XV

"Kyllä, rouva", sanoi kuoppaposkinen viisitoistavuotias poika, jolla

oli likainen pumpuliesiliina. "Kyllä, rouva Bascomb. Herra Bascombin

täytyy olla jossakin täällä lähellä."

Rouva Bascomb katsoi häneen ja huomasi, kuten hän tunsi melkein kaikki

kaupungin ihmiset, että tämä poika oli ollut hänen luokallaan koulussa.

Mutta hänellä ei ollut tällä kertaa aikaa tavalliseen ammattimaiseen,

ystävälliseen tervehdykseen. Päinvastoin hän katsoi poikaan niin

omituisesti, että tämä luuli vastauksensa jääneen kuulumatta ja

korottaen äänensä kaikkien niiden painokoneiden tärinää ja kolinaa

kovemmaksi, jotka sijaitsivat hänen takanaan laajalla parvekkeella,

huusi; "Tuolla on hänen pöytänsä, ja koska hänen hattunsa on vielä

siellä, ei hän ole mennyt vielä puoliselle."

"Minä odotan täällä, kunnes hän tulee. Jos näette hänet, sanokaa

hänelle, että hänen äitinsä haluaisi keskustella hänen kanssaan

hetkisen."

Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Ralphin työtuntien

taustaa. Eikä hän katsellut sitä nytkään. Hän istuutui tomuisen,

epäjärjestyksessä olevan pöydän ääreen tomuisessa, sekasortoisessa

komerossa, jonka erotti äänekkäästä ja meluisasta painohuoneesta vain

epämääräinen väliseinä, valmistettu vanhoista laudoista ja kovin

likaisista ikkunanruuduista. Se ei vähääkään vaimentanut rämisevien

vanhanaikaisten painokoneiden helvetillistä kolinaa, jotka jylisivät ja

paukkuivat yhtä epäsointuisesti kuin ajatukset hänen päässään.

Istuessaan siinä hän näki ruman huoneen toisessa päässä takaapäin

Ralphin, joka seisoi muistikirja kädessä ja puhui kaljupäiselle,

pikimustan pumpulisen suojapuvun verhoamalle työmiehelle, ja oman

likanaamaisen sanansaattajansa lähestyvän heitä. Ralph kääntyi kasvot

punehtuneina, kuunteli, mitä pojalla oli sanomista, hätkähti, jäykistyi

ja seuraten pojan viittausta katsoi painohuoneen poikki pöytäänsä päin.

Äidin ja pojan silmät kohtasivat toisensa suurten koneiden paukkuvassa

ja kalisevassa sekamelskassa ja vaihtoivat pitkän katseen, ennenkuin

Ralph kääntyi ja alkoi tulla takaisin.

Rouva Bascomb ei ollut voinut kuvitella, miltä Ralph näyttäisi, kun

taas ilmestyisi hänen näkyviinsä, voisiko Ralph enää koskaan pitää

päätänsä pystyssä ja katsoa häntä silmiin. Hänen hämmästyksekseen oli

pojan ilmeessä ollut pikemminkin suuttumusta kuin häpeilemistä hänen

edessään, ja ollen varma siitä, että vain hänellä — vieläpä ylenmäärin

— oli oikeus olla vihainen, hän tunsi käsiensä vapisevan ja kasvojensa

punastuvan. Näistä molemmista tunteista, jotka iskivät kolahtaen yhteen

hänen sisimmässään, vei viha voiton.

"Mutta minä en halua riidellä hänen kanssaan", sanoi hän itsekseen,

ristien kätensä kovasti yhteen. "Vaikka hän olisi kuinkakin töykeä,

en halua lausua hänelle moitteen sanaa siitä hänen syntisestä

heikkoudestaan, että hän salli vaimonsa, jonka hän tietää inhoittavaksi

olennoksi, vallata hänet takaisin lihallisella nautinnolla. Minä

en tahdo milloinkaan puhua vihaisia sanoja pojalleni. Tahdon vain

ilmoittaa hänelle saman, mitä herra Kennedyllekin, ja katsoa, mitä

hän siitä ajattelee. Luulenpa hänen tulevan järkiinsä, jos hän vain

käsittää, että minä voin mainiosti jättää heidät pitämään huolta

itsestään, etten ole sellainen heikko riepu, jollaiseksi hän minua

luulee, ja etten aio ikuisesti sallia heidän elää kustannuksellani ja

kohdella itseäni kuin koiraa. Minun mielestäni hänen pitäisi tietää,

että viimeöinen temppu tekee jo lopun minunkin kärsivällisyydestäni."

