkkiä eikä lausunut
enää sanaakaan. Hän ei katsonut poikaansa sen enempää kuin mihinkään
likaiseen ja saastaiseen esineeseen tässä likaisessa, saastaisessa
luolassa. Hän käänsi vain selkänsä ja poistui Ralphin elämästä.
Kun hän käveli hämärän hallin katuovelle, kehittelivät hänen aivonsa
toisen äänekkään, määrätyn selityksen toisensa jälkeen, mutta hänen
mielen liikutuksensa oli niin huumannut hänet, ettei hän voinut
kiinnittää niihin huomiotaan, ei ymmärtänyt tätä tapahtumaa eikä
sitä, mitä hän sanoi itselleen: "Nyt minun on pakko lähteä. Minun on
pakko luopua lapsestakin. Hän on karkoittanut minut tieheni. Kuinka
hän voikaan ajatella minun tarkoittaneen tosissani, mitä sanoin herra
Kennedylle! Poikani on karkoittanut oman äitinsä pois hänen omasta
talostaan."
Päästessään sanaan "talo" hän ajatteli tiukasti: "Hän ei maininnut
mitään talosta lähtemisestä. Kenen hän luulee sen olevan? Minä myyn sen
heidän nenänsä edestä tai vaikka poltan poroksi omin käsin." Mutta hän
tiesi kyllin hyvin, ettei siitä milloinkaan tulisi mitään, ettei hän
voisi pakottautua puhumaan siitä heille tai kellekään muulle. Siitä
tulisi lisätodistus heitä vastaan kohdistettuun laajaan syytökseen,
jota he yhä kartuttivat, uusi aihe hänen oikeutensa ja heidän
vääryytensä äärettömyyteen.
Tämän tunteen ohella hän sanoi itselleen aivojensa toisella
puoliskolla, uskomatta siitä sanaakaan: "Tämä tarkoittaa, että minun
pitää luovuttaa lapsi heille. Minä en saa nähdä lasta enää. He
kartoittavat minut pois lemmikkini luota."
Muuan kadulta tuleva työmies avasi oven ja piti sitä auki hänelle,
että hän voisi poistua. Pysähtyen siihen hetkiseksi katselemaan
aurinkoisen ilman omituisuutta kuin olisi saapunut jollekin uudelle
taivaankappaleelle hän esiintyi jälleen tavallisena, säädyllisenä ja
hienostuneena rouva Bascombina, joka oli Main-kadun koulun viidennen
luokan opettaja.
Hänen jalkansa veivät hänet katukäytävälle ja käänsivät hänet
koneellisesti takaisin koulurakennusta kohti. Hänen silmänsä näkivät
kirkontornin kellosta, että nyt oli neljännestä vaille yksi. Hän siis
myöhästyisi luokaltaan.
Hän käveli eteenpäin huolellisen jäykästi. Joku hänen takanaan huusi
ystävällisellä äänellä: "No, sepä sattui, rouva Bascomb! Odottakaa
hetkinen. Olettehan menossa samalle suunnalle kuin minäkin." Tulija
oli herra Kennedy, joka tervehtiäkseen nosti pehmeää huopahattuaan
harmahtavalta tukaltaan.
Hän oli tavattoman puheliaalla tuulella, mielissään siitä, että
rouva Bascomb oli hyväksynyt hänen tarjouksensa, mistä taas johtui
hänen omien pulmiensa johdonmukainen yksinkertaistuminen, mielissään
tulojensa vastaisesta lisääntymisestä, kauniista ilmasta, juuri äsken
syömänsä puolisen oivallisuudesta, siitä tosiseikasta, että hänen
poikansa oli menestynyt yliopistossa — mielissään hieman siitäkin (nyt
kun hän tapasi rouva Bascombin ja ajatteli asiaa), että oli auttanut
tätä kunnioitettavaa naista ja hyvää opettajaa pääsemään vaikeasta
asemasta toiseen mitä miellyttävimpään. Tämä viimeinen oli tietysti
se hänen hyväntuulisuutensa puoli, jonka hän nyt kohotti pinnalle
ilmaistakseen sen erittäinkin siksi, että hän näki rouva Bascombin
ilmeen olevan melko synkän. "Hän kaipaa rohkaisua", ajatteli hän
suopeasti ja alkoi luottavaisesti rohkaista.
"Puhelin juuri äsken tästä vaimolleni, rouva Bascomb, ja hän on yhtä
mielissään kuin minäkin siitä, että te tulette Harristowniin meidän
kanssamme. Hän lupasi kirjoittaa sisarelleen — mainitsinko teille
siitä mitään, että hänen sisarensa on sikäläisen postimestarin rouva?
— että teidän nimenne pitää merkitä Viikkokerhon uusien jäsenten
ehdokaslistaan. Se on kaupungin hienoin naiskerho. Varmasti teille
tulee paljon iloa niiden naisten seurassa. Te ette ole milloinkaan
tehnyt viisaampaa päätöstä. Muutos on hyväksi meille kaikille. Meille
kaikille, juuri. Te hämmästytte vielä nähdessänne, kuinka te uudessa
ympäristössänne saatte uusia voimia."
Hän mietti hetkisen, kuinka saisi hienotunteisesti viitatuksi hänen
elämänsä olosuhteihin, jotka tekivät muutoksen erittäin tervetulleeksi,
ja jatkoi: "Te olette aina tehnyt niin paljon, työskennellyt niin
kovasti, ollut niin vastuunalaisessa asemassa, että teistä varmasti
tuntuu todelliselta lomalta, kun teidän ei enää tarvitse ajatella
muita kuin itseänne. Ja hyvin jo olikin aika teidän saada sellainen
loma, jotta voisitte ajatella hieman itseännekin. Siellä saatte tehdä
jotakin, mikä on ihan uutta teille, rouva Bascomb, _tehdä sitä, mikä
teitä miellyttää_. Te voitte järjestää kaikki ihan mielenne mukaan."
Hänen mielestään tämä lause ilmaisi niin selvästi elämän ihanteellisen
puolen, että hän toisti sen, heidän kääntyessään yhdessä
koulurakennuksen ovesta sisään.
"Niin, totisesti", sanoi hän innostuneesti, "sen juuri pitäisi sopia
täydellisesti teille, koska teidän ei siellä tarvitse ajatella muita
kuin itseänne, vaan voitte järjestää asianne ihan mielenne mukaan."