Lottien kanssa oli melkein mahdotonta tulla toimeen muutamina
seuraavina päivinä. Hänen mielentilansa purkautuivat alituisesti esille
tunteenpuuskina, joita hänen anoppinsa ei ymmärtänyt, ja vaihtelivat
nyt melkein joka hetki sen sijaan, että niiden välillä oli ennen
tavallisesti ollut tunti. Mitä ikinä joku teki, oli se väärin: jos
puhui tai oli puhumatta, otti lapsen syliinsä tai antoi sen olla
alallaan, ehdotti kaupungille lähtöä tai kotona pysyttelemistä. Hän
vihastui hirveästi, kun rouva Bascomb, ajatellen ilman muuttuneen
aamusta, riisui paksun villapuseron, jonka Lottie oli pukenut lapsen
ylle, ja otti sen sijalle kevyen röijyn, jonka itse vasta äskettäin oli
ostanut.
"Hän on minun lapseni!" oli Lottie tiuskaissut, riisuen kiireesti
röijyn, heittäen sen lattialle ja tunkien lapsen käsivarret takaisin
villanutun hihoihin.
Kun hän sai selville, että Ralph oli kuluttanut puolituntisen
pallokentällä (avajaiskilpailuissa, ensi kerran toista vuotta kestäneen
poissaolon jälkeen), aloitti hän äkäisen murjotuksen, jota Ralph,
puolustellen itseään, katuen, kiusaantuneena turhaan koetti murtaa
pitkillä toistetuilla selityksillä, kuinka kaikki tapahtui, kuinka hän
ei ollut ehtinyt soittaa hänelle eikä ottaa häntä mukaansa, kuinka
päällikkö oli tullut puoli tuntia ennen sulkemisaikaa hänen luokseen
ja sanonut: "Kuulkaa, Bascomb, lähdemmekö kilpailuun?" Rouva Bascomb
raivostui Ralphiin, nähdessään kuinka tuskaisena hän tarkkasi Lottien
kasvoja, kuinka hän hätääntyi huomatessaan niissä tyytymättömyyden
varjon, kuinka levoton hän oli, kunnes Lottie suvaitsi leppyä ja
jälleen hymyillä. Lottien tarvitsi vain katsahtaa häneen voidakseen
hallita häntä, ajatteli rouva Bascomb vihoissaan.
Ja kuitenkin rouva Bascomb sattui näiden myrskyjen, ärtyisyyden ja
järjettömyyden puuskien keskivaiheilla näkemään vilahdukselta Lottien
toisenlaisena kuin milloinkaan ennen. Hän kulutti tavallisesti
lauantai-iltapäivän ulkosalla lapsen kanssa, Ralphin ja Lottien mentyä
jonnekin tekemään jotakin, ellei muuta, niin ainakin katselemaan
eläviäkuvia. Mutta Ralph ei ollutkaan vapaa eräänä lauantai-iltapäivänä
toukokuussa. Hän oli soittanut konttorista, että hänen piti olla
ylityössä koko iltapäivä. Se oli aina tervetullutta, koska se tarkoitti
lisätuloja. Lottie oli pukeutunut ja lähtenyt kaupungille heti puolisen
jälkeen. Rouva Bascomb oli sopinut hammaslääkärinsä kanssa kello kolmen
ajasta. Siinä ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa lapsi mukaan kokoon
taitettavissa vaunuissa, jotka hän jaksoi kantaa yksinään portaita ylös
ja alas.
Hän saapui juuri ajoissa hammaslääkärin vastaanottohuoneeseen hän
ei koskaan myöhästynyt mistään — mutta lääkäri ei voinutkaan ottaa
häntä vielä vastaan. Tavallisesti istuessaan siellä hänen hitautensa
viivyttämänä, kun hän oli rientänyt tulemaan ajoissa, hän vaivasi
aivojaan morkkaamalla maailman pahanilkisyyttä. Mutta tänä iltapäivänä
hänen täsmällisyyttään kohdannut vääryys näytti liukuvan hänen ohitseen
pistämättä kipeästi. Hän ei voinut kohdistaa siihen ajatuksiaan.
Kummallista! Ehkä se johtui siitä, että pienokainen häiritsi hänen
tarkkaavaisuuttaan hämmästyttävällä harrastuksellaan kuviin, ollen
siinä paljon edellä iästään. Hammaslääkärin pöydällä lojuvien vanhojen,
pehmenneiden aikakauskirjojen joukossa oli muuan risainen kuvakirjakin.
Isoäiti hämmästyi nähdessään, kuinka näppärästi pienet kädet
kääntelivät lehtiä, kuinka tarkkaavaisesti kirkkaat silmät katselivat
hevosien ja kamelien ja sikojen hauskoja kuvia.
"Enpä ole milloinkaan elämässäni nähnyt noin taitavaa lasta!" ajatteli
hän ylpeästi. Ja sitten hän uudesta mielijohteesta hymyili itselleen
huvitettuna. Hyväinen aika, hänhän oli ihan samanlainen kuin mautkin
hassahtaneet isoäidit.
Hän ajatteli nyt ensi kerran, että hän sentään jossakin suhteessa oli
hieman muiden ihmisten kaltainen.
Hän siirsi katseensa hetkiseksi pienokaisesta syrjään. Hammaslääkärin
vastaanottohuone oli alakerrassa. Katukäytävä oli juuri hänen ikkunansa
edessä. Ryhmä työläistyttöjä seisoi siellä nauttien lauantai-illan
suomasta miellyttävästä laiskottelemisesta, jutellen kevyesti ja
näyttäen papukaijaparvelta kirkkaanvärisissä hatuissaan ja puvuissaan.
Heidän kimeät, sivistymättömät, varomattomat nuoret äänensä kuuluivat
avonaisesta ikkunasta sekavina ja hajanaisina joutavan ja tyhmän
keskustelun katkelmina.
"Minä sanoin hänelle, minä sanoin: 'Sinun on parasta pitää huolta
omista asioistasi!' minä sanoin."
"Hän sanoi minulle: 'Vaaleanpunainen on sinun värisi äläkä sinä
milloinkaan välitä siitä, mitä muut sinulle sanovat.'"
"Hän aikoi suuttua, mutta ei voinut silti olla purskahtamatta nauruun."
"Se uusi askel, jonka hän näytti minulle..." "Musta satiiniröyhellys
ompeleita pitkin..." "Jos vain kärvennät päät..."
He tirskuivat ja työnsivät päänsä yhteen kuiskaillakseen, purskahtaen
sitten kovaan nauruun, heiluen korkeilla kannoillaan, heidän sileiden
valkoisten nuorten kurkkujensa taipuessa taaksepäin kuin visertämään
rupeavien lintujen kaulat.
Rouva Bascomb näki vilahdukselta erään kasvot, verhojen muodostaessa
hetkiseksi puitteet niiden ympärille — kauniit, lapselliset,
tyhmät kasvot, jotka olivat ihan kukkuroillaan mielihyvää, jonkun
leikkikentälle välitunniksi rientäneen tytön kasvot, jotka olivat
täynnä kalliiden, läksyistä vapauttavien minuuttien riemua.
Verho lennähti syrjään. Tyttöjoukko maleksi tiehensä, heidän ääntensä
lakatessa vähitellen kuulumasta. Nuo kasvot olivat olleet tutut. Missä
hän oli ne nähnyt?
Kah, se tyttöhän oli Lottie!
"Kaikki valmista, rouva Bascomb", sanoi hammaslääkäri avaten oven
hänen takanaan. "Olen hyvin pahoillani siitä, että olen antanut teidän
odottaa."
Tuntien rouva Bascombin vanhastaan hän lausui anteeksipyyntönsä peläten
ja oli iloinen, kun rouva Bascomb ei huomauttanut ollenkaan hänen
viipymisestään.
Kotona sinä iltana Lottie oli kummallisempi ja oikullisempi kuin
koskaan. Rouva Bascomb, kylvetettyään lapsen, ruokki hänet ja pani
hänet vuoteeseen, istuutuen sitten, mitä harvoin teki kotonaan,
puoleksi tunniksi lukemaan jotakin kirjaa. Hän ei milloinkaan enää
halunnut istua arkihuoneessa iltaisin. Hänelle kuuluva osa talosta
oli supistettu tähän pieneen makuuhuoneeseen, jonka hän jakoi lapsen
kanssa. Tänä lämpimänä kevätiltana hän antoi ikkunan ja oven olla auki,
että ilma vaihtuisi, ja istuutuen lampun viereen, joka oli käännetty
varjostamaan lapsen silmiä, hän avasi kirjan ja alkoi lukea.
Se oli Kansallisen kasvatusyhdistyksen valiokunnan laatima selostus
niin sanotusta itävaltalaisesta vähennyslaskun opettamistavasta. Herra
Kennedy oli antanut sen hänelle ja pyytänyt häntä lausumaan siitä
mielipiteensä seuraavassa opettajain kokouksessa. Se oli tapahtunut jo
monta viikkoa sitten, mutta hänen väkisin hillitty vihansa, toivonsa
ja kärsimättömyytensä olivat tehneet hänet niin hajamieliseksi, ettei
hän ollut kyennyt koko asiaa ajattelemaan. Tämän uuden menetelmän
väitettiin voivan lyhentää kolmella viikolla vähennyslaskun
opettamiseen tarvittavaa aikaa, joten jäisi paljon enemmän tilaisuutta
kertomataulun opettamiseen. Sellainen säästö oli luonnollisesti tärkeä.
Kun hän istui siinä koettaen kiinnittää tarkkaavaisuuttaan menetelmän
asialliseen, johdonmukaiseen selitykseen, oli hän epämääräisesti
tietoinen Lottiestakin, joka harhaili levottomana huoneissa, liikkuen
edestakaisin huoneensa ja kylpyhuoneen väliä, läiskien ovia, avaten
laatikoita ja paukutellen niitä kiinni. Oli selvää, ettei hän tiennyt,
mihin hän oikeastaan ryhtyisi, vaikka talossa olikin suunnattomasti
tehtävää.
Kun tätä rauhatonta liikehtimistä jatkui, ihmetteli rouva Bascomb,
oliko Ralph ehkä ihmeeksi mennyt kaupungille ilman Lottieta.
Hetkisen kuluttua, kun tämä mielijohde kohosi korkeammalle hänen
tietoisuuteensa, laski hän kirjansa syrjään ja meni alakertaan muka
juomaan lasillisen vettä. Ralph istui arkihuoneessa vaipuneena syvälle
nojatuoliin ja piteli, käsivarret levitettyinä leveälle eteensä,
sen newyorkilaisen lehden suuria sivuja, jota hän aina halusi lukea
pirteiden urheilu-uutisten vuoksi. Rouva Bascomb oli nähnyt hänet tällä
tavalla tuhansia kertoja ja nytkin kiinnitti sivumennen huomionsa tähän
tuttuun kuvaan. "Hyväinen aika", ajatteli hän. "Ralph onkin kotona!
Mikähän minut pakotti ajattelemaan, että hän oli mennyt ulos?"
Itävaltalainen vähennyslaskun opettamistapa palasi heti hänen
mieleensä. Hän alkoi muistella muutamia nykyisen luokkansa erityisiä
lapsia, joille laskento oli hyvin vaikeata. Huojentaisiko tämä
menetelmä todellakin heidän opintojaan?
Hän istuutui vielä kerran lampun ääreen kirja kädessään, unohtaen
melkein kokonaan Lottien ja hänen laiskan, tarkoituksettoman
häärimisensä. Hiljaisuus.
Oliko yhteenlaskun käsite todellakin helpompi kuin vähennyslaskun,
oleellisempi tavallisen lapsen tavalliselle järjelle? Hän muisteli
menneiden vuosien opettajakokemuksia, punniten tätä asiaa vakavasti.
Sitten säpsähdytti häntä se vaikutelma, että joku katsoi häneen
kiinteästi. Hän käänsi äkkiä päätänsä ja näki Lottien seisovan ovella.
Rouva Bascomb taivutti päänsä kumaraan, niin että sopi katsella
silmälasien yli, saadakseen selville, mitä Lottie halusi.
"Kysyitkö sinä minulta mitään, Lottie?" sanoi hän.
"Olen seisonut tässä ihmetellen, mitä kirjaa te luette", sanoi Lottie
odottamatta.
Hän oli pukeutunut rypistyneeseen aamunuttuun, eivätkä hänen kasvonsa
olleet oikein puhtaat. Kotona ei tavallisesti ollut sellaista iltaa,
ettei Lottie viettänyt tuntikausia kuvastimen ääressä.
"Mitäkö minä luen", toisti rouva Bascomb hämmästyen aika
lailla ja tuskin uskoen, että oli kuullut oikein. Hän katsoi
Lottieen ja sitten jälleen kirjaansa. "Tämä on vain Kansallisen
kasvatusyhdistyksen toimittama julkaisu itävaltalaisesta vähennyslaskun
opettamismenetelmästä", sanoi hän.
Tällaisen tosiseikan selvällä toteamisella oli ennenkuulumaton vaikutus
Lottieen. Hän heilautti käsivartensa päänsä yläpuolelle ja huudahti
kiihkeästi: "Ah, hyvä Jumala!" Sitten hän purskahti itkuun ja hyökäten
takaisin omaan huoneeseensa läimäytti oven kiinni takanaan.
Rouva Bascomb ei ollut milloinkaan hämmästynyt näin vilpittömästi
eikä ikinä joutunut tällaiseen neuvottomuuteen. Tuntui siltä kuin hän
olisi kertonut neljä neljällä ja nähnyt sen silmiensä edessä tekevän
viisitoista. Ei kannattanut koettaakaan ymmärtää Lottieta — saada
selvää hänen tempuistaan. Se oli samanlaista kuin koettaisi ymmärtää
kissaa tai koiraa.
Eikä piakkoin olisi enää tarvis sitä koettaakaan.
Tyyntyneenä ja ylenkatseellisena rouva Bascomb jatkoi niiden
menetelmien tutkimista, joita itävaltalaisissa kouluissa sovellettiin
vähennyslaskun opettamiseen.