Hänen kiihkonsa kasvoi, kun hän näki Ralphin tulevan yhä lähemmäksi

ja astelevan varovasti eteenpäin hampaallisten metallikasojen ympäri,

jotka kalisuttivat leukojaan, paukutellen niitä mielettömästi auki ja

kiinni. Ne esittivät kuvaannollisesti, mitä tapahtui hänen mielessään.

"Minä en halua riidellä, aion vain selvittää välini hänen kanssaan

kerta kaikkiaan", sanoi hän puristaen kätensä kovemmin ristiin.

"Sittenpähän saamme nähdä, mitä hänellä on sanomista, kun hän kuulee

minun aikovan kääntää selkäni heille, lopettavan heidän laskujensa

maksamisen, heidän talousaskareittensa suorittamisen, asunnon antamisen

heille ja kokonaan heidän lapsensa hoitamisen."

Kun hän ajatteli lasta, heltyi hänen sydämensä. Ei, hän ei saanut

kohdella heitä liian kovasti, ei edes pakottaa Ralphia tajuamaan

asemaansa ja kuinka täysin riippuvainen hän oli äidistään. Hän leppyi

heti, kun Ralph näyttäisi tarpeeksi pelästyneeltä. Sillä siitä

huolimatta, mitä hän oli sanonut herra Kennedylle, hän tiesi kyllin

hyvin, ettei hän milloinkaan voisi erota lapsesta.

Niin pian kuin Ralph oli astunut pieneen, hirveään komeroon, missä hän

oli viettänyt suurimman osan elämästään kahtena viime vuonna, sanoi

hänen äitinsä vakavasti, hillityllä äänellä: "Ralph, en tavannut sinua

tänä aamuna ennen lähtöäni kotoa, enkä siis voinut puhella kanssasi

tulevaisuudensuunnitelmistani. Herra Kennedy on tarjonnut minulle hyvin

edullisen toimen paremmalla palkalla Harristownin koulussa, ja tänä

aamuna ilmoitin hänelle hyväksyneeni hänen tarjouksensa. Hän toivoo

niiden opettajien, jotka ovat suostuneet lähtemään hänen kanssaan,

kuuntelevan tänä kesänä luentoja Columbian kesäkursseilla, minkävuoksi

matkustan New Yorkiin noin kymmenen päivän kuluttua, kun koulutyöni

päättyy. Tietysti en sitten palaa tänne senjälkeen, vaan matkustan

suoraan Harristowniin syksyllä. Toivon sinun soittavan tästä Lottielle

iltapäivällä, niin että hän saa tietää sen, ennenkuin menen takaisin

kotiin."

Hän lausui tämän kuin olisi opetellut sen ulkoa. Niinkuin hän olikin.

Hän oli tiennyt sen aikeen, että hän kiskoisi itsensä irti juurineen ja

katoaisi, hämmästyttävän Ralphia perinpohjin, kuten se tekikin. Nuoren

miehen synkkä, härkämäinen ilme muuttui tuskalliseksi neuvottomuudeksi.

Hänen mieleensä ei nähtävästi ollut koskaan juolahtanut, että eläminen

jossakin muualla kuin ainaisessa ympäristössään, olisi hänen äidilleen

ruumiillisesti mahdollista. Tämä ei ollut ainoakaan niistä asioista,

joita vastaan hän oli rohkaissut itsensä astuessaan huoneen poikki. Se

oli niin odottamatonta, että hän vain töllisteli äitiään.

Rouva Bascomb oli sen arvannut. Ja hän oli odottanut yhtä

luottavaisesti, että Ralphin seuraava ilme tulkitsisi pelkoa. Kuinka

hän voisikaan järjestää elämänsä aineellisen puolen, jos hänen äitinsä

lakkauttaisi avustuksensa ja jättäisi heidät hänen omien mitättömien

keinojensa varaan? Kuka valmistaisi ruoan, pitäisi talon puhtaana,

maksaisi enemmän kuin puolet laskuista ja hoitaisi lasta? Missä he

sitten asuisivat, elleivät hänen mukavassa talossaan?

Mutta Ralphin seuraava ilme ei osoittanutkaan pelkoa, vaan suorastaan

huojennusta. Hän oli iloissaan siitä, että äiti poistuisi. Selvästi hän

tunsi helpotusta, käsitettyään uhkauksen sananmukaisesti. Ja iloissaan

hän piti mielensä kevennystä niin luonnollisena, ettei koettanutkaan

sitä salata. Sen ilmaisivat ne sanatkin, jotka ensin johtuivat hänen

mieleensä. Hän sanoi istuutuessaan raskaasti kuluneeseen kääntötuoliin

pöytänsä ääreen: "_Hyvä on!..._ Niin, se onkin luullakseni parasta

meille kaikille."

Istuen toisella kuluneella tuolilla hänen äitinsä katsoi häneen yhtä

suuresti hämmästyneenä kuin hänkin äsken. Oliko tässä sama mies,

epätoivoinen poika, joka vähemmän kuin vuorokausi takaperin oli

sanonut, ettei hän milloinkaan enää tahtonut nähdä arvotonta vaimoaan?

Ja eikö hänellä ollut lainkaan aavistusta siitä, mitä hänen äitinsä

oli tehnyt hänen hyväkseen kaikkina näinä kuukausina? Hän istui siinä

vanhana ja äänettömänä ja tunsi päätänsä huimaavan.

Ralph tajusi vimmastuneena olevansa hänelle velkaa jonkinlaisen

selityksen senjälkeen tapahtuneesta muutoksesta, kun viimeksi oli

puhutellut äitiään, ja sanoi äreästi, syyttäen häntä siitä, että hän

oli ollut sen todistajana, mikä nyt vaati ikävän selityksen:

"Se olikin kaikki erehdystä, että hän oli — kuten hän sanoi

kirjeessään. Hän ei tarkoittanut sitä ollenkaan. Hän ei ollut —

kenenkään luona. Hän ei aikonutkaan pysyä poissa. Hän oli vain halunnut

peloittaa minua — vaikken enää välittänytkään hänestä. Hän on vain

lapsi ja oli kiihdyttänyt mieltään niin kovasti, ettei tiennyt, mitä

oikein teki. Hän on ollut niin äärettömästi alakuloinenkin. Mutta hän

oli välttämättä tahtonut päästä takaisin minun ja lapsen luo — hän ei

ollut koskaan ajatellut mitään muuta."

Hänen äitinsä istui kasvot kivikovina huumaavassa hiljaisuudessa.

Tietysti oli uskomatonta, että Ralph oli antanut pettää itseään

moisella arvottomalla jutulla. Kuinka julkeata oli sitä toistaa

hänelle, koettaa uskotella, että hän itse siihen uskoi, ja siten

verhota aistillista heikkouttaan. Hän tiesi kyllin hyvin, mitä todella

oli tapahtunut. Jokainen, joka tunsi Lottien, tietäisi vaistomaisesti,

että jos hän oli tullut takaisin, oli se tapahtunut vain siksi, ettei

toinen mies ollut hänestä huolinut.

Kun hän jatkoi tätä katkeraa vaitioloa, kiihtyi Ralphin kiukku häntä

vastaan. Hän alkoi yllyttää itseään itsepuolustavaan vihaan ja sanoi

kovemmalla, karkeammalla äänellä: "Se on nyt niin, ettet sinä, äiti,

suurestikaan ponnistele tehdäksesi Lottien onnelliseksi, ja se on

totta. Minä en ole huomannut sitä ennenkuin viime yönä. Miehet eivät

sekaannu sellaisiin naisten välisiin kotiasioihin. Ja hän on ollut

niin topakka, että on salannut sen minulta. Minä en ole milloinkaan

todennut, millainen maanpäällinen helvetti se on ollut hänelle.

Lapsi-raukka! Hänet on pantu tuntemaan, että kaikki, mitä hän tekee

tai jättää tekemättä, on väärin. Elää jokainen minuutti siitä ajasta,

jonka hän on talossa, kuin todellisessa manalassa, missä hän vain

herättää pahennusta. Minä tiedän, miltä hänestä tuntuu, kun olen ollut

siellä itsekin. Sinä olet tehnyt minutkin kirotun araksi. Minä olen

ollut valmis karkaamaan tieheni monta monituista kertaa, livahtanut

kotoa, kasvettuani kyllin isoksi, kansankirjastoon, biljardisaleihin

tai kaduille maleksimaan tai jonnekin muualle, missä ei tarvinnut

jäätyä kuoliaaksi jonkun pienen seikan vuoksi, jonka olin tehnyt tai

jättänyt tekemättä. Lottiella ei ole ollut mitään mahdollisuuksia. Hän

on ollut täydellisesti onneton. Minä en ole nähnyt kenenkään mielen

niin järkkyneen kuin hänen viime yönä. Ja minulle piti kertoa melkein

kaikki, ennenkuin käsitin. Olenpa ollut tavattoman tyhmä. Hän on melko

loukkaantunut siitä tavastakin, jolla sinä koetat riistää meiltä

lapsemme."

Hän kumartui äitiinsä päin uhmaavasti, kiukkuisesti senvuoksi

(monivuotinen opettaja tajusi sen koneellisesti), että vieläkin

puolittain pelkäsi häntä. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja silmät

verestivät. Kun hän puhui yhä kovempaa, oli äidin korva huomannut

jotakin sekavaa hänen puheessaan, ja nyt, huolimatta painomusteen,

koneöljyn ja tomun lemusta, hän tunsi toista hajua, hapanta, mätää,

ilmeisesti sellaisen miehen hengitystä, joka on juopotellut.

Tämä oli kaiken kukkuraksi tullutta kehnoutta, suunnattomasti ylittäen

kaikki ne rajat, joita hän voi kuvitella. Hänen vaimonsa vaikutuksesta

oli hänen aistillisuutensa voittanut säädyllisyyden tunteen ja

itsekunnioituksen, ja nyt Ralph oli koettanut huumata itseään viskyllä,

jotta kykenisi loukkaamaan äitiään. Rouva Bascomb tunsi jälleen, että

kaikki oikeus oli hänen puolellaan.

Tämän kuin teräskannattimen tukemana hän nousi äkkiä eikä lausunut

enää sanaakaan. Hän ei katsonut poikaansa sen enempää kuin mihinkään

likaiseen ja saastaiseen esineeseen tässä likaisessa, saastaisessa

luolassa. Hän käänsi vain selkänsä ja poistui Ralphin elämästä.

Kun hän käveli hämärän hallin katuovelle, kehittelivät hänen aivonsa

toisen äänekkään, määrätyn selityksen toisensa jälkeen, mutta hänen

mielen liikutuksensa oli niin huumannut hänet, ettei hän voinut

kiinnittää niihin huomiotaan, ei ymmärtänyt tätä tapahtumaa eikä

sitä, mitä hän sanoi itselleen: "Nyt minun on pakko lähteä. Minun on

pakko luopua lapsestakin. Hän on karkoittanut minut tieheni. Kuinka

hän voikaan ajatella minun tarkoittaneen tosissani, mitä sanoin herra

Kennedylle! Poikani on karkoittanut oman äitinsä pois hänen omasta

talostaan."

Päästessään sanaan "talo" hän ajatteli tiukasti: "Hän ei maininnut

mitään talosta lähtemisestä. Kenen hän luulee sen olevan? Minä myyn sen

heidän nenänsä edestä tai vaikka poltan poroksi omin käsin." Mutta hän

tiesi kyllin hyvin, ettei siitä milloinkaan tulisi mitään, ettei hän

voisi pakottautua puhumaan siitä heille tai kellekään muulle. Siitä

tulisi lisätodistus heitä vastaan kohdistettuun laajaan syytökseen,

jota he yhä kartuttivat, uusi aihe hänen oikeutensa ja heidän

vääryytensä äärettömyyteen.

Tämän tunteen ohella hän sanoi itselleen aivojensa toisella

puoliskolla, uskomatta siitä sanaakaan: "Tämä tarkoittaa, että minun

pitää luovuttaa lapsi heille. Minä en saa nähdä lasta enää. He

kartoittavat minut pois lemmikkini luota."

Muuan kadulta tuleva työmies avasi oven ja piti sitä auki hänelle,

että hän voisi poistua. Pysähtyen siihen hetkiseksi katselemaan

aurinkoisen ilman omituisuutta kuin olisi saapunut jollekin uudelle

taivaankappaleelle hän esiintyi jälleen tavallisena, säädyllisenä ja

hienostuneena rouva Bascombina, joka oli Main-kadun koulun viidennen

luokan opettaja.

Hänen jalkansa veivät hänet katukäytävälle ja käänsivät hänet

koneellisesti takaisin koulurakennusta kohti. Hänen silmänsä näkivät

kirkontornin kellosta, että nyt oli neljännestä vaille yksi. Hän siis

myöhästyisi luokaltaan.

Hän käveli eteenpäin huolellisen jäykästi. Joku hänen takanaan huusi

ystävällisellä äänellä: "No, sepä sattui, rouva Bascomb! Odottakaa

hetkinen. Olettehan menossa samalle suunnalle kuin minäkin." Tulija

oli herra Kennedy, joka tervehtiäkseen nosti pehmeää huopahattuaan

harmahtavalta tukaltaan.

Hän oli tavattoman puheliaalla tuulella, mielissään siitä, että

rouva Bascomb oli hyväksynyt hänen tarjouksensa, mistä taas johtui

hänen omien pulmiensa johdonmukainen yksinkertaistuminen, mielissään

tulojensa vastaisesta lisääntymisestä, kauniista ilmasta, juuri äsken

syömänsä puolisen oivallisuudesta, siitä tosiseikasta, että hänen

poikansa oli menestynyt yliopistossa — mielissään hieman siitäkin (nyt

kun hän tapasi rouva Bascombin ja ajatteli asiaa), että oli auttanut

tätä kunnioitettavaa naista ja hyvää opettajaa pääsemään vaikeasta

asemasta toiseen mitä miellyttävimpään. Tämä viimeinen oli tietysti

se hänen hyväntuulisuutensa puoli, jonka hän nyt kohotti pinnalle

ilmaistakseen sen erittäinkin siksi, että hän näki rouva Bascombin

ilmeen olevan melko synkän. "Hän kaipaa rohkaisua", ajatteli hän

suopeasti ja alkoi luottavaisesti rohkaista.

"Puhelin juuri äsken tästä vaimolleni, rouva Bascomb, ja hän on yhtä

mielissään kuin minäkin siitä, että te tulette Harristowniin meidän

kanssamme. Hän lupasi kirjoittaa sisarelleen — mainitsinko teille

siitä mitään, että hänen sisarensa on sikäläisen postimestarin rouva?

— että teidän nimenne pitää merkitä Viikkokerhon uusien jäsenten

ehdokaslistaan. Se on kaupungin hienoin naiskerho. Varmasti teille

tulee paljon iloa niiden naisten seurassa. Te ette ole milloinkaan

tehnyt viisaampaa päätöstä. Muutos on hyväksi meille kaikille. Meille

kaikille, juuri. Te hämmästytte vielä nähdessänne, kuinka te uudessa

ympäristössänne saatte uusia voimia."

Hän mietti hetkisen, kuinka saisi hienotunteisesti viitatuksi hänen

elämänsä olosuhteihin, jotka tekivät muutoksen erittäin tervetulleeksi,

ja jatkoi: "Te olette aina tehnyt niin paljon, työskennellyt niin

kovasti, ollut niin vastuunalaisessa asemassa, että teistä varmasti

tuntuu todelliselta lomalta, kun teidän ei enää tarvitse ajatella

muita kuin itseänne. Ja hyvin jo olikin aika teidän saada sellainen

loma, jotta voisitte ajatella hieman itseännekin. Siellä saatte tehdä

jotakin, mikä on ihan uutta teille, rouva Bascomb, _tehdä sitä, mikä

teitä miellyttää_. Te voitte järjestää kaikki ihan mielenne mukaan."

Hänen mielestään tämä lause ilmaisi niin selvästi elämän ihanteellisen

puolen, että hän toisti sen, heidän kääntyessään yhdessä

koulurakennuksen ovesta sisään.

"Niin, totisesti", sanoi hän innostuneesti, "sen juuri pitäisi sopia

täydellisesti teille, koska teidän ei siellä tarvitse ajatella muita

kuin itseänne, vaan voitte järjestää asianne ihan mielenne mukaan."