Hän ei maininnut mitään siitä, koska tapansa mukaan ei tahtonut vaipua
Lottien tasalle edes tuottaakseen miniälleen vaikeuksia. Ainoa asia,
joka hieman tuki häntä, oli hänen horjumaton vakaumuksensa, että hän
itse oli kokonaan toisenlainen olento kuin Lottie.
Mutta hänen vaikenemiseensa oli toinenkin syy, pikemmin jonkinlainen
harkitsematon vaisto, joka muutamina seuraavina kuukausina pakotti
hänet olemaan ehdottomasti vaiti Lottien hommista. Hänen vaikenemisensa
läpi tunkeutui hänen sisimpäänsä vähitellen, ensin hiipien ja
tunnustamatta, mutta myöhemmin kiihkeästi ja riemuisan eloisasti eräs
toivo, joka väijyi hänen vaistonsa pohjalla.
Kevääseen päästessä oli tullut vakinaiseksi säännöksi, ettei Ralphin
äiti halunnut lähteä iltaisin kaupungille, kun muka oli jo käymässä
liian vanhaksi, liian väsyksissä päivän kestäneen opetuksensa
jälkeen ja mieluummin vietti "tyynen, rauhallisen illan kotona" kuin
lähti hakemaan muualta ajanvietettä. Mutta hän meni vielä kirkkoon
jokaisena sunnuntaiaamuna. Lottie sanoi vieraille: "Mamma antaa niin
suuren arvon kirkolle, ja kun se sitäpaitsi on melkein ainoa, mistä
hän välittää, koetamme aina järjestää asiat niin, että hän on vapaa
sunnuntai-aamuina."
Ralph ja Lottie nukkuivat myöhään sunnuntai-aamuina ja lepäilivät vielä
myöhempään, usein ottaen kellon kymmentä käydessä ruokitun, puetun ja
siistityn lapsen vuoteeseensa ja leikkien siellä hänen kanssaan.
Pastori Bancroft näki siis rouva Bascombin tulevan kirkkoon entiseen
tapaansa ja ottavan hurskaasti osaa "raamatun kohtien kertaamiseen".
Hän olisi hämmästynyt, jos olisi tiennyt, kuinka rouva Bascombin mieli
huojentui hänen lukiessaan ääneen parhaalla sunnuntai-korostuksellaan:
Kyllä, hän on tullut raskaaksi pahasta
ja synnyttänyt vääryyttä.
Hän on tehnyt kuopan ja syventänyt sitä,
tai jos hän olisi voinut kuulla rouva Bascombin kiihkeän äänen, joka
sulautui seurakunnan lohduttavaan muminaan, kun se vastasi hänelle:
Hän on pudonnut kaivamaansa ojaan,
ja hän saa kärsiä omista pahoista töistään.
Pastori kaivoi liivintaskustaan esille sen paperin, jossa ilmoitettiin
Naisten armeliaisuus- ja lähetysseuran kokouksista, ja jatkoi
lukemistaan:
Hän saa vastata omasta väkivaltaisuudestaan.
Hän ei kuullut sitä raivoa, jolla keski-ikäinen nainen huusi
vastauksensa:
Minä tahdon kiiltää Jehovaa hänen vanhurskaudestaan.
Herra Bosch tuli yhä useammin iltapäivisin Lottien huvitettavaksi.
Ainakin ne olivat iltapäiviä, jolloin rouva Bascomb useimmiten
kuuli hänen olevan arkihuoneessa, tullessaan itse kotiin keittiön
ovesta ja mennessään heti yläkertaan omaan huoneeseensa. Siellä
hän tavallisesti tapasi lapsenkin istumassa pienessä karsinassaan
hajalleen heitettyjen leikkikalujen keskellä. Hän oli voimakas, terve
lapsi, ja hänen ruoansulatuksensa oli mainio. Niinpä hän oli yleensä
hyvällä mielellä, ainoastaan harvoin vastustaen tätä yksinäisyyteen
jäämistä. Se oli suurenmoinen hetki rouva Bascombin päivässä, kun hän
aukaisi oven hiljaa ja seisoi siinä. Lapsi kohotti katseensa, ensin
välinpitämättömän kysyvästi. Mikä riemu nähdä kysyvän katseen vaihtuvan
iloiseksi tuntemiseksi, joka kirkasti pikku kasvot kuin sytytetty
liekki, nähdä hänen pudottavan minkä lelun hyvänsä ja ojentavan
kätensä isoäitiään kohti, kuulla hänen kimeän äänensä huutavan: "Ummi!
Ummi!" ja sitten, kun hän tuli vanhemmaksi: "Mummi! Mummi!" Sellaista
päivää ei ollutkaan, ettei rouva Bascomb, vaikka olisi ollut kuinka
alakuloinen tahansa, olisi jättänyt koko maailmaa taakseen astuessaan
tähän huoneeseen. Se oli nyt kolmas huone hänen elämässään, se, missä
hän ei ollut Mary Bascomb, haavoittunut, loukkaantunut, oikeassa oleva
ja vääryyttä kärsivä nainen eikä maltillinen, toimelias, persoonaton
opettajakaan käsittelemässä ammattiinsa kuuluvia välineitä sievästi
ja kätevästi. Kun hän otti lapsen syliinsä, haihtuivat nämä molemmat
naiset hänen muististaan. Hänestä tuli Mummi, joka eli niin mitätöntä,
niin ahdasta elämää, ettei siinä ollut muuta kuin tämä lapsi, joka oli
liian nuori voidakseen puhua ja niin rajattoman suuri, että Mummin
sydän oli usein liian pieni tallettamaan kaikkea.
Viime aikoina pari näistä naisista eli samassa ruumiissa kääntäen
silmänsä syrjään toisistaan, kun Mummi, pitäen rehevää pikku olentoa
sylissään, koetti sitä pukea päivittäistä kävelyretkeä varten, rouva
Bascombin ankarana kuunnellessa alakerrasta räiskyvää naurua ja kovia,
hilpeitä ääniä.
Rouva Bascomb istui aina ääneti illallispöydässä, Lottien jaaritellessa
kaikesta muusta, paitsi vieraastaan, ja vain rouva Bascomb istui
kapeassa vuoteessaan korkeakauluksisessa pitkähihaisessa yöpuvussaan
lukien riemuiten:
Hän, joka on mennyt helvettiin,
ei palaa sieltä enää,
hän ei palaa enää taloonsa.
Eikä hänen sijansa tunne häntä enää.
Mummi laski, ennenkuin vaipui uneen, varovasti käsivartensa kehdon
poikki, niin että hänen sormensa koskettivat lapseen ja kohosivat ja
laskivat kevyen, tasaisen hengityksen mukana, joka nykyään oli hänen
ainoa iltarukouksensa.
Opettaja kuunteli ammattimaisen hartaasti opettajain kokouksessa
kerrottuja juoruja eräästä Harristownin koulusta, jossa kuului olevan
rettelöitä. Siellä oli jouduttu vaikeuksiin, tuollaiseen myrkyttävään,
kiihtyvään riitaan, joka alkaa tyhjästä, mutta joka suurten koulujen
ahtaassa ilmapiirissä kehittyy kummalliseksi, ilkeäksi, katkeraksi,
elämän ja kuoleman uhalla käytäväksi taisteluksi.
Se oli alkanut (mutta tähän aikaan ei kukaan enää ajatellut, kuinka se
oli alkanut) siitä mielipiteiden eroavaisuudesta, kuinka maantiedettä
oli opetettava kolmannella luokalla. Mutta nyt se oli hyvin ilmeistä
sotaa, johon jokainen lähellä oleva oli vedetty mukaan. Toinen osa
opettajista oli johtajan ja toinen johtokunnan puolella. Tähän
kiehuvaan vihan kattilaan silmäilivät toisen pienemmän kaupungin
opettajat tyytyväisen innostuneina. Heidän omassa koulussaan ei ollut
sattunut oikeata tarmokasta oppiriitaa vuosikausiin, itse asiassa
ei sen koommin kun heillä oli ollut johtajana herra Kennedy, tyyni,
vanhahko, kyynillinen herra Kennedy, joka ohjaili alaisiaan niin
sievästi heidän heikkouksiensa avulla.
Harristownin taistelun kehityksestä teki joka viikko selkoa
seitsemännen luokan opettaja, jonka perhe asui Harristownissa ja joka
vietti viikon loppunsa siellä. Kaikki taistelut ovat mielenkiintoisia
näytelmiä erittäinkin niille, jotka eivät ole uhattuja. Tämäkään
ei ollut siitä poikkeus. Rintamauutiset levitettiin pirteästi
Gilmanvilleen Main-kadun koulun opettajille, jotka virkatovereina
olivat uteliaita tietämään, kuinka asia päättyisi.
Se päättyi sellaisella paukauksella, joka säikähdytti heitä, sillä se
vavisutti maata heidän omien jalkojensakin alla. Riidan puolivälissä
sai Harristownin johtaja eräästä varakkasta Tyynen valtameren
rannikolla sijaitsevasta kaupungista pyynnön, että hän perustaisi
sinne edistysmielisen, nykyaikaisen koulun. Se oli runsas, rahoilla
lastattu Tyynen valtameren rannikon tarjous, jonka hyväksymisen hän
lukuvuoden viime kokouksessa lennätti liioitellun kerskailevasti Idän
koulun saidan ja vanhoillisen johtokunnan eteen, ojentaen sille samalla
erohakemuksensa yhtä riemuitsevalla eleellä kuin ammattinyrkkeilijä
antaa vastustajalleen lopullisen iskun. Mutta siihen sisältyi
vielä enemmänkin. Hän vei mukanaan sellaisille palkoille, jotka
kohtuuttomasti ylittivät Harristownissa maksetut, ne kuusi opettajaa,
jotka olivat olleet hänen puolellaan. Nämä seitsemän katosivat
samanaikaisesti, ja siinä oli sellaista nenälle käypää julkeutta, ettei
Harristownin johtokunta voinut sitä sietää. Se ei tuhlannut aikaa,
vaan kääntyi alentuvasti pienemmän, köyhemmän Gilmanvillen puoleen
lahjoineen, ja Main-kadun koulun opettajat hämmästyivät kuullessaan,
että herra Kennedylle, heidän omalle Kennedylleen, johon he olivat
luottaneet kuin vuodenaikojen palautumiseen, oli tarjottu niin suuri
palkka Harristownin autioituneen koulun haltuunsa ottamisesta ja
uudestaan järjestämisestä, että hän oli suostunut.
* * * * *
"Rouva Bascomb, saisinko puhutella teitä hetkisen kello
kahdeltatoista?" oli herra Kennedy sanonut, ja siellä hän nyt oli
johtajan konttorissa suljetun oven takana ja ihmetteli, mitä oli
tulossa.
Herra Kennedy selitti sen sellaisella virallisen jäyhällä tavalla,
jolla hän oli kyennyt johtamaan ja hillitsemään kaikkien näiden
helposti kiihoittuvien naisten luonteita. Hän selitti sen ikäänkuin
rouva Bascomb voisi katsella sitä yhtä tyynesti kuin hän itsekin,
ikäänkuin se ei olisi lainkaan mahdotonta — mutta tietysti hän ei ollut
selvillä siitä, mitä rouva tiesi tai toivoi, odottaen sen varmasti
tapahtuvan tavalla tai toisella. Hän pyysi rouva Bascombia eroamaan
nykyisestä toimestaan ja kodistaan ja lähtemään hänen ja neljän
nykyisen opettajatoverinsa kera Harristowniin, esittäen siitä koituvat
edut hyvin selvästi: "Vuosipalkka on viisisataa dollaria suurempi ja
työ helpompi. Luokalla ei ole koskaan viittäkolmatta oppilasta enempää,
ja kaikki ovat varakkaista kodeista. Siellä ei ole työläisten, vaan
ainoastaan hienojen kotien lapsia."
Hän keskeytti antaakseen tämän vaikuttaa. Koska hän oli tarkastellut
rouva Bascombia yksitoista vuotta, tiesi hän, että tämä puoli asiaa
painoi enemmän kuin raha. Mutta rouva ei sanonut mitään, eipä näyttänyt
edes innostuvan.
No niin, johtajalla oli varastossaan toinenkin ammus ja vielä pari
kolme lisäksi.
"Elämän mahdollisuudet ovat erittäin miellyttävät Harristownin
hienossa osassa", jatkoi hän. "Vähän matkan päässä koulusta on niin
hieno täysihoitola, etten ole milloinkaan hienompaa nähnyt, ja sitä
hoitaa todellinen herrasnainen omassa hienossa vanhassa talossaan. Ja
tehän tiedätte, millaisia etuja Harristown tarjoaa teidänlaisellenne,
älyllisiä pyrintöjä kannattavalle naiselle, eikä meillä täällä
Gilmanvillessä ole läheskään siihen verrattavaa: hienoimpia luentoja,
parhaita kappaleita New Yorkin teattereista, Sothern ja Marlowe
Shakespearen näytelmissä, Sembrich lausujana..."
Rouva Bascombin ilme hämmästytti häntä. Hän ei päässyt siitä selville
eikä voinut käsittää, miksi rouva Bascomb ei empimättä rientänyt pakoon
siitä sekamelskasta, jonka hänen poikansa avioliitto oli tuonut hänelle
kotiin. Hän oli näyttänyt kalpealta koko talven. Tässä tarjoutui
hänelle tilaisuus pelastua kaikesta arvokkaasti. Siihen herra Kennedy
oli luottanut.
Rouva Bascomb vastasi tyynesti: "Kiitoksia vain siitä, että muistitte
minua, herra Kennedy. Annan sille suuren arvon, mutta en voi
ajatellakaan sen hyväksymistä. Minua tarvitaan kotona." (Hän oli
sanomaisillaan: "Minua tullaan tarvitsemaan kotona.")
Herra Kennedy ei olisi voinut saada parempaa tilaisuutta viimeiselle
laukaukselle. "Rouva Bascomb", sanoi hän kumartuen eteenpäin,
"sallitteko minun puhua vanhan ystävän vilpittömään tapaan?
Sallitteko minun sanoa, mitä luonnollisesti itsekin tiedätte...
ettei sellainen suunnitelma ole milloinkaan hyväksi, että äiti asuu
yhdessä avioliittoon menneen poikansa kanssa. Siihen liittyy aina
onnettomuutta. Mitä tähän tapaukseen tulee... tiedän sen... yhtä hyvin
kuin kaikki muutkin... ettei tuo... hm... onnettomuus ole teidän
syytänne. Te... hm... teillä on ollut myötätuntomme puolellanne. Mutta
kaikki olemme tajunneet... hm... jos saan sanoa niin... että nuorten
naineiden ihmisten on itsensä paras ottaa vastuu niskoilleen. Ihmiset,
jotka menevät naimisiin" — hänen äänensä muuttui puuromaiseksi, ja hän
keskeytti, hakien epäröiden sanoja — "ihmiset, jotka menevät naimisiin,
ottavat itselleen erinäisiä velvollisuuksia, jotka heidän pitäisi..."
Tämä oli mieletöntä, ajatteli rouva Bascomb. Kuinka johtaja saattoi
sovittaa tuollaisia ummehtuneita vanhoja jokapäiväisyyksiä tähän
tapaukseen? Hän ei aikonut sietää sitä hetkistäkään lisää. Hän nousi
lopettaakseen kaikki selittelyt. Mutta ei kuitenkaan vihaisesti. Hän
oli liian varma asiastaan tunteakseen suuttumusta. Eikä herra Kennedy,
voimatta tietää, mitä oli tulossa kotona, voimatta nähdä sitä toivon
ovea, joka hitaasti avautui, saattanut tietää, kuinka väljähtyneiltä
hänen pienet valmiiksi ajatellut mietelmänsä kuulostivat.
Hän sanoi: "Joskus on sellaisia erityisiä olosuhteita... ei, minä
luulen, että minua tullaan tarvitsemaan kotona liian paljon, voidakseni
ottaa vastaan paikan muualta." Ärtyneenä toisen tietämättömyydestä,
vaikka itse ei kertonut kaikkea, hän lopetti hieman jäykästi: "Luulen
kykeneväni yhtä hyvin arvostelemaan omia asioitani kuin — kuin muutkin
ihmiset."
Herra Kennedy ei tunnustanut häviötään. Hän tarvitsi todellakin
rouva Bascombia. Hän saisi kyllä tarpeeksi tekemistä Harristownissa,
vaikkei palkkaisi toimeen jotakin kokematonta nuorta opettajaa, mikä
ehkä ei päättyisi hyvin. Niinpä hän sanoi herttaisesti, välittämättä
kieltäytymisestä: "No niin, rouva Bascomb, ajatelkaa kuitenkin asiaa,
ajatelkaa sitä joka tapauksessa. Minä säilytän teille sen toimen
avoinna viikon. Ei kukaan järkevä ihminen voi päättää mitään vähemmässä
kuin viikossa. Tulkaa tänne ensi keskiviikkona ja ilmoittakaa minulle
silloin lopullinen päätöksenne."
Kun rouva Bascomb astui keittiöön sinä iltapuolena, ei arkihuoneesta
kuulunut ääntäkään. Herra Bosch ei nähtävästi ollut tullut. Mutta
mennessään sen kautta halliin hän kuuli verhojen takaa äkillistä
säikähtynyttä liikettä, tuoli narahti, astuttiin nopeasti pari kolme
askelta, ja samalla alkoi kuulua hengästyneitä, mutta sujuvia ääniä
kuin siellä puheltaisiin vain ylimalkaisista asioista. Hän pysähtyi
epävarmana. Lottien ääni sanoi: "Tekö siellä olette, mamma? Hyväinen
aika, ettekö tule kotiin liian varhain? Herra Bosch ja minä sanoimme
juuri, kuinka tämä ihana kevätilma panee ihmisen rientämään!"
Lottie seisoi siinä työntäen verhoa syrjään. Hänen anoppinsa nojautui
seinään, voidakseen riisua kalossinsa, ja suuntasi katseensa syrjään
heistä. Hän ei katsahtanutkaan Lottieen, mumisi vain jotakin lapsesta
ja meni yläkertaan.
Takaansa hän kuuli Lottien huojentuneen äänen sanovan: "Ei, hän ei
huomannut..." Lottie luuli häntä varmaankin hölmöksi. Sitä parempi. Hän
sanoi itsekseen:
Kaikki ne, jotka vihaavat, joutuvat häpeään,
eikä jumalattomien telttaa ole enää olemassa.
"Mummi! Mummi!" huusi lapsen ääni. Hän oli niin älykäs, tuo pieni
lemmikki. Tiesi täsmälleen ajan, milloin sai ruveta odottamaan isoäitiä
ja kaivattua kävelyretkeä. Hän tunsi jo portailta kuuluvat askeleet.
Pienen makuuhuoneen ovi oli auki. Lapsi seisoi nojautuen pienen
karsinansa aitaukseen käsivarret ojossa ja polkien pieluksia
kärsimättömästi. "Mummi! Mummi! Ulos! Ulos!"
Ikkunasta tulviva valo, joka kimmahti takaisin valkoisesta ovesta, osui
kirkkaana lapsen kauniiseen korkeaan otsaan, jättäen silmät varjoon
ja tuoden näkyviin poskien ja leuan ääriviivat, jotka tavattomasti
muistuttivat isoisää. Rouva Bascomb hillitsi huudahduksensa ja
painoi kädellä sydäntään, johon oli koskenut kovasti. Hyväinen aika,
nehän olivat Johnin omat kasvot, hänen todellinen ilmeensä! Vainaja
oli siellä ja katsoi häneen noista rakastavista, elävistä silmistä
tervehtien...
Hän sieppasi lapsen syliinsä ja tarkasteli hänen kasvojaan.
"Ulos! Ulos!" huusi pienokainen pomppien maltittomana ja suoristaen
pienen voimakkaan selkänsä terveen lapsen hämmästyttävän voimakkailla
tempauksilla. Hento keski-ikäinen nainen jaksoi tuskin pidellä häntä
sylissään. Säikähtyneellä isoäidillä, jonka sydän vieläkin sykki
hurjasti yhdennäköisyyden järkytyksestä, ei ollut muuta kuin yksi toivo
— saada puristaa hänet kovasti syliinsä, peittää hänet suuteloilla,
tunnustella häntä ja joutua hänen tunnusteltavakseen.
Mutta pienokainen ei halunnut mitään sellaista, vaan tahtoi päästä ulos
katsomaan maailmaa ja hengittämään raitista ilmaa. Hän ei vaatinut
isoäidiltään muuta kuin palveluksia.
Rouva Bascomb höllensi kaipauksesta pakottavien käsivarsiensa otetta,
laski lapsen kehtoon ja ryhtyi etsimään pientä lakkia ja päällystakkia.