Hänen äitinsä ei tuntenut hänen ääntään. Se ei ollut Ralphin ääni
ollenkaan, vaan jonkun toisen miehen, raaka, käheä ja omituinen.
Poikkeamatta tavallisesta halveksitun, laiminlyödyn katselijan
osasta hän tuijotti poikaansa tiukasti, tuntematta hänen ilmettään
sen paremmin kuin hänen ääntäänkään. Hän ei ollut tavallisen Ralphin
näköinen. Jokin, mitä hän ei ollut milloinkaan nähnyt, kyti Ralphin
silmissä, kun ne suuntautuivat Lottieen.
"Kuinkako hän sattui tulemaan tänne?" toisti Lottie huolettomasti.
"Ah, hänellä on muuan mahdollisuus tämän kadun varrella jonkun matkan
päässä. Erään vanhan rouvan, joka vasta äskettäin on menettänyt
miehensä, pitää nyt sijoittaa johonkin henkivakuutusrahat. Herra
Boschin veli, joka työskentelee erään vakuutusyhtiön konttorissa,
ilmoittaa hänelle, milloin yhtiö joutuu maksamaan vakuutusrahoja. Ja
hän — hyväinen aika, kun hän meni tästä ohi, sattui hän huomaamaan
minut ikkunassa ja tuli sisään hetkiseksi. Hän ihastui Gladysiin. Hän
ihastuu lapsiin yleensä."
Rouva Bascomb oli tavannut lapsen yläkerrassa sidottuna kiinni kehtoon,
missä se oli hiljaa ja onnellisena leikkinyt kalistimellaan. Mutta hän
puri huulensa yhteen. Hän ei aikonut alentua juoruamaan Lottiesta.
"Onko hän käynyt täällä ennenkin?" kysyi Ralph.
Lottie epäröi sekunnin murto-osan, katsahti anoppiinsa ja sanoi
korostaen: "Ei, luonnollisesti hän ei ole käynyt."
Sen varmuus, että hän oli valehdellut, täytti huoneen kuin haju.
"Mitä minä olenkaan tehnyt", ajatteli rouva Bascomb tuntien
pahoinvointia, "että minut pakotetaan elämään yhdessä tämän kurjan..."
"Miltä sinusta tuntuisi", sanoi Ralph, "jos iltapäivisin kävisin
vierailuilla tyttöjen luona?"
Lottie avasi silmänsä selälleen lapsimaisen hämmästyneen näköisenä.
"Mutta herra Bosch ei ole _naimisissa_!" sanoi hän.
"Ei, mutta sinä olet", vastasi Ralph siirtyen kauemmaksi pöydästä.
"Niinpä kyllä, jos aiot olla niin ilkeä jokaisesta pikku seikasta",
sanoi Lottie, mutta ilman tavallista esille leimahtavaa uhmaansa. Hän
katsoi uteliaasti Ralphiin ja vaikeni hetkiseksi kuin ajattelisi,
mitä näkyi hänen kasvoistaan. Tämä oli harvinaista, koska Lottie ei
tavallisesti ajatellut mitään.
Hän ei pyrkinyt kaupungille sinä iltana, vaan hääräsi kotona, suuri
esiliina vyöllään, tuollaisessa oikullisessa taloudenhoidon puuskassa,
joka oli paljon turmiollisempi kuin hänen toimettomuuskautensa. Kaiken
hakemiseen meni päiväkausia sen jälkeen kun Lottie "vuorostaan suoritti
askareet", kuten hän sanoi. Hän hyräili ja vihelteli iloisesti yhä
uudestaan "Iloisen lesken valssia", jonka kansansuosio silloin oli
suurimmillaan, kertoi hilpeästi naapuristossa kuulemiaan juoruja, jolla
alalla hän oli asiantuntija, ja toisti pari kolme hullunkurista juttua,
jotka hän sanoi lukeneensa lehdestä sinä aamuna.
Ralphin töykeys ei lauhtunut. Hän istui synkkänä ja ääneti, pidellen
iltalehteä kasvojensa edessä, vaikka hänen lukemisensa keskeytyikin
silloin tällöin Lottien tullessa taputtelemaan hänen päätänsä tai
istumaan hetkiseksi hänen polvelleen. Kun hän katsoi Ralphiin, oli
hänen ilmeensä vaanivan tarkkaavainen. Kello ei ollut vielä lyönyt
yhdeksääkään, kun hän jo sanoi haukotellen raukeasti: "En ymmärrä,
mikä minua vaivaa, kun olen kokonaan lopussa tänä iltana. Tule, Ralph,
mennään nukkumaan. Eihän mamma pahastu, vaikka hänen nyt kerran
täytyykin syöttää viimeinen pullollinen lapselle." Kun he menivät
portaita ylös, oli hänen käsivartensa Ralphin kaulassa.
Kun rouva Bascomb kylvetti lasta ja sitten pani sen vuoteeseen,
oli talossa niin hiljaista kuin hän olisi ollut siellä yksinään,
kuten tavallisesti. Mutta riisuutuessaan hän kuuli muminaa toisesta
huoneesta, nyt hyvin hillittyä, ja senkin keskeyttivät pitkät
vaikenemiset. Hän väänsi valon sammuksiin ja laskeutui jäykkänä omalle
vuoteelleen. Talo oli nyt yhtä pimeä kuin hiljainenkin. Hän lepäsi
siinä kuunnellen jännitettynä, koettaen olla kuulematta.
Äkkiä kuului pimeän läpi naurua. Lottien kummallista, kiihoittuneen
riemun lyhyttä naurua.
Rouva Bascomb hautasi päänsä toiseen pielukseen ja veti toisen
korvilleen estääkseen äänen kuulumasta. Hän ei kuullut mitään muuta,
mutta tuo nauru kaikui hänen unissaan koko yön.
Aamulla hänen toimittaessaan pöytään aamiaista Ralph tuli alakertaan.
Hän oli kalpea, hienot piirteet olivat kiusaantuneet, huulet värittömät
ja kuihtuneet. Mutta outo ilme oli haihtunut hänen silmistään. Hän oli
jälleen sama Ralph, sennäköinen kuin hän tavallisesti oli ollut pienenä
poikana, kun ei ollut oikein terve, juuri joko sairastumaisillaan
johonkin tautiin tai parantumaisillaan.
"Lottiella on jonkinlaista päänkipua tänä aamuna", sanoi hän äreästi.
"Luullakseni on parasta, että vien aamiaisen hänelle vuoteeseen."
Mentyään yläkertaan senjälkeen kun Ralph oli vienyt sinne tarjottimen,
rouva Bascomb näki ovesta, joka oli jätetty auki, Lottien istuvan
vuoteessa tarjotin edessään. Hän oli ehkä hieman väsyneen näköinen,
mutta hänen poskensa olivat tavallista kermanvärisemmät, ja hän oli
tavallista kauniimpikin, täysin puhjenneen kukkeuden vielä väikkyessä
pehmeillä huulilla ja silmissä.
Ralph seisoi hänen vieressään, katsoen häneen ja äkkiä kumartui
kiihkeästi. Kun hän sitten oli omassa huoneessaan ja nosti lapsen
kehdosta, kuuli hän hopean ja porsliinin kilinää ja Lottien nauravan,
tukahtuneen äänen: "Voi sinua tyhmyriä! Ralph, päästä irti! Enhän voi
hengittääkään. Mihin se appelsiini joutui? Sinä paha poika!"
Rouva Bascomb palasi lapsi sylissään avonaisen oven ohitse, kääntäen
päänsä syrjään. "Mitä minä olen tehnyt? Mitä olenkaan tehnyt
ansaitakseni tämän?" valitti hän mielessään. Hän oli näkevinään Lottien
haamun katsovan ivallisesti riemuiten.
* * * * *
Viime kuukausina hän oli laiminlyönyt raamatun lukemisen ennen makuulle
menoa. Mutta nyt, keskellä Ralphin avioliiton sitä alkujaksoa, jolloin
asiat kävivät yhä pahemmiksi, hän avasi vielä kerran tämän tutun,
nahkakantisen, hyvin kuluneen kirjan. Hän tiesi, mistä paikasta piti
etsiä haluamaansa kohtaa. Hyvinkin hän tiesi, miltä sivulta löytäisi
oikeat sanat. Kun hän istuutui huoneessaan uupuneena, lapsen nukkuessa
hänen lähellään ja talon ollessa tyhjänä, ja luki löytämiään sanoja,
näytti niiden syyttävä hehku liekehtivän hänen omilta huuliltaan.
Sillä porton huulet tiukkuvat hunajaa,
ja öljyä liukkaampi on hänen suulakensa.
Mutta hänen loppunsa on katkera kuin koiruoho,
moniteräistä miekkaa terävämpi.
Hänen jalkansa menevät alas kuolemaan,
ja hänen askeleensa rientävät tuonelaan.
Nämä sanat täyttivät sen pienen huoneen, missä Mary Bascomb istui,
ikäänkuin jonkin villin eläimen uhkaavalla murinalla.
Nyt minä tahdon tuomita sinut tekojesi mukaan.
Ja minä syytän sinua kaikista sinun inhoittavista
teoistasi eivätkä minun silmäni säästä sinua enkä
minä aio sääliä sinua, vaan minä tuomitsen sinut
tekojesi mukaan
Mary Bascombin silmiä poltti, hänen kätensä vapisivat, ja hänen
sydämensä jyskytti nopeasti ja säännöttömästi.
* * * * *
Talven jatkuessa hän kärsi helmikuussa niin kovasti sydämen
jyskytyksestä, että uskoi sen johtuvan jostakin vakavasta elimellisestä
vaivasta, minkä vuoksi hän kerran keskipäivällä meni neuvottelemaan
siitä tohtori Deweyn kanssa.
Hän kertoi lääkärille oireensa. Ne tuntuivat hänestä itsestään
hirveiltä ja levottomuutta herättäviltä, kuten tavattoman nopeasti
lyövien valtimoiden äkilliset puuskat, huimaus, hirmuinen tunne kuin
hän olisi tukehtumaisillaan ja usein, jopa melkein alituisesti vaivaava
käsien hermostunut vapiseminen, jota hän ei voinut hillitä. Oliko hän
saamaisillaan halvauksen? Voiko hän mahdollisesti kuolla pöytänsä
ääreen koulussa?
Vanha karkea lääkäri kuunteli tarkkaavaisesti hänen selostustaan,
katsoen häneen tiukasti ja tutkien hänet sitten perinpohjin, lisäämättä
ainoatakaan sanaa lyhyihin käskyihinsä: "Hengittäkää syvään!"
"Ilmoittakaa, milloin tekee kipeää." "Kääntykää ympäri."
Kun hän oli lopettanut, ei hän puhunut mitään minuuttiin tai pariin,
katseli vain miettiväisesti. Koettiko hän kerrankin ajatella jotakin
ystävällistä tapaa, jolla voisi ilmoittaa kohtalokkaan uutisen, vaikka
hän muuten aina sanoi sanottavansa säälimättä?
Sitten lääkäri sanoi: "Teidän sydämessänne ei ole mitään vikaa eikä
muissakaan elimissänne. Te olette ihan terve, varmaankin mainiota
rotua. Te olette terve ruumiillisesti. Minä en voi auttaa teitä
mitenkään."
"Mutta, tohtori", väitti rouva Bascomb loukkaantuneena,
"ette varmaankaan ymmärtänyt. Minulla on sellaisia hirveitä
vavistuskohtauksia päästä jalkoihin asti. Tuskin jaksan pitää mitään
kädessäni. Ja toisinaan sydämeni sykkii niin nopeasti, että on vaikea
hengittää."
"Saatteko milloinkaan sellaisia kohtauksia koulussa?" kysyi lääkäri.
Rouva Bascombin vastaus tuli niin äkkiä, että se hämmästytti häntä
itseäänkin: "En, en!" Hänen mieleensä muistui nyt ensimmäisen kerran,
ettei hän opettajan toimeen ruvettuaan ollut milloinkaan ennen
suoriutunut siitä niin reippaasti ja niin vähän jännittyen. Siinä ei
mikään enää vaivannut häntä. Päinvastoin hän kaipasi sitä joka päivä.
Se tuntui todellakin suovan hänelle lepoa. Nyt sitä ajatellessaan hän
ihmetteli.
Lääkäri käänsi silmänsä hänestä alkaen hypistellä kynän varttaan.
"Arvaan teidän ottavan kotiolonne perin raskaalta kannalta, rouva
Bascomb", sanoi hän, "ja luullakseni juuri ne vaivaavat teitä. Teidän
pitää oppia hillitsemään itseänne paremmin. Te kärsitte kaiketi niin
sanotuista aivojen puuskista, kiusaantumisen hermostuksesta. Se ajaa
verta ulommista hiussuonista ja vaikuttaa, että sydämessänne tuntuu
niin kummalliselta. Siksi teidän pitää oppia käsittelemään elämää
kylmäkiskoisemmin."
Ensi kerran — ainoan kerran elämässään rouva Bascomb puhui suunsa
puhtaaksi. Hieman vain — kolme sanaa. "Kuinka minä voin?" huudahti
hän katkerasti, katsoen tohtoriin suoraan, pakottaen heidän katseensa
yhtymään ja vaatien hänet tunnustamaan asioiden tilan, jonka hän
ymmärsi varsin hyvin ilman sanojakin.
"Niin, kyllä tiedän, kyllä tiedän", myönsi lääkäri nopeasti.
Hän epäröi, raapi ylähuultaan epävarmana etusormellaan, katsoen
vieläkin rouva Bascombiin, ja sanoi vihdoin:
"Minä luulen teidän erehtyvän, rouva Bascomb, siinä, että koetatte asua
yhdessä poikanne kanssa hänen avioliittonsa jälkeen. Se ei menesty
milloinkaan. Nuori pari suoriutuu aina paremmin itsekseen. Uskallan
lyödä vaikka vetoakin siitä, etteivät he nauti siitä enempää kuin
tekään."
Rouva Bascomb vaipui takaisin tuoliinsa mykkänä hämmästyksestä. Tuo
lause: "Koetatte elää poikanne kanssa", järkytti häntä kuin säädytön
pila. Hän avasi jo suunsa huutaakseen: "Koetanko elää heidän kanssaan!
Hyväinen aika, hehän elävät minun kanssani. Se on _minun_ taloni!
Minähän suoritan suurimman osan kuluista."
Mutta puhelimen kello kilahti samalla kovasti lääkärin pöydällä, ja
kohta hän oli kuin peninkulman päässä, syventyneenä uuteen asiaan,
tarkkaavaisena, kaiken muun unohtaneena. Näytti siltä kuin ei enää
sopisi vaatia hänen huomiotaan, vaikka siitä maksettiinkin. Rouva
Bascomb käsitti, että hänet aina sysättiin syrjään näyttämöltä.
Lääkäri virkkoi levottomasti kuulotorveen: "Milloin alkoi kuume kohota?
Tunti takaperinkö? Hyvä Jumala! Millainen hänen valtimonsa on? Miksi
ette kutsunut minua ennen? Antakaa hänelle amylnitraattia heti. Minä
olen siellä viiden minuutin kuluttua."
Hän ponnahti seisoalleen tuoliltaan, pyysi rouva Bascombilta anteeksi
nopealla, lyhyellä viittauksella, otti päällystakin ylleen, painoi
hatun päähänsä ja hävisi.
Rouva Bascomb jätettiin yksikseen, kuten hänet nykyään aina jätettiin
ilman ainoatakaan katselijaa, joka olisi tiennyt tai välittänyt
siitä, mitä hän teki, mitä tunsi tai kuinka hänen kävisi. Hän oli
saanut huomiota osakseen hetkiseksi, ja nyt hänet lähetettiin pois
merkityksettömänä, laiminlyötynä, ja hänen oli pakko jatkaa matkaansa
— ei kukaan välittänyt minne. Hän napitti päällystakkinsa vapisevin
sormin ja katseli ympärilleen epämääräisesti kuin hakien jotakin
unohtunutta kapinetta, mutta oikeastaan miettien jotakin keinoa, jolla
voisi silotella tätä kohtausta, menettämättä kaikkea itsekunnioitustaan.
Hänen käyttäytymisessään oli hänelle itselleen jotakin outoa. Mitä
merkitsi tällainen avuton, harhaileva katse? Missä hän oli nähnyt
sen ennen? Hän ei ollut kaiketi milloinkaan näyttänyt tällaiselta
ennen, koska hänen ei ikinä ennen ollut tarvinnut kärsiä näin syvää
ylenkatseen, avuttomuuden, hylkäämisen nöyryytystä.
Nyt hän muisti sen. Sennäköisiä olivat köyhät surulliset äidit
seisoessaan hänen pöytänsä vieressä, kun hän oli kohdistanut heihin
huomionsa hetkiseksi ja sitten yhdellä ainoalla katseella, sisäisen
kärsimättömyytensä ilmaisulla, työntänyt heidät syrjään näyttämöltä.
Ah, tällä tavallako he siis tunsivat? Olivatko he samanlaisten
vaikeuksien vuoksi tulleet hänen luokseen pyytämään apua? Sellaiseenko
katkeruuteen ja yksinäiseen surkeuteen kuin tähän, mikä nyt oli
musertamaisillaan hänet, hän oli karkoittanut heidät katseellaan?
Olivatko he tulleet hänen luokseen, kuten hän oli tullut lääkärin luo,
toivoen saavansa enemmän kuin olivat uskaltaneet pyytääkään, koska
heidän hätänsä oli ollut niin suuri?
Hän häpesi ja tunsi itsensä nöyryytetyksi, kun oli joutunut heidän
asemaansa. Hän häpesi nyt, kun sen muisti, sitä katsettaankin, jolla
oli karkoittanut heidät luotaan. Hänen myötätuntonsa heitä kohtaan ei
ollut nyt hellä, vaan vihamielinen, kiihkeä ja loukkautunut. Se teki
hänelle kipeää. Se pisti syvälle arkaan kohtaan, missä se loukkasi
häntä julmasti.
Hän oli jatkanut matkaansa sokeasti katua pitkin ja pääsi jo
koulurakennuksen ovelle, ennenkuin tuli entiselleen, kuten sanotaan
(vaikka hän näinä päivinä tuskin tiesikään, mitä entisellä
tarkoitetaan), ennenkuin hän ajatteli jälleen Lottieta ja Ralphia ja
sitä tosiasiaa, huutavaa, jyskyttävää tosiasiaa, jonka ympärille kaikki
kiertyi ja jonka lääkäri oli niin loukkaavasti syrjäyttänyt, että näet
se oli hänen talonsa! Se kuului hänelle. Hän oli ostanut sen omilla
rahoillaan, niillä kolikoilla, jotka hän oli ansainnut omalla työllään.
Hän kokosi mieleensä vuorenkorkuiseksi pinoksi kaikki todistukset sen
varmistamiseksi, että se kuului hänelle. Jokaisen täytyi kai tietää
niin tärkeä asia, kenelle talo kuului. Kuinka voi kukaan hetkeksikään
unohtaa sitä, vaikka he eivät tietäisikään (kuten he eivät voineetkaan,
koska hän ei alentunut kertomaan siitä kenellekään), että hän maksoi
verot, osti hiilet, maksoi pesun ja sähkö- ja kaasulaskut ja joka
viikko siivoojattaren palkan ja suoritti melkein kaikki talousaskareet
omin käsin. Hän kokosi yhä korkeammaksi pinoksi kaiken vanhurskautensa.
"Koetatte asua yhdessä poikanne kanssa" todellakin! Tämän lauseen
herättämä suuttumus pani hänet tempoilemaan.
Hän oli nyt menossa omaan luokkahuoneeseensa, ja tottumuksen raskas
käsi sulki sen huoneen oven, missä Mary Bascomb kiehui vihasta osakseen
tulleesta kohtelusta, ja avasi sen huoneen, missä opettaja kokemuksen
nojalla helposti muisti, että oli jo aika aloittaa Ranskan ja Intian
sotien kertaaminen.
Sinä iltapäivänä hän kotiin tullessaan huomasi Lottien taas huvittavan
herra Boschia arkihuoneessa. Lottie, katsahtaen yhä uudestaan
anoppiinsa, ei maininnut siitä mitään päivällisellä. Eikä hänen
anoppinsakaan